|
Messiasmatka
menneisyyteen:
Tuomiopäivän kirja
Connie Willis: Tuomiopäivän kirja
(Doomsday Book, 1992),
Otava, elokuu 1999, sidottu,
ISBN 951-1-16125-3, 828 s.
Suom. Tero Kuittinen.
Päällys Heikki Kalliomaa.
|
"Ihminen ei koskaan totu siihen ajatukseen, ettei hän voi tehdä mitään tilanteen pelastamiseksi."
Amerikkalaisen Connie Willisin Tuomiopäivän kirja kuuluu tieteisromaanien maratonisarjaan, sillä sen kertomus starttaa vauhtiin jo ensimmäisellä sivulla ja pitää tapahtumatempon päällä yli 800 sivua. Suoritus on melkoinen, etenkin kun Tuomiopäivän kirja ei ole mikään perinteinen jännityskertomus. Pikemminkin se on humoristinen allegoria vieraaseen aikaan eksyneestä ihmisestä, jonka tehtävä menee yhtä rutkasti pieleen kuin Jeesuksen missio aikamatkailijana. Kyse on teologisesta dekkarista, joka scifille tyypillisillä paradokseilla testaa maailmankuvaamme: mihin kaikkeen jumalan kaltaiset olennot voivat syyllistyä?
Tarina alkaa Oxfordista ja varsin tutun näköisestä lähitulevaisuudesta, kuitenkin sillä erotuksella, että esimerkiksi kuvapuhelimet ovat arkipäivää ja että aikamatkustusta käytetään apuna historian selvittämisessä. Päähenkilö Kivrin on keskiajasta innostunut nuori nainen, joka haluaa tutkimaan vuoden 1320 Englantia. Hänen esimiehistään toinen on kiltti gentleman, toinen ilkeä keinottelija; heillä on ikäänkuin jumalan ja paholaisen vastuu siitä, jos tieteellinen tutkimusmatka meneekin pielee.
Ja kuten aikamatkatarinoissa tyypillisesti käy, jotain menee pieleen sekä lähitulevaisuuden Oxfordissa että keskiaikaisessa Oxfordshiressa. Aikamatkalle epätyypillisesti vika ei ole syntyneessä syy-seuraus paradoksissa, vaan ajan luonteessa: aika on ulottuvuus, johon paradoksit eivät lainkaan kuulu. Yritykset tutkia menneisyyttä ovat alisteisia ajan koskemattomuudelle, historiallisten tapahtumien ehdottomuudelle, minkä kirjan henkilöt saavat oppia kantapään kautta.
Juonen uskottavuudessa on kyllä katedraalin kokoisia aukkoja, mutta aikamatkustustarinalta ei oikeastaan voi vähempää odottaakaan. Kertomus seuraa tiiviisti päivä päivältä, jopa tunti tunnilta, miten tuomiopäivän kellot alkavat kumajamaan maailmanajan molemmissa päissä. Mitään korukieltä Willis ei kirjoita, ainakaan suomennoksessa, sillä tapahtumat esitellään lyhyillä toiminnallisilla lauseilla. Juuri kuivakkaan toteava tyyli saa lukijan ounastelemaan, että nämä ihmiset eivät itse näe mihin ovat astumassa.
Fantasian harrastajille Tuomiopäivän kirja käynee paremmin kaupaksi kuin scifisteille, ja keskiajan harrastajille se on ehdoton tietoteos. Historianlähteisiin pieteetillä perehtynyt Willis kuvaa Englannin historiaa hartaasti kuin omaansa. Hän kirjoittaa kahden maailman tarinaa kuin mammuttimaista dekkaria, jossa lukijalle heitellään vinkkejä siitä, miten kehnosti asiat tulevat päätymään ja mistä kohtaa ihmisluonne on vinksallaan. Nuori Kivrin on kuin missiostaan epävarma Jeesus: he joutuvat totaalisesti eksyksiin maailmassa, jonka tulevan kohtalon he tuntevat piinallisen hyvin. Täydellisessä kadotuksessa omat kokemukset menettävät mittasuhteensa:
- "Kivrin oli aivan yksin, nuotio oli sammumassa, ja hänen olinpaikkansa tiesi ainoastaan rotta, joka tulisi tappamaan puoli Eurooppaa. Hän nousi seisomaan, kolautti jälleen päänsä, työnsi majan oven auki ja meni ulos."
Onko pyhimyksiä olemassa?
Willis ei missään vaiheessa jaarittele kuvauksessaan tai dialogissaan, mutta tiettyä tylyä jankkaavuutta on siinä, miten henkilöt tehdään toden oloisiksi toistelemalla heidän ajatuksiaan. Laajan sivuhenkilöstön kaitsemiseksi, ja dekkarille tyypillisesti, tapahtumapaikat on rajattu tiiviisti. Tiedemies Dunworthy ja hänen apulaisensa liikkuvat muutamassa joulunviettoon seisahtuneessa yliopistokorttelissa, ja Kivrinin seikkailut keskittyvät aateliskartanon pihapiiriin. Joulun ja loppiaisen väliset pyhäpäivät rytmittävät ihmisten elämää niin keskiajalla kuin lähitulevaisuuden Oxfordissa.
Päähenkilöiden mukana hyörii melkoinen joukko huvittavia ja arvoituksellisia hahmoja, joiden persoona on kiinnostava paitsi dekkarimaisuuteen nähden, myös kahden aikakauden maailmankuvien vertailussa. Juuri sivuhenkilöiden kuvaajana ja keksijänä Connie Willis näyttää olevan mestarillinen. Ei siis ihme että Willis on nimennyt suosikkikirjailijakseen Agatha Christien, jolla niinikään dekkarien kiintopiste ovat nokkelasti vinksahtaneet sivuhenkilöt.
Tuomiopäivän kirjan edetessä käy selväksi, että Willis ei olekaan halunnnut kirjoittaa pelkkää pelkokertomusta. Kirjassa toistuva rinnastus Jeesuksen kohtaloon pyrkii osoittamaan, että tämän teologisen dekkarin perimmäinen kysymys koskee syyllisyyden tunnetta. Tuomiopäivän kirjassa syyllisyyttä potevat ne, jotka käyttäytyvät uhrautuvasti kuin pyhimykset. Tulevaisuuden Oxfordissa tiedemies Dunworthy yrittää löytää alkutekijän uhkaavaan katastrofiin, samalla kun menneisyyteen viskattu Kivrin tekee parhaansa pysyäkseen hengissä ympäristössä, joka on liiankin valmis maailmanlopun tunnelmille.
Kirjan lävitse toistuu ajatus "Jokin on vialla" niin kuin kirjallinen kello kumajaisi tarinan taustalla. Hirtehisessä tunnelmassa ja karmivissa yksityiskohdissa Willis etenee kuitenkin vain niin pitkälle kuin mitä Christiekin dekkareissaan. Tarkalleen sivulla 690 juonta aletaan kerätä kokoon ja kaventaa lukijan odotuksia tulevista tapahtumista. Willisin ratkaisu on niin nopea ja yllättävä, että kirjan kahlaa loppuun hieman pettyneissä fiiliksissä. Vaikka kirjassa onkin vielä pari yllätystä jäljellä, ne eivät varsinaisesti yllätä ketään muuta kuin kirjan henkilöitä.
Maailmanlopun ilmapiiri toki säilyy läpi teoksen, mutta tämän romaanin ansio on sittenkin siinä, miten Willis julistaa ihmisluonteen ajattomuutta ja aikakausien erilaisuutta. Keskiajan maailmankuva on joissakin asioissa yhtä vieras kuin toisen humanoidirodun maailma, joissakin erinomaisen tuttu. Tätä Willis aprikoi myös Finncon-esitelmässään: historia on paljon kiinnostavampi kuin kuut ja planeetat, sillä menneisyys tulee aina olemaan totaalisesti meiltä suljettu maailma. Historia on käsitettävissä ja kuitenkin äärimmäisen epälooginen.
"Autuaita ovat yksinkertaiset, sillä he perivät maan", voisi olla Willisin motto. Tyhmänrohkeat ja eettisesti jääräpäiset henkilöt, jotka kamppailevat oman aikansa logiikkaa vastaan, ovat ihmiskunnan suurin rikkaus. Yli 800 sivun romaanissa tämä sanoma muuttuu jo saarnaksi, vaikka sitä käsiteltäisiinkin humoristisella hellyydellä. Tuomiopäivän kirja ei ole myöskään vailla hienoista kristillistä paatosta, mikä sekin vieraannuttanee scifi-orientoitunutta lukijaa; ainakin minua.
M.G. Soikkeli
Takaisin arvosteluhakemistoon
Takaisin sivun alkuun
|
