SCIENCE FICTION &
FANTASIA

Ian Watson puhuu

Ian Watson Haastattelu, julkaistu Aikakoneen numerossa 2/1991.

Ian Watson on vieraillut Suomessa kahteenkin kertaan, ensin Jyväskylän Kesässä vuonna 1991 ja sittemmin Aikaconissa Tampereella tammikuussa 1994. Häneltä on suomennettu useita novelleja ja romaani Yhteyksiä (The Embedding, 1973), jonka Book Studio julkaisi Galaxy-sarjassa tammikuussa 1994.

Seuraava haastattalu on tehty Jyväskylässä 18.6.1991 ja julkaistaan nyt uudelleen alkuperäisessä muodossaan (joskin sittemmin suomennetusta romaanista The Embedding on tässä kautta linjan käytetty suomennoksen nimeä, Yhteyksiä). Haastattelija oli Juhani Hinkkanen (JH), joka myös on jutun purkanut nauhalta ja suomentanut.

JH: Kertoisitko aluksi miten Afrikassa ja Japanissa viettämäsi vuodet ovat vaikuttaneet kirjoittamiseesi.

IW: Ne ovat vaikuttaneet todella paljon, sillä ennen lähtöäni Afrikkaan 1965 en ollut koskaan ollut ulkomailla. Halusin alunalkaenkin tulla kirjailijaksi ja opiskellessani Oxfordin yliopistossa olin kirjoittanut kolme lyhyttä nykyaikaan sijoittuvaa fantasiajuttua. Ne olivat pelkkää tyyliä vailla sisältöä koska... no, koska Oxford on juuri sellainen paikka, dekadentti ja teeskentelevä.

Muutto kolmanteen maailmaan merkitsi minulle poliittista herätystä, tietoisuutta maailmanpolitiikasta, alikehittyneisyydestä ja Afrikan ja pohjoisen välisestä ristiriidasta. Kohtasin siellä vaihtoehtoisen maailmankatsomuksen, joskin tansanialaiset ovat jo aika länsimaistuneita. Tämä oli tärkeää, koska muukalaisista vierailla planeetoilla ei voi todella kirjoittaa, ellei ole ensin kohdannut oman maailmamme muukalaisia ja näitä muukalaisia on hyvin vähän jäljellä. Keskimääräinen afrikkalainen on itseasiassa tummaihoinen eurooppalainen. Vaihtoehtoisia kansoja löytyy vielä Uudesta Guineasta, Etelä-Amerikasta ja Tiibetistä, mutta yleisesti ottaen on länsimainen kulttuuri jyrännyt tämän planeetan muut kulttuurit ja maailmankatsomukset alleen. Siltikin olin Afrikassa muukalaisena vieraalla maalla ja tämä oli yhtä tärkeää kuin poliittinen puoli. Se ei kuitenkaan vielä tehnyt minusta tieteiskirjailijaa.

Kokemus, joka pakotti minut kirjoittamaan science fictionia, oli kolme vuotta (1967-70) kestänyt asuminen Tokion keskustassa. Kyseessä oli psykologinen hengissäpysymismekanismi. Opetin siellä englantilaista kirjallisuutta, Romeota ja Juliaa, Antoniusta ja Kleopatraa, opiskelijat mellakoivat, poliisi levitti kyynelkaasua helikoptereista ja ilma oli kauhistuttavan saastunutta. Nukkuessa oli toisinaan pakko pitää hengityssuojainta jottei olisi aamulla herännyt hirveään päänsärkyyn. Megalopolis oli ylikansoitettu ja kaiken yllä leijui maanjäristyksen uhka. Olin varma että Tokio tulisi tuhoutumaan ja olen varma että niin tapahtuu. Se tuhoutui jo kerran vuoden 1923 suuressa järistyksessä, sillä kukaan ei ole siirtänyt siirroslinjaa muualle. Se kulkee aivan Tokion alapuolella. Tämä oli tieteiskirjallinen katastrofivyöhyke ja sieltä löytyivät myös kaikki 21. vuosisadan pelit, leikit ja teknologiset ihmeet. Siellä yhdistyivät tulevaisuuden positiiviset ja negatiiviset puolet toisiinsa ja juuri siksi, pysyäkseni hengissä tuossa ympäristössä, aloin kirjoittaa science fictionia.

Palattuani kotiin en enää opettanut englantilaista kirjallisuutta. Työskentelin taidekouluissa, joissa pidin kursseja itse kehittelemässäni futurologiassa. Tämä oli 1970-luvun alkua, brittiläisen koulutuksen kulta-aikaa, joka nyt on ohi. Taidekoulut palkkasivat aloittelevia kirjailijoita vain opettamaan kirjallisuutta tai mitä tahansa mitä nämä halusivat. Minä opetin futurologiaa ja tieteiskirjallisuutta. Luulen ,että pidin ensimmäiset akateemiset kurssit tieteiskirjallisuudesta, tai eivät ne kovin akateemisia olleet. Luennoin tuleville taiteilijoille ja graafisille suunnittelijoille. Samanaikaisesti tein tutkimustyötä ensimmäistä romaaniani varten ja työtoverieni joukossa oli sosiaaliantropologi ja psykologi, jolta opin suurimman osan siitä mitä tiedän kielitieteestä ja semiotiikasta. Nämä ainekset sitten yhdistyivät ensimmäisessä romaanissani Yhteyksiä (The Embedding, 1973).

JH: Mutta olen kuullut, että ensimmäinen sf-romaanisi oli tosiasiassa ainoastaan Ranskassa julkaistu Orgasmachine (1976)?

IW: Niin se oikeastaan olikin. Kirjoitin ensimmäisen version siitä vuonna 1970 psykedeelisen undergroundin, seksuaalisen vapautumisen ja vallankumouksen aikaan. Asiat ovat sittemmin muuttuneet. Nyt meillä on vallalla radikaali repressiivisyys, erikoisesti Amerikassa. Olympia Press melkein julkaisi sen, mutta se teki konkurssin. Kirja tuli ulos Ranskassa (ranskankielisenä) kuusi vuotta myöhemmin 1976. Kirjoitin sen sittemmin kokonaan uudelleen Playboy Paperbacks -kustantamolle, jonka naispuolinen toimittaja oli siitä kiinnostunut. Orgasmachine oli sekasotku sekä juonellisesti että rakenteellisesti ja uusi versio, nimeltään The Woman Factory, on kymmenen kertaa parempi.

Mutta Playboy menetti uhkapelioikeutensa Lontoossa ja joutui sen seurauksena myymään kirjabusineksensa Berkleylle. Berkley Books kieltäytyi julkaisemasta sitä eikä mikään muukaan kustantaja suostunut koskemaan siihen, he eivät uskaltaneet. Jim Frenkel (amer. toimittaja ja kustantaja) halusi julkaista sen mutta hänen vaimonsa Joan D. Vinge, Suomessa uskallan nimetä nimetkin, ei antanut hänen tehdä sitä. Espanjalaiset ovat olleet kiinnostuneita, mutta toistaiseksi sitä ei ole julkaistu missään. Voisin saada sen julki Englannissa mutta en erityisesti halua, koska siitä väistämättä seuraisi kaikenlaisia hankaluuksia.

JH: Minkälaisia hankaluuksia?

IW: Solvauksia kirjallis-poliittisten kollegojeni taholta. Tieteiskirjallisuudessa on tämän romaanin kirjoittamisen jälkeen tapahtunut totaalinen naisten vapautuminen. Teos on kovan pornografian analyysi ja dekonstruktio, mutta luulen, että se useimpien ihmisten mielestä olisi pikemminkin osa ongelmaa kuin sen ratkaisua. He ovat väärässä, mutta juuri tätä tarkoitan radikaalilla repressiivisyydellä. Niinpä en oikeastaan halua saada sitä julki englanniksi koska se saisi vääränlaisen vastaanoton toisin kuin manner-Euroopassa, jossa uskoisin sitä arvostettavan.

The Embedding JH: Haluaisin palata romaaniin Yhteyksiä. Sen pääteemat, jotka ovat kieli ja kommunikaatio, näyttävät toistuvan useimmissa teoksissasi.

IW: Niin, en oikeastaan tiedä miksi. Se liittyy ihmismielen luonteeseen. Olen kiinnostunut erilaisista tietoisuuden tasoista, mielen äärimmäisistä rajoista, vaikka en olekaan mystikko vaan skeptikko. Minua kiinnostavat muutostilat, mielen ja aistiemme kehitys, mahdollisuus tiedostaa ja tietää enemmän maailmankaikkeudesta. Tämä saattaa olla romanttista hölynpölyä, mutta luulen, että jossain siellä saattaa olla kehittyneempi vieras elämänmuoto, jolla on paljon syvempi välitön kosketus todellisuuden oikeaan olemukseen.

JH: Yhteyksiä samoin kuin God's World (1979) ovat minusta tärkeimpiä viime vuosikymmeninä kirjoitettuja first contact - tarinoita.

IW: Ne olivat eräänlaisia tutkimusohjelmia fiktionaalisessa muodossa, matkoja tietoisuuden äärimmäisille rajoille.

JH: Toinen teema, joka toistuu kautta tuotantosi, on kuolema.

IW: Kyllä, kuoleman ajatus ei vaivaa minua paljoakaan mutta tärkeä se on. Me tapaamme vältellä kuolemaa koska se esittää niin tärkeää roolia elämässä. Länsimainen kulttuuri haluaa kieltää kuoleman ja kätkeä sen kun taas esimerkiksi tiibetiläinen kulttuuri perustuu paljolti juuri kuolemaan ja sen ymmärtämiseksi koottuihin oppirakennelmiin. Minulla itselläni ei ole vähäisintä aavistustakaan onko kuolemanjälkeistä elämää vai ei, mutta suhtaudun asiaan avoimin mielin. Kuolema saattaa olla kehitysopillinen välttämättömyys, sillä miten voisi olla kehitystä jos olisi kuolemattomuus. Jos ei olisi kuolemaa ei olisi Taj Mahalin kaltaisia luomuksia. Ehkäpä kaikki tieto ja kauneus ovat olennaisesti sidoksissa kuoleman läsnäoloon vaikka me lännessä emme sitä tiedosta.

JH: Onko Japanissa viettämäsi aika vaikuttanut näkemyksiisi kuolemasta?

IW: Perinteinen japanilainen ajattelutapa ja rituaalinen itsemurha, harakiri, kiinnostivat minua paljon, mutta japanilaisten suhtautuminen kuolemaan on muuttumassa. Japanilaiset nuoret eivät enää kunnioita vanhempiaan eivätkä ole kiinnostuneita vanhoista traditioista.

JH: Yhtäkaikki, japanilaisessa kulttuurissa itsemurha on kunniallinen teko, kun taas täällä se on häpeällinen tapa paeta velvollisuuksiaan.

IW: Japanissa se on nimenomaan äärimmäinen tapa velvoitteiden täyttämiseksi.

JH: Romaanisi Deathhunter jos mikään on sf-kirja kuolemasta. Miten päädyit kirjoittamaan sen?

IW: Se on on outo juttu, jollaista minulle ei koskaan muulloin ole sattunut. Kirjoitin samanaikaisesti kahta eri novellia kahdella kirjoituskoneella. Toinen oli nimeltään "A Cage for Death" ja toinen "Jean Sandwich, the Sponsor and I". Jälkimmäisestä muokkasin myöhemmin romaanin The Converts (1984) ja edellisestä tuli Deathhunter. "A Cage for Death" lähti mielikuvasta kuolemasta olentona. Se oli aivan visuaalinen ajatus olennosta, jonka pyydystääkseen joku rakentaa häkin. Aluksi se tuntui pelkältä novellilta ja myin sen Omnille, mutta sitten minusta alkoi tuntua, että tämän takana täytyi olla jotain muutakin. Niinpä kävin koko jutun uudelleen läpi mielessäni ja kehitin kuolemalle perustuvan yhteiskunnan, jossa novellin kertoma tarina voisi tapahtua. Romaanissa esiintyvä runoilija perustuu sivunmennen sanoen Vladimir Nabokovin huonoon runoilijaan John Shadeen romaanissa Pale Fire ja Robert Frostiin. Robert Frostiin siksi, että hän sanoo kaiken aikaa kauniita ja syvällisiä asioita, jotka kuitenkin ovat melkein kuin joulukorttivärssyjä. Pidän paljon romaanin lopusta, jossa käy ilmi, että kyseessä oli valetodellisuus, joka sitten purkautuu todelliseen maailmaan; tässä hieman Philip K. Dick-vaikutteita. Jotkut kriitikot pitivät lopetusta huijauksena, tiedättehän: "Buu, sehän oli vain unta", mutta mielestäni he ampuvat ohi maalin koska, kuten Dickin romaaneissa, päähenkilöt ovat olemassa väärennetyssä simuloidussa todellisuudessa, joka sitten yllättävästi ja kauhistuttavasti sulautuu oikeaan maailmankaikkeuteen. Mutta todella, minä keksin ensin idean ja kirjoitin siitä novellin ja löysin sille kontekstin ja todellisen tarinan vasta myöhemmin. Tein kylläkin aika paljon tutkimustyötä kuolemisen psykologiasta ja luin useimmat olemassaolevat kuolemiskokemuksista kirjoitetut kirjat.

JH: Olet kirjoittanut yhteistyössä Michael Bishopin kanssa romaanin Under Heaven's Bridge (1981). Haluaisin kuulla kuinka tällainen kollaboraatioprosessi toimii.

IW: Kyseessä oli melkein ainutlaatuinen juttu, sillä se on ainoa transatlanttinen romaanikollaboraatio. Michael Bishop oli lähettänyt minulle Yhteyksistä laatimansa arvostelun ja me kirjoittelimme toisillemme aika pitkään. Meistä tuli hyviä ystäviä vaikka emme ole koskaan tavanneet tai edes puhuneet puhelimessa. Bishopilla oli romaanissaan A Little Knowledge (1977) kiinnostavia muukalaisia, jotka vierailevat Maassa. Ehdotin että hän kirjoittaisi romaanin niistä niiden omalla kotiplaneetalla. Hän ei ollut suunnitellut mitään sellaista, mutta pyysi minua kirjoittamaan jotain ja sanoi ehkä liittyvänsä mukaan. Niinpä luonnostelin alun, keskiosan ja lopun ja lähetin ne hänelle. Hän laajensi tekstiä, minä lisäsin siihen uusia lukuja ja koko prosessi kesti kolmisen kuukautta, kaikki kirjeitse. Yritin kirjoittaa hänen tyylillään, miten kuvailisin sitä, Michael Bishop -tyylillä, ja hän minun tyylilläni ja hyvin harvat ovat pystyneet sanomaan kuka kirjoitti mitä. Se ei ole mikään pitkä kirja mutta mielestämme se onnistui aika mukavasti.

JH: Varhaisteoksesi suunnilleen God's Worldiin asti tuntuvat muodostavan jonkinlaisen temaattisen kokonaisuuden. Ne ovat raskaanoloisia ja täynnä metafyysisiä pohdiskeluja. Miellätkö ne itse yhteenkuuluviksi?

IW: Kyllä, ne kuuluvat todella yhteen. Ne ovat juuri noita mainitsemiani kirjallisia tutkimusohjelmia. Romaanissa Chekhov's Journey (1983) yritin löytää kevyempää otetta, jonka mielestäni todella tavoitin Book of the River -trilogiassa (1984-85). Uusin romaanini Flies of Memory (1991) kuuluu jossain mielessä yhteen varhaisteosten kanssa mutta on sittenkin hengeltään erilainen. Se on leikillisempi, jopa niin paljon, että amerikkalaiset kriitikot moittivat minua siitä, että kirjassa oli liikaa vitsejä.

JH: Book of the River -trilogia oli ainakin minulle yllätys. Se oli jotain aivan muuta kuin mitä aikaisempien teosten valossa olisin odottanut.

IW: Se sarja kasvoi aivan spontaanisti. Näin jälkikäteen tarkastellen se olisi pitänyt julkaista yhtenä 600-sivuisena romaanina. Kirjoitin aluksi vain yhden pitkän novellin ja lähetin sen The Magazine of Fantasy & Science Fictionin toimittajalle Ed Fermanille. "Näitä voisi olla enemmänkin", hän ehdotti, ja kirjoitin kolme lisää ja nämä yhdessä muodostavat trilogian ensimmäisen osan. Koko juttu alkoi kasvaa aivan kuin luonnostaan ja johti toiseen ja lopulta kolmanteen osaan. Jos olisin aloittaessani tiennyt minne olin menossa, olisin odottanut ja tarjonnut ne kustantajalle yhtenä paksuna kirjana, jollaisena amerikkalainen sf- kirjakerho sen sittemmin julkaisi eikä lähettänyt minulle kuin yhden ainoan tekijänkappaleen.

Meat JH: Kertoisitko jotain kauhuromaaneistasi, erikoisesti eläinten vapautusliikkeeseen liittyvästä romaanista Meat (1988). Huomaan, että kuitenkin syöt lihaa.

IW: Kyllä vain, minä olen lihansyöjä. Ei minun tarvitse henkilökohtaisesti olla kaikkea sitä mistä kirjoissani puhun. Tämä teos on osittain seurausta asumisesta maaseudulla keskellä teollista lihakarjatuotantoa. Muuttaessani maaseudulle vuonna 1980 aktivoiduin poliittisesti ja olin sittemmin työväenpuolueen ehdokkaana paikallisvaaleissa. Monet puolueen sikäläisistä jäsenistä ovat vegetariaaneja ja kannattavat kaikenlaisia hyviä asioita. Meat on jollain tapaa umpinainen, sulkeutuneenoloinen kirja. Kirjan henkilöt ovat vähävaraisia, sellaisia ihmisiä, joiden keskuudessa tuolloin liikuin. Se on romaani poliittisesta liikkeestä.

Sen pohjana oli novelli nimeltä "King Weasel" ja alkuperäisenä lähtökohtana mielikuva arkkipedosta, jonkinlaisesta lumikkojen Jeesuksesta, joka ilmaantuu päähenkilön kotiin. Novelliversiota ei koskaan julkaistu. Kirjoitin sen uudelleen muuttaen ja laajentaen ja luulen, että se on tarinana parempi kuin toinen poliittinen kauhuromaanini The Power (1987). Siinä on enemmän kauhun vaatimaa jännitettä, kasvavaa pelkoa ja tunnetta siitä, että henkilöt toimivat väärin, mitä tahansa he sitten tekevätkin.

JH: Minä pidin sitä masentavansävyisenä kirjana. Tuottiko se mitään palautetta.

IW: Ei oikeastaan. Jotkut sanoivat pitäneensä siitä, mutta se jäi melko vähälle huomiolle, mahdollisesti poikkeuksellisen räikeän kansikuvansa vuoksi.

JH: Muistan sen hyvin, hirmuinen kirves ja paljon verta...

IW: Amerikassa sitä ei julkaistu lainkaan. Yhtäkään kolmesta kauhuromaanistani ei ole julkaistu Amerikassa. Kahden osalta syy on poliittinen, kauhun lähteenä ei oleteta olevan ydinaseet tai eläinten vapautusliike. Kolmannessa, nimeltään The Fire Worm (1988), oli ainakin osasyynä siinä paikoitellen käytetty murre mutta luultavasti myös tarinan homoseksuaaliset aspektit. Se on yhdistelmä tieteiskirjallisuutta ja kauhua. Sen tieteiskirjallista puolta edustaa alkemia, joka antaa sille eräänlaisen historiallisen taustan. Mutta palatakseni romaaniin Meat, olin masentunut sitä kirjoittaessani ja luulen, että yritin löytää paikkaa masennukseni hautaamiseen. Hautasin sen tuohon kirjaan... (JH: Ja myit sen) Juuri niin, ja tartutin sen muihin ihmisiin.

JH: Keskustelimme eilen romaanista Inquisitor (1990), joka tapahtuu roolipelin Warhammer 40000 maailmassa. Se tuntuu aika epätyypilliseltä Ian Watson -kirjalta.

IW: Roolipelifirma Games Workshop perusti muutama vuosi sitten kirjakustannusosaston arvostetun korkeakirjallisesti suuntautuneen sf-lehti Interzonen toimittajan David Pringlen aloitteesta. Pringle tuli tämän uuden kirjasarjan toimittajaksi ja houkutteli Interzonen avustajia kirjoittamaan myös Games Workshopille. Alkuperäisenä syöttinä oli myynnistä riippumaton 10000 punnan royalty kirjalta, eli käytännössä sait vuoden sisällä 10000 puntaa oli kirjoja sitten myyty tai ei. David markkinoi ideaa myös sen ainutlaatuisuudella. Mitkään muut roolipelikirjat eivät olleet näiden kaltaisia. Meidän kirjojemme tuli olla groteskeja, dekadentteja ja outoja, niin outoja kuin mahdollista, niin kaukana mukavista pienistä haltijoista ja sormuksista ja Dungeons & Dragons -kirjoista kuin mahdollista. Meidän kirjojemme tuli olla pohjimmiltaan pahoja.

Games Workshop julkaisi kolmenlaisia kirjoja. Yksi oli keskiaikainen fantasiasarja, jonka kirjoittajiksi ilmoittautuivat Kim Newman, Brian Stableford ja David Garnett. Sitten oli Mad Max -tyyppinen synkkä tulevaisuus, jota Kim Newman kirjoitti. Hän kirjoittaa hyvin nopeasti. Hän lukitsee itsensä sisälle whisky-pullon kanssa ja kirjoittaa romaanin kolmessa viikossa. Sitten oli Warhammer 40000, johon kukaan ei suostunut koskemaan koska se tuntui liian työläältä. Keskiaika- ja Mad Max -jutut eivät vaatineet liikaa taustamateriaalia ja kirjoittaja saattoi paljolti rakentaa oman maailmansa; soturit, keskiaikaiset kaupungit ja musta surma olivat tuttuja kaikille. Mutta Warhammeriin liittyi tämä suunnaton ensyklopedia tolkutonta informaatiota. Osa siitä oli varastettu elokuvista ja osa kaikilta mahdollisilta mieleen tulevilta tieteiskirjailijoilta. Toistaiseksi olen ainoa ihminen, joka on kyennyt kirjoittamaan Warhammer 40000 -romaanin. Jotkut ovat kirjoittaneet novelleja... No luulen, että joku muukin on kirjoittanut romaanin mutta minun on ainoa, joka on julkaistu.

Minä nautin sen kirjoittamisesta. Oxfordissa olin rakastanut 19. vuosisadan dekadenttia ranskalaista kirjallisuutta, Octave Mirabeauta ja Joris-Karl Huysmania, kaikkia noita pahoja ihmisiä. Rakastin myös Audrey Beardsleytä ja muita dekadentteja runoilijoita ja taiteilijoita, ja kaiken tämän upotin Inquisitoriin. Kirjoitin niin eksoottisesti ja ylenpalttisesti kuin pystyin, kirjassa on jopa latinankielisiä lauseita. Katsoin olevani pedagogisella ristiretkellä. Ne ihmiset, jotka roolipelejä ostivat, he joutuisivat opiskelemaan latinaakin kyetäkseen ymmärtämään kirjan. Kirjoitin sen myös siksi, että Pringle tarjosi paljon rahaa, satuin nimittäin tuolloin sitä tarvitsemaan. Mutta olin tuskin saanut Inquisitorin viimeistellyksi, kun Stanley Kubrick palkkasi minut työskentelemään kanssaan.

Halusin silti kirjoittaa Inquisitor kakkosen ja Inquisitor kolmosen, koska tiesin mitä niissä tapahtuisi. Olin jo allekirjoittanut sopimuksen kakkosesta, kun päätinkin kirjoittaa Games Workshopille romaanin Space Marine (1993) sen sijaan, ja se on todella aivan muuta kuin mitä normaalisti kirjoitan. Toimitin sen juuri kustantajalle ja se on sadomasokistinen homoeroottinen laulu dekadenssista. Uskon, että he pitävät siitä, tai luultavimmin vihaavat: "Katsokaahan me emme voi sallia merijalkaväkemme käyttäytyvän tällä tavalla". Nautin tämänkin kirjoittamisesta oikein paljon. Stanley vaati käsikirjoituksen nähdäkseen, ilmeisesti siksi, että hän on ohjannut Full Metal Jacketin. Hän on kiinnostunut merijalkaväestä. "Et sinä todella halua lukea sitä, se on pelkkä vitsi", minä sanoin. "Olen tosissani", hän intti. "Aion lukea sen ja tahdon lukea sen". Tämä ei tietenkään tarkoita, että tekeillä olisi Kubrickin elokuva avaruusmerijalkaväestä vaikka idea onkin aivan hyvä.

Games Workshopilla on viime aikoina ollut vaikeuksia. Uusia kirjoja ei ole juuri lainkaan luvassa ja se johtuu paljolti siitä, että he ovat alkaneet uskoa omaan propagandaansa. David Pringle onnistui hankkimaan muutamia oikein hyviä otteita tuntemiensa kriitikoiden arvosteluista, ja niinpä Oxford Times sanoi: "Games Workshop on yksi viime aikojen parhaista uusista kustantajista". Tässä puhui tietenkin yksi Pringlen ystävistä mutta Games Workshop uskoi sen ja he luopuivat takuuroyalteista, joka tarkoittaa sitä, että kukaan ei suostu enää kirjoittamaan heille. Niinpä "viimeaikojen paras uusi kustantaja" ei enää kykene saamaan uusia kirjoja julkaistavaksi, ja sillä välin on firman omistaja muuttanut veropakolaiseksi Guernseyn saarelle.

JH: Voitko kertoa jotain työstäsi Stanley Kubrickin kanssa?

IW: Kyseessä on tieteiselokuva, jonka tapahtumapaikkana on planeetta Maa lähimpien 200 vuoden aikana. Haluamme vaieta yksityiskohdista, koska Stanley on aika hidas toimissaan, ja niin pian kuin joku Hollywoodissa kuulee mistä on kyse, aletaan tuottaa klooneja ja kopioita jo ennenkuin alkuperäinen ehtii ensi-iltaan.

JH: Meillä on itseasiassa yksi lukija Hollywoodissa, joten on parasta, että et kerro meille enenpää.

IW: Se olisikin turmiollista. Kukaan ei uskoisi miten juttu pääsi julkisuuteen: "Katsohan, Stanley, minä annoin haastattelun Jyväskylässä. Se julkaistiin suomeksi..."

JH: Tuotantosi käsittää kolmattakymmentä kirjaa. Lopuksi haluaisin kuulla mitkä ovat ne teokset, joita itse pidät tärkeinä. Mitä niistä tullaan lukemaan viidenkymmenen vuoden kuluttua?

IW: Aivan objektiivisesti ajatellen, uskon että Yhteyksiä tullaan muistamaan. Siitä on olemassa eniten painoksia ja käännöksiä, ja se on hiukan masentavaa koska se oli ensimmäinen kirjani. Minkä sitten haluaisin muistettavan? Ne kaikki! Ne kaikki! Mikä on suosikkilapseni? Mitkä niistä tuomitsen kuolemaan? Yksi mistä pidän todella paljon on The Whores of Babylon (1988). Se on jonkinlainen suosikkilapsi koska se on jäänyt vähälle huomiolle, ja tietysti The Book of the River -trilogia. Se on monen muun asian lisäksi feministinen utopiaromaani.

JH: Kiitoksia, Ian Watson.

Lisää Ian Watson -tekstejä

Takaisin Aikakoneen arkistoon

Takaisin sivun alkuun