Aloitussivu

Aikakone FAQ

Sisältö

Mitä uutta Aikakoneessa

Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa

Uudet kirjat

Kirja-arvostelut

Kolahtaneita kirjoja

DVD-elokuvat

Uutisia

Aikagalleria

Kuukauden kuva

Aikakoneen linkit

Aikakoneen arkisto

Kaikkiruokaisen päiväkirja

Lukijoiden äänet

Palaute

Kapteeni Kuolio

Aikakartta

Rivan aikakirjat David & Leigh Eddings: Rivan aikakirjat. Belgarionin ja Mallorean tarujen vanhat käsikirjoitukset. (The Rivan Codex, 1998). Karisto, 1999, sidottu, ISBN 951-23-3957-9, 416 s. Suom. Tarmo Haarala. Päällys & kuvitus Geoff Taylor.

Vuonna 1977, kun J.R.R. Tolkienin hartaasti odotettu postuumiteos Silmarillion oli juuri ilmestynyt, arvosteli Eric Korn sen Timesin kirjallisuusliitteessä. Seuraavassa pari otetta hänen nasakasta ja oivaltavasta kritiikistään:

Aivan yksinkertaisesti se, mikä trilogiassa on ihailtavaa tai nautittavaa, puuttuu Silmarillionista, kun taas kaikki sen kehnot puolet on moninkertaistettu. Murheellisinta on maisemien puuttuminen. . . Silmarillionin maailmassa ei ole pubeja eikä piippua polttelevia samoojia tai velhoja. . . Kaikkein kestämättöminta on kieli. Siinä missä aikaisempi teos satunnaisesti yltyi ylhään tyyliin, kohoaa tämä sfääreihin. Kieli on ylittänyt rajan mytologiasta uskontoon ja menettänyt tyystin tolkkunsa.

Että semmoista. Nyt on sitten saatu Eddingsiltä vastaava taustatieto- ja historiakirja, joulun takuuvarma kassamagneetti, Belgarionin tarun ja Mallorean tarun taustaselvitys.

Eddings kertoo teoksen juontavan niistä muistiinpanoista, joita hän romaaneja varten aikoinaan laati. Nyt ne sitten on julkaistu omana kirjanaan, ja miksipä ei olisi, sillä ottajia ja ostajia tulee kyllä riittämään. Mutta kuinka ollakaan, Silmarillionin arvostelun voisi mainiosti soveltaa melkenpä vain nimiä vaihtamalla (No, velhoja toki Rivan aikakirjoista löytyy). Teoksessa on, päinvastoin kuin Silmarillionissa aikoinaan, tuskin mitään varsinaista uutta. Asiat, jotka ovat kyllä jo ilmenneet romaanipentalogioista, väännetään tässä vielä rautalangasta, osittain jopa moneen kertaan. Tuo uskonnon kielestä sanottu on aivan erityisen karmean totta myös Rivan aikakirjoissa. Eddings on kirjoittanut jumalattomat (sic!) litaniat eri kansojensa uskonnollisia tekstejä, hymnejä, saarnoja, sananlaskuja, ennustuksia ja ja vaikka mitä: "Ällös koettele Jumalas kärsivällisyyttä, Gorimi. Ma olen suostunut sun ja sun kansas Jumalaks, mutta ma en millään muotoa ryhdy hirviöiden Jumalaks" (s. 102). Puistatus sentään!

Kiinnostavinta teoksessa on Eddingsin esipuhe, välihuomautus, ja jälkisanat, joissa hän kertoo omasta työstään, muiden työstä, yliopisto-opinnoistaan sekä puhuu paljon puppua sekä historiasta että kirjallisuudesta.

Fantasiakirjallisuuden juuria esitellessään Eddings ottaa esille (sinänsä ihan aiheellisesti) "kehnomaineisen naisen nimeltä Eleonoora Akvitanialainen". Miksi Tarmo Haarala on nähnyt hyväksi kirjoittaa Eleanoran nimen peräti kolmella o:lla, on niitä juttuja joihin ei voine muuta kuin sanoa erinäisten jumalien, keisarien, kuninkaiden ja velhojen suulla: "Ai jaa". Ehkäpä se näyttää sillä tavalla sen verran möllimmältä, että tukee Eddingsin jokseenkin käsittämätöntä mustamaalausta.

Eleanoran kehnomaineisuus näyttää nojaavan kolmeen seikkaan:

1. Hänen isänsä signeerasi paperinsa Akvitanian kuninkaana, vaikka oli vain herttua (Harvardin yliopiston julkaisema, Amy Kellyn perusteellinen elämäkerta Eleanor of Aquitaine and the Four Kings (1950) ei kylläkään mainitse Eleanoran isää kertaakaan muuna kuin herttuana, tiedä häntä sitten).
2. Eleanora "vilkuili vieraiden miesten perään, ja ilmeisesti teki enemmänkin kuin vain vilkuili"
3. Eddings toteaa Elanoran "aiheuttaneen hankaluuksia" pojilleen, Englannin kuninkaille Richard Leijonamielelle ja Juhana Maattomalle, jotka sulkivat hänet vankilaan "pitääkseen hänet poissa pahanteosta".

Fantasian historiaa kelatessaan pysähtyy Eddings seuraavaksi antamaan definitiivisen vastauksen kysymykseen Sir Thomas Maloryn henkilöllisyydestä, arvoituksen, jota kukaan muu ei ole ratkaissut kaikkina näinä vuosisatoina. Eddingsin vastaus on kylläkin toinen kahdesta pääehdokkaasta, mutta hänpä vielä kuvaa Le Morte d'Arthurin syntyvaiheetkin kuin olkapään takaa prosessia seurannut. Mutta mitäpä juuri annoimme itsellemme kertoa historiallisista tosiasioista?

Seuraavaksi Eddings ottaa käsittelyynsä Alfred Lord Tennysonin kirjailijalaatuun vaikuttaneen kuningatar Viktorian, joka puolestaan syyllistyi olemaan hyväksymättä "tuhmia tarinoita" ja myötävaikutti siten Idylls of the King -nimellä tunnettuun siistittyyn ja sensuroituun Arthur-runoelmaan. Viittaan tässä edellämainittuun Eleanoraan, jonka kirjallisen maun Eddings nälvii olleen hänen promiskuiteettinsa mukainen. Näinhän se on meidän naisten elämässä: piru jos teet ja piru jos et. Jos Eddings pitää kulloisenkin kuningattaren suhtautumista seksiin näin tärkeänä, niin koettaisi nyt edes päättää...

Sillä sittenpä päädytäänkin jo "Pappa Tolkieniin, joka oli luultavasti vieläkin tekosiveämpi kuin kuningatar Viktoria" (s. 13). Käsi sydämellä, koska olette viimeksi kuullut tai lukenut jotakuta nykymaailman ihmistä mainittavan siveäksi? Aina se on tekosiveä, mikä tietenkin merkitsee kaikkinaisten siveellisyyden ilmentymien olevan pelkää teeskentelyä ja asianomaisen tosiasiassa piehtaroivan irstaudessa. No joo, seuraavaksi Eddings kysyy: "Oletteko koskaan panneet merkille, ettei hobittityttöjä ole olemassakaan?" Varmaan olettekin, jos olette tehneet asiaa koskevat havaintonne esim. ruuhkabussissa tai Ruotsi-Suomi -maaottelun katsomossa. Jos sitä vastoin olette lukeneet teoksen nimeltä Taru Sormusten Herrasta, on ensimmäinen hobittityttö mainittu Frodon syntyhistoriaa ruodittaessa ja riehakkaita hobittineitosia nähdään mm. Bilbon syntymäpäivillä, eikä Sam saanut pikku tytärtään aikaan käyttämällä Lorienin tomua pölytykseen.

Eihän kukaan nyt tietenkään voi väittää, että Sormusten Herrassa sukupuolikiintiöt olisivat kohdallaan. Mutta entä sitten. Eivät ne Tuntemattomassa sotilaassakaan ole. Ei kirjallisuus toimi sillä tavalla. Miesyhteisössä kasvanut, miesyhteisössä työskennellyt ja miesyhteisössä kaunokirjallisia rientojaan harrastanut Tolkien ei kukaties tuntenut tarvetta tai riittävää taitoa naishahmojen sisällyttämiseksi kertomukseensa, ja silloin on tietysti parempi olla rupeamatta jonkun poliittisen korrektiuden nimissä yrittämäänkään. Kerranko sitä kirjoittajakoulutuksessakin tolkutetaan, että kirjoita siitä, minkä tunnet.

Ja sitten Eddings kaiken hyvän lisäksi väittää, että oman aikamma fantasiakirjailijat kumartavat kohteliaasti Lordi Tennysonille ja Pappa Tolkienille, kiertävät heidän ohitseen ja menevät hakemaan innoitusta alkuperäisistä(?) teksteistä. Menisivätkin. Vältyttäisiin noilta masentavilta plagiaattivuorilta. No niin, onhan totta sekin, ettei Tolkienin plagioiminen enää ole yhtä karkeaa kuin joku parikymmentä vuotta sitten. Nykyään kun on niin paljon muutakin plagioitavaa, hajonta kasvaa väkisinkin.

Mitäs vielä esipuheesta? Eddings mainitsee yliopisto-opintonsa, Kröhöm!, niin moneen kertaan, että se käy jo surkuhupaisaksi. Mutta on kyllä sanottava, että hänen luennossaan fantasiakirjailijaksi aikovalle, on hyvin paljon täyttä asiaa, vaikka toivonkin, ettei jokainen suomalainen näitä oppeja ammentava ota lopullisena ultimaatumina kohtaa: "Kirjoittakaa vähintään kolmi- ja enintään kaksitoistaosainen fantasiaeepos". Meikäläiset fantasiajulkaisumarkkinat ovat sen verran anglosaksisia pienemmät, ettei aloittelijan ehkä kannata ottaa niitä kahtatoista osaa ensimmäiseksi työhypoteeksikseen.

Markkinoista puheen ollen, sydäntäni lämmitti suuresti Eddingsin vilpitön paljastus, miten hänen fantasiauransa liikkeellepanevana voimana oli, kuinka ollakaan, Sormusten Herran näkeminen kirjakaupan hyllyssä, kysymys "Vieläkö tuokin myy?" ja tyrmäävä havainto, että kysymyksessä oli seitsemäskymmeneskahdeksas painos. Ja näin kiteyttää herra Eddings syvimmät motiivinsa ja arvionsa meistä lukijoistaan: "'Genre-kirjallisuutta' kirjoitetaan rahan takia. Suuri taide ei menesty kovinkaan hyvin kaupallisessa maailmassa. Frantz Kafka ei saanut julkaistua mitään elinaikanaan. Miss Lonelyhearts vaipui unohduksiin kohua herättämättä. Vaativaa taideproosaa on vaikea lukea, sillä sitä lukiessa täytyy ajatella, ja valtaosa ihmisistä ei tee sitä mielellään" (s.25-6). Ihan totta, tämä lämmitti sydäntäni, sillä esim. Terry 'Asianajaja' Brooksissa minua on aina ällöttänyt ennen muuta hänen tekopyhä väitteensä, että hän suoritti kirjallisen varkautensa (The Sword of Shannara) suuresta ihailustaan J.R.R. Tolkienia kohtaan eikä mistään muusta syystä.

Vielä yksi fantasiakirjallisuutta koskematon huomautus. Loppusanoissaan Eddings rohkaisee kirjoittajaksi aikovia lannistumattomuuteen uskomalla heille tiedon, että Margaret Mitchellin Tuulen viemää tuli peräti 37 kustantajan hylkäämäksi, ennenkuin se kelpuutettiin ja rikkoi sitten kaikki myyntiluvut. Epäilemättä kannustava tieto kaikille bumerangipostia vastaanottaville, mutta paikkaansapitämätön. Tuulen viemää ei ainoastaan kelvannut heti ensimmäiselle sen nähneelle kustantajalle Macmillanille, vaan kustannusyhtiön varatoimitusjohtaja Harold Latham teki kaupat nähtyään romaanin pahasti keskeneräisenä. Nämä vaiheet on eloisasti selostettuna mm. Anne Edwardsin ansiokkaassa Mitchell-elämäkerrassa Road to Tara (1983). Ei sillä eikä millään. Eddings vain tekee niin ison numeron oman kirjansa kelpaamisesta Lester del Reylle, että tekee inansa halpahintaisen vaikutuksen lausua väärä todistus lähimmäisestään juuri saman asian tiimoilta.

Kappas vain, tähän asti olen käsitellyt melkein pelkkää esipuhetta. Pitäisiköhän yrittää pikku hiljaa siirtyä itse kirjaan.

Belgarath-velhon henkilökohtainen historia toimii jonkinlaisena johdantona. Me kaikki Eddingsimme lukeneet tiedämme jo ennestään kaiken, mitä siinä kerrotaan. Jossakin noissa omissa puheenvuoroissaan Eddings valistaa meitä, että koko juju on siinä, miten tarina kerrotaan. Sitähän tässä olisikin odottanut. Belgarathin hahmosta olisi kuvitellut irtoavan minä-kertojan roolissa persoonallista näkökulmaa ja omaa ääntä, mutta kokonaisuus jää valitettavan latteaksi.

Mutta sitten seuraavat nuo pyhät kirjat, ja saa kyllä olla vannoutunut Eddings-fani hän, joka hartaasti ja keskittyneesti lukee ne läpi. Käärmekansan testamentissa on kyllä kivana oivalluksena runosäkeiden kirjoittaminen luikertelun muotoon.

Seuraava osa ovat eri kansojen historiat. Jälleen kerran on todettava, että uutta antia ei suuremmin heru. Kaupalliset intressinsä niin reippaasti tunnustanut Eddings on kyllä tehnyt ihan hyvän yrityksen ilmoittamalla historiat Tolnedran Keisarillisen historiallisen seuran kokoamiksi, ja käyttämällä siis tolnedralaista ajattelutapaa ja arvomaailmaa tekstien lähtökohtana. Vaan kun sitten olisikin johdonmukainen. Asioita havainnollistetaan lukijalle käyttäen sellaisia ilmauksia kuin 'Tavanomaista Kuningas Arthur meininkiä', 'Robin Hood -tamineet', skotlantilaisbaskeri, Mooses-hahmo, 'hovi on melko lailla egyptiläisen ja kiinalaisen risteytys' jne. Tolnedran kauppateiden erinomaisuudesta kerrotaan paljonkin, mutta tuskin ne nyt NÄIN kauas sentään ulottuivat. Koska pitkin matkaa on Eddingsin omana itsenään tekemiä huomautuksia, olisi nämä viittaukset meidän maailmamme käsitteisiin ollut parempi mahduttaa niihin tai hoitaa jollakin muulla tavalla kuin sijoittamalla ne tolnedralaisen historioitsijan tekstiin, joka kaikessa keisarillisuudessaan on useasti perin köykäistä ja alatyylistäkin.

Vo Mimbren iso taistelu Torakia vastaan kerrataan jälleen, ja on suorastaan tuskastuttavan lapsellista, kuinka Belgarathin ja Polgaran henkilöllisyyttä ei olla tietävinään. Angarakkikuninkaiden lyhyt historia on kaikeksi onneksi tosiaan lyhyt, mutta sitten tullaan kirjan kenties kestämättömimpään osuuteen, Mallorean evankeliumeihin, jotka ovat silkkaa mahtipontista hourailua. Tserekin kuningas Anheg tarjoaa persoonallisilla päiväkirjamerkinnöillään sentään loppuhuojennuksen tähän kaikkeen jylhään höpinään.

Rivan aikakirjojen suurin ongelma ja lankeemus on se, että Eddings on ilmeisesti tosiaan kirjoittanut ne itselleen taustatiedoksi ennen romaaneita, ja sellaisina ne varmaan ovat palvelleet häntä ja hänen työtään vallan erinomaisesti. Mutta romaanit jo ajat sitten ahmineelle lukijalle tekstit tarjoavat hyvin vähän, eikä sitäkään missään mukavassa muodossa. Tässä olisi ollut voimaperäisen editoinnin paikka, vähintäänkin.

Olen todennut niin kauan kuin olen Eddingsin tuotannosta alan lehtiin kirjoittanut, että niiden voima on henkilökuvauksessa ja huumorissa, juuri niissä elementeissä, jotka tästä teoksesta puuttuvat lähes tyystin. Tajuan oikeastaan vasta nyt, miten taitavaa replikointia Eddings on aina kirjoittanut. Se on tasapainottanut eskatologiset vaiheet ja inhimilliset kokijat. Kaiken fantasiarekvisiitan pyörityksessä juuri dialogi on tuonut tarinaan sen elävyyden, realistisuuden ja sympaattisuuden. Ja nyt se puuttuu.

Rivan aikakirjat on komea teos, joka on selvästikin tehty pieteetillä ja kestämään kulutusta. Epäilemättä se löytää yleisönsä ja, ellei mitään muuta, opettaa fantasian kirjoittamisen vaatimuksia, kuten tekijä itse on täysin oikein aikaansaannostaan selittänyt. Vaan enpä voi olla vielä kerran vetämättä 'Pappa' Tolkienia ja hänen kriitikoitaan mukaan jupakkaan. Näin kirjoittaa itsekin fantasiakirjailijana kunnostautunut Peter S. Beagle esseessään Tolkien's Magic Ring:

Tolkien kertoo meille jotakin jokaisesta näistä kansoista - heidän lauluistaan, heidän kielestään, heidän taruistaan, heidän tavoistaan ja heidän suhteistaan toisiinsa - mutta hän on kyllin viisas pidättyäkseen kertomasta kaikkea, mitä tietää heistä ja heidän maailmastaan. Sillä niin voi tehdä kirjalliselle luomukselle, mutta ei millekään elävälle.

Toisin sanoen: "Eikä laulaja hyväinen, laula tyystin taitoansa", toivoo

Leena Peltonen


Takaisin arvosteluhakemistoon

Takaisin sivun alkuun