Kauko Röyhkä: Ocean City

Aktiivisen sf-harrastajan ja nk. normaalilukijan ja/tai mundaanin kriitikon erottaa toisistaan säännönmukaisesti se, että sf-harrastajaa on tavattoman vaikea yllättää omaperäisen(kään) tuntuisilla maailmanvisioilla. (Silloin kun se onnistuu, on harrastaja tietysti sitäkin ilahtuneempi.) Mundaanit lukijat ja kriitikot sen sijaan ihastuvat tiloiltaan, kun "normaaliproosaan" keskittynyt kirjailija menee ja tekeekin jotain esimerkiksi tulevaisuuteen projisioitua. Heille nämä teemat ovat uusia, uskaliaita ja raikkaita - esimerkiksi virtuaaliviihteeseen huumemaisesti koukuttuneet kuluttajat! Ajatelkaa mikä visio! Huisaa ja omaperäistä! Hei, kuvitelkaa meren päälle rakennettua kaupunkia! Jukra! Kuka voisi tulla ajatelleeksikaan?! Jälkeläisten hankkiminen vaikeutuu olennaisesti! Siunatkoon mikä alkuvoimainen ja originelli ajatus!

Nyt olen tietysti tarpeettoman ilkeä. Kauko Röyhkä ei todennäköisesti ole sf:n suurkuluttaja, eikä proosaa sinänsä pidä arvioida vain sillä perusteella, että sen ideat ovat jo aiemmin jonkun muun keksimiä. Vaikka ideat ja visiot ovatkin uudistuva luonnonvara, on relevantteja lähitulevaisuusvisioita kuitenkin - ainakin tietyissä loogisissa ajatuskehyksissä - rajallinen määrä. Pääasia lienee, miten hyvin kirjailija tulevaisuusteemansa hallitsee ja miten aidon ja kokonaisen tuntuisesti hän fiktiivisessä maailmassaan operoi.

Valitettavasti Röyhkä ei onnistu erityisen hyvin sinänsä kunnianhimoisessa yrityksessään maalata kuvaa lähitulevaisuuden synkeänsävyisestä yhteiskunnasta. Voi olla, että vaadin liikoja, kun edellytän että sf:n alueelle tietoisesti astuva kirjailija voisi myös ottaa hieman selvää tämän fiktion alueen perusestetiikasta. Esimerkiksi se perusvaatimus, että tulevaisuudessa on tapahtunut tiettyjen kirjailijan antamien, näkyvimpien spekulatiivisten muuttujien lisäksi niihin linkkiytyviä, syy- ja seuraussuhteisia taloudellisia, sosiologisia jne. muutoksia, ei kirjassa täyty. Röyhkän Ocean City -romaanin yksi (ja omaperäisin) perusidea on sperman laadun dramaattinen huononeminen, joka johtaa siittäjien ammattikunnan syntymiseen. Herkullisen ajatuksen kehittely jää kuitenkin aivan puolitiehen. Siittäjien ammattikunta on kuin pikkuisen tyylitellyn nyky-yhteiskuntamme päälle läiskäisty post-it-lappu, joka olisi helppo irrottaa ilman että missään muussa elementissä tapahtuisi mitään erityistä muutosta. Kollektiivisen isyyden ja merkkituotteistettujen lasten käsite on niin hieno, että on sääli, ettei Röyhkä ole koettanut ottaa siitä enempää irti esimerkiksi sosiaalisen analyysin tasolla. Tuntevatko saman julkkissiittäjä-isän jälkeläiset esimerkiksi jonkinlaista veljeyttä tai velvoittavaa klaanijäsenyyttä? Millaisia ovat siittäjän ammatin taloudelliset aspektit (muutkin kuin se, että rahaa tulee ihan mukavasti) - onko siittäjä freelancer vai yritys? Esiintyvä taiteilija? Onko geneettisiä yhdistelmiä patentoitu jne.

Muutenkin tulevaisuusvisiossa mättää liiallinen nykyajan tuntu. Voihan aivan hyvin olla, että tupakanpoltto on vielä kymmenienkin vuosien päästä mitä yleisin rankkojen poikien ja tyttöjen tapa osoittaa rankkuuttaan, mutta jotain haukotuttavan puberteettistakirjan jatkuvassa savukkeiden sytyttelyssä silti on. Myös seksi, jonka merkitykset ja luonne todennäköisesti olisivat Röyhkän kuvaamassa tulevaisuudessa ainakin hieman muuttuneet ihmisten asenneilmastossa - olisihan lisääntymisen selvästi vaikeutuessa kuviteltavissa, että seksin asema liikahtaisi toisaalta huvittelumuodosta ja toisaalta yhteiskunnallisesta tabuaiheesta johonkin suuntaan - on samalla tavalla puberteettista. Röyhkän tulevaisuuden seksuaalinen elämä on kuin 70-luvun Jallusta, toisaalta noloa ja nuhruista, toisaalta rivoudella rehvastelevaa. En tässä peräänkuuluta mitään yletöntä estetisointia tai puritaanisuutta, vaan olisin toivonut kirjailijalta enemmän vaivannäköä kuvaamansa tulevaisuuden logiikan ja myös mahdollisen lukijaa palkitsevan yllätyksellisyyden suhteen.

Päähenkilön kirjoittaminen tunnustukselliseksi uskovaiseksi on ajatuksena raikas ja luo siittäjän ammattiin liittyessään mielenkiintoisia näkökulmamahdollisuuksia. Mutta tässäkin kirjailija tuntuu jäävän jonnekin puolitiehen: Luukas Rothoviuksen usko on samanlainen post-it-lappu kuin moni muukin aihelma tässä kirjassa. Se ei syvennä juurikaan henkilön hahmoa, vaan näkyy lähinnä puheen tasolla - ei niinkään toimintana, reaktioina tai muina ominaisuuksina, joista voisi päätellä uskonnon todella olevan olennainen osa henkilön tapaa elää. Kirjan muutkin hahmot ovat kuin paperista leikattuja siluetteja. Elävin hahmo lienee Ocean City itse, joka päästää vesivoimaturbiineistaan järkälemäisen röyhtäyksen viidentoista minuutin välein.

Hyvä puolustus kaikkeen edellä sanottuun tietenkin olisi, että kirjailija ei nimenomaan ole halunnut kirjoittaa "perinteistä" tai "tyypillistä" science fictionia, vaan teoksen, jossa tulevaisuus esimerkiksi allegorisesti edustaa nykyisyyttä. Jos näin on, niin levitän käteni ja totean, että naamioiduista nykyisyyksistä ne tyypillisetkin scifin kirjoittajat tarinansa tekevät... mutta kiinnostavammin naamioiduista.

Ei Ocean City välttämättä huono kirja ole. Se on kunnianhimoinen, kuvia kumartelematon, se etsii ja löytääkin rumuudesta, väkivallasta, hyväksikäytöstä ja välinpitämättömyydestä oman rujon estetiikkansa. Minä vain en pitänyt siitä.

Johanna Sinisalo

Takaisin arvosteluhakemistoon

Takaisin sivun alkuun