|
Dickin
idea-arkku
Philip K. Dick: Simulantit (Simulacra, 1964).
Like, 1999, nidottu, ISBN 951-578-675-4, 192 s.
Suom. J. Pekka Mäkelä.
Kansi Tommi Hänninen.
|
Simulantit-romaani (alunp. 1964) ei kuulu Philip K. Dickin maineikkaimpiin kirjoihin,
mutta kun miehen jäämistössä riittää mistä suomentaa, niin pienemmätkin teokset kannattaa
nuuskia. Kirjailijaa tuntemattomalle Simulantteja taas voisi suositella siihen nähden,
että siihen on ahdettuna kaikki Dickille tai ylipäänsä scifille ominaiset ideat.
Mukana on ensinnäkin vaihtoehtohistoria, jossa Saksa on USA:n 53. osavaltio ja
mielipidevaltaa käyttää presidentin vaimo, Ensimmäinen Nainen. Romaanin yhteiskunta
perustuu informaation hierarkkisuuteen siten, että B-luokan duunarit eivät saa käsiinsä
mitään muuta kuin propagandaa ja näytelmäksi muutettua politiikkaa. Ajaton näkemys
Yhdysvalloista?
Kirjan toinen keskeinen idea on politiikan järjestely aikakoneen avulla, ja kolmannella,
ihmisläheisimmällä tasolla Simulantit kertoo juurettomista ihmisistä. Näiden B-tasolta
ylös kamppailevien ihmisten viimeinen mahdollisuus on sijoittaa omaisuutensa menolippuun
Marsiin.
Varsinaiset simulantit eli androidin kaltaiset keinoihmiset ovat tässä kirjassa
enimmäkseen rekvisiittaa... Tietenkin jos tarkkoja ollaan, niin simulantit/replikaatit
ovat kätevä uhkakuva siitä, miten median ja teknologian pyörittämässä demokratiassa itse
kukin olemme pelkkiä itsenäisen ihmisen simulaatioita. Tällainen symboliikka on kuitenkin
lukijan omien intressien varassa, sillä Dickin kuvaamat ihmiset suhtautuvat ympäristöönsä
erittäin käytännöllisesti. Vallanvaihdos politiikassa vaikuttaa henkilökohtaiseen elämään
sitä kautta, kuka myy ja markkinoi juuri itselleni sopivaa unelmaa. Tällaisessa maailmassa
mainonta ja telepatia eivät mitenkään eroa toisistaan.
Eräs kirjan hauskimmista keksinnöistä, itsenäisesti liikkuva mainos kyselee ihmisiltä:
"Tuntuuko sinusta vieraiden seurassa siltä kuin et oikeastaan olisi olemassa?" Tähän
tuntemukseen joutuvat vastaamaan romaanin lukuisat päähenkilöt: etnisiä erikoisuuksia
etsivä musiikintuottaja, psykokineettisesti soittava kädetön pianisti, Amerikan viimeinen
laillistettu psykiatri, avaruuskoslien myyjä, ruukunsoittaja, ja itse Ensimmäinen Nainen.
Ylipäänsä Dick on laveampi ihmiskuvaaja kuin scifissä on tavattu tehdä.
Lukuisten ja rytimittömästi toisiinsa sotkeutuvien juonenlankojen kasassa keskeistä on se
hetki, jolloin psykokemialla ja television joukkohallusinaatioilla hallittu maailma lakkaa
toimimasta tarkasti. Simulanteissa se hetki koittaa Valkoisessa Talossa, kun
telepaattieläin puree Ensimmäistä Naista kesken ruukkukonsertin. Siihen kohtaukseen asti
Dick lupailee henkilöilleen parempaa, julkisille unelmille perustuvaa unelmaa. Pienestä
julkisivun murtumasta alkavat paljastua huijaukset, eikä kellään ole muuta sankariroolia
kuin tyytyä elämään ilman julkisivua.
Byrokraattisten luusereiden ja sympaattisten pikkujumalien joukkoa Dick on aina
täydentänyt tervejärkisillä ja yritteliäillä lähiösieluilla; hän vain virittää
yksityisyrittäjän kuvan ihan toiselle taajuudelle kuin amerikkalaiseen unelmaan on
tavannut kuulua. Dickin antisankarit tyytyvät hyvin pieneen onnelaan: esimerkiksi
Simulanteissa asuintalot ovat muuttuneet kyläyhteisöiksi, joiden jäsenyys edellyttää
pääsytestejä. Avioliitot puolestaan ovat vuokrasopimusta muistuttavia
väliaikaisjärjestelyjä; niin kuin taisivat olla viittä vaimoversiota kokeilleelle
Dickillekin.
Toisenlaista antisankaruutta edustaa kirjan hillittömin hahmo, psykokineettinen pianisti,
jota vaivaa ensin foobinen lemu ja sitten minäkuvan sekoittuminen ympäristön esineisiin.
Juuri tällaisia tragikoomisia neurootikkoja Dick kuvaa niin suurella veljeydellä, että hän
on saanut mainetta pajasielujen dostojevskina. Dickin näkökulmasta me kaikki olemme
ympäristömme henkiä, jotka kotiudumme kehoomme vain kun se sisältää yhtä paljon
lisäaineita kuin esineet joita rakastamme. Suuret aatteet ovat nekin pelkkiä mekanismeja,
jotka toimivat yksilöistä riippumatta. Tätä testataan Simulanteissa mm.
valtakunnanmarsalkka Hermann Göringillä...
Simulantit-romaanin ainoa ihanteellinen ihmisryhmä on "jyystäjiksi" kutsuttu apinaihmisten
joukko, joille mutaatio on suonut vapauden psykokemiasta. Mitään mahtipontista
valtakamppailua Dick ei kuitenkaan rakentele. Salaperäisenä marginaalina esitelty ryhmä on
pelkkä siisti loppukoukero muuten sekavassa teoksessa, vaikka se esitelläänkin
vaihtoehtona aika- ja kulttuurijatkumonsa sekoittaneelle ihmiskunnalle.
Simulantit on kuin moniosainen ja -henkilöinen tv-sarja pakattuna kahteen sataan sivuun.
Jollain ihmeellisellä tavalla Dick onnistuu pitämään kasassa ideansa, vieläpä
käsittelemään natsismin ja juutalaisuuden suhdetta amerikkalaisessa ilmapiirissä, mutta
romaanina Simulantit on Dickiä sekavimmasta päästä. Ehkäpä tätä teosta tulisikin lukea
ideoiden aarreaittana ja laboratoriona, josta voi nopeasti tarkistaa, millaiset ideat
sopivat toisiinsa ja mitkä ovat pelkkää rekvisiittaa.
M.G. Soikkeli
Takaisin arvosteluhakemistoon
Takaisin sivun alkuun
|
