Aloitussivu

Aikakone FAQ

Sisältö

Mitä uutta Aikakoneessa

Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa

Uudet kirjat

Kirja-arvostelut

Kolahtaneita kirjoja

DVD-elokuvat

Uutisia

Aikagalleria

Kuukauden kuva

Aikakoneen linkit

Aikakoneen arkisto

Kaikkiruokaisen päiväkirja

Lukijoiden äänet

Palaute

Kapteeni Kuolio

Aikakartta

Kielen ja mielen upotuksia Matti Savolainen Ian Watson: Yhteyksiä (The Embedding, 1973), Book Studio (Galaxy Scifi 10), 1993, nidottu, ISBN 951-611-639-6, 256 s, suom. Veikko Rekunen, päällys Kari Leppänen.

Kirjan alkuperäinen nimi vie lukijan oitis Watsonin teoksen keskeiseen ajatukseen. Noam Chomsky kehitti 1960-luvulla transformaatiokielioppinsa, jonka mukaan ihmiset ovat geneettisesti "ohjelmoituja" toimimaan tiettyjen kieliopillisten kategorioiden ja niillä operoivien rajallisten sääntöjen puitteissa. Yksinkertaistaen: kuka tahansa meistä pystyy tuottamaan lauseita, joita kukaan muu ei ole sanonut aikaisemmin, mutta näiden lauseiden rakenteen (pintatasolla) on oltava johdettavissa yleisempään kielelliseen rakenteeseen (syvätasolla), jotta ne ylipäätään ovat ymmärrettävissä. Chomsky oletti, että kaikilla ihmiskielillä on sama, abstrahoitavissa oleva syvärakenne. Tietyssä mielessä voi sanoa, että kielen syvärakenteet on "upotettu" (embedded) ihmismieleen.

Embedding on sananmukaisesti kielellinen "upotus", mutta kirjan otsikkona "Upotuksia" olisi kieltämättä jokseenkin kömpelö eikä kovin informatiivinen. Kääntäjä on valinnut tekstissä ilmauksen "sisäkkäisyys", jonka merkitys selitettynä käy ilmi (s. 44-45). Kirjan nimeksi valittu Yhteyksiä vie ajatukset ulkoavaruuden muukalaisten ja maan asukkaiden väliseen kontaktiin, mutta myös moniin muihin rakenteellisiin yhteyksiin, yhtäläisyyksiin, rinnakkaisuuksiin, analogioihin, joita teoksesta löytyy viljalti.

Lingvistisellä ideallaan Watson nivoo taidokkaasti ja luontevasti toisiinsa kolme kirjan tapahtumasarjaa ja lokalisaatiota. Ensimmäisessä tehdään neurolingvistisiä kokeita englantilaisessa sairaalassa. Koekaniineina ovat lapset, jotka on täydellisesti eristetty "normaalista" kielellisestä ympäristöstä. Tutkimusryhmän pyrkimyksenä on testata kielellisen hahmotuksen rajoja, eli saada lapset oppimaan ja tuottamaan kieltä, joka ei perustu universaalin kieliopin peruskategorioihin. Toisessa tapahtumien keskuksessa ranskalainen antropologi tutkii erään Brasilian sademetsissä elävän intiaaniheirnon kieltä, kulttuuria ja mytologiaa. Hän osallistuu heimon tietäjän johtamaan rituaaliin, jossa käytetään arkikäytöstä poikkeavaa sakraaia, normaalilogiikan rajat rikkovaa kieltä. Tämä paikallisen huumeen kirvoittama kieli osoittautuu yhdeksi mahdollisuudeksi universaalin kieliopin murtamisessa. Kolmas tapahtumapaikka sijoittuu Nevadan autiomaahan, jonne avaruuden muukalaiset laskeutuvat ja jossa he alkavat hieroa kauppaa pitkälle kehittyneellä teknologialla ja tietämyksellä. Ihmislaji joutuu hämmennyksekseen toteamaan, että sillä ei ole järin paljon kaupattavaa.

Lingvistisankarimme Chris Sole, englantilaisen tutkimusryhmän jäsen, kuitenkin oivaltaa, että hänen koelastensa aivojen kielellinen kapasiteetti saattaa kiinnostaa muukalaisia ja että Brasilian sademetsien intiaanien rituaalikieli saattaa olla avain myös muukalaisia askarruttavaan ongelmaan. Watson vetää langat yhteen Chris Solen henkilössä siirtämällä hänet Englannista Nevadaan, Brasiliaan ja takaisin.

Villiä ajattelua surullisessa tropiiwissa

Kun luin Watsonin kirjan 80-luvun lopulla ensimmäisen kerran, huomioni kiinnittyi miltei yksinomaan sen lingvistiseen ekstrapolaatioon. Tänä päivänä lukiessani kirjan suomennosta pohdinnat kielen rakenteen ja maailman hahmottamisen ongelmista jäävät sivuun ja huomaan viehättyväni brasilialaisen sademetsän intiaaneista ja heidän maailmanselityksestään. Avainhahmoiksi nousevat Pierre Darriand, kulttuuriantropologi, joka nauhuri ja kynä aseinaan tunkeutuu ihmiskunnan sosiaalisten ja mytologisten järjestelmien syvärakenteisiin, ja Kayapi, välittäjä ja tulkki, joka samalla on osaksi tuon järjestelmän ulkopuolella.

Kunniavieraspuheessaan Tampereen Aikaconissa tammikuussa 1994 Watson totesi, että Claude Lévi-Straussin strukturaaliantropologia on voimakkaasti vaikuttanut hänen romaaninsa rakenteeseen, sen vastakohta-asetteluihin, symmetrioihin, käänteisiin jne. Watson olisi voinut viitata myös sisällöllisiin lainoihin ja muistumiin. Ehkä selvimmin esiin nousevat Lévi-Straussin teokset Tristes tropiques (1955) [englanniksi samalla nimellä] sekä La pensée sauvage (1962) [englanniksi The Savage Mind].

Tristes tropiques -kirjassaan Lévi-Strauss kuvaa sitä, miten hänestä tulee antropologi ja kuinka hän liikkuu Brasilian ylängöillä ja viidakoissa, myös Amazonilla, tekemässä kenttätöitä. Lévi-Strauss tallentaa nostalgian ja surumielisyyden painamana katoavien intiaanikulttuurien sosiaalisia järjestelmiä ja mytologioita ja samalla - kuten Watsonin Pierre - ihmisen ajattelun syvempiä kerrostumia. La pensée sauvage -teoksessa Lévi-Strauss argumentoi, että on olemassa kahdenlaista ajattelua, "villiä", joka näyttäytyy ns. primitiivisten kansojen käsitejärjestelmissä, ja "kesytettyä", joka luonnehtii länsimaista "tieteellistä" ajattelua. "Villi" ja "kesytetty" ajattelu eivät Lévi-Straussilla kilpaile keskenään ja niiden välinen ero on lähinnä siinä, että ne käyttävät erilaisia välineitä tai työkaluja. Pierre kirjoittaa: "[intiaaneille] ei tieto näet ole mikään abstrakti asia, vaan jotakin, joka on koodattu viidakon lintuihin ja eläimiin, kiviin ja kasveihin - viidakon yllä kulkeviin pilviin ja tähtiin - maailman konkreettisimpiin tosiseikkoihin" (s. 104). Kayapin Pierrelle pala palalta kertoma taripa kahdesta käärmeestä, puunrungosta ja kivestä on oman "villin" logiikkansa kautta täysin ymmärrettävä.

Uusia vaikutelmia Afrikasta

Raymond Rousselin runo "Nouvelles Impressions d'Afrique" (1930/1932?) [yllättävästi käännetty suomeksi 'Uusia ajatuksia Afrikasta'] tarjoaa kolmannen reitin Watsonin romaaniin. Lähes luettavaksi mahdoton ja monikerroksinen runo tarjoaa sekä antropologi Pierrelle että lingvisti Chrisille analogian siitä, miten "upotettu" tai "sisäkkäinen" kieli toimii. Surrealistit olivat tavattoman innostuneita Rousselin runosta ja pyrkivät rakentamaan koneen sen lukemiseksi. [Dali-entusiastit varmaan tuntevat maalauksen nimeltä Impressions of Africa - nimen valinta ei liene sattuma.] Surrealismi tutki tiedostamatonta, irrationaalista ja outoa, eivätkä tietoisuuden laajentaminen huumekokeiluineen olleet sille vieraita.

Watsonin kuvaama maailma muuntautuu hetkittäin surrealistiseksi unimaisemaksi Amazonin sademetsissä, mutta kukaties vielä luontevammin se tapahtuu kirjan lopussa, kun Chris palaa kotiinsa ja kokee maailman vaihtumisen uudenlaiseen olemisen tilaan. Watson on vahvasti brittiläisen uuden aallon perillinen, psykedelian ja sisäavaruuden kartoittajien sukua.

Menetyksen kipeys

Viime kädessä kirja on jonkin menettärnisestä. Sekä Lévi-Straussilla että Watsonilla antropologi voi vain katsoa surumielisesti, kuinka kukoistava ja rikas kulttuuri vähitellen häviää - olipa syynä kaiken alleen hukuttava tulva tai länsimaisen sivistyksen ja kristinuskon hyöky. Kaukaa tulleet avaruuden muukalaiset etsivät ratkaisua ongelmaan, jota ihmisjärki ei täysin tajua, mutta joka liittyy heidän syvimpiin maailmankatsomuksellisiin tuntoihinsa. He surevat jotakin mitä heillä ei ole.

Watsonin julma ironia (joka ei ole kaukana surusta) kulminoituu siihen poliittiseen teatteriin, joka tekee avaruuden muukalaisista syntipukin Etelä-Amerikan ekologisille ja yhteiskunnallisille mullistuksille ja uhraa muukalaiset suurvaltojen keskinäisen solidaarisuuden alttarille. Kuten eräs sivuhenkilö ajatuksen tiivistää: "Oli naiivia luottaa muukalaisiin, kun ei voi luottaa ihmisiinkään" (s. 232).

Lisää Ian Watson -tekstejä Aikakoneessa

Takaisin Aikakoneen arkistoon

Takaisin sivun alkuun