|
Varjo menneisyydestä & Kultainen naamio(Aikakoneesta 2/1993)Takaisin arvosteluhakemistoon H.P. Lovecraft: Varjo menneisyydestä,
Tässä meillä on kaksi voluumia kauhua, toinen mestarilta itseltään ja toinen hänen jäljittelijöiltään, enkä ole lainkaan varma kumpi vetää pitemmän korren. Lovecraft-kokoelma sisältää neljä pitkänpuoleista tarinaa: "Faaraoiden vankina" (1924), "Red Hookin kauhu" (1925), "Eryksin muurit" (1935) ja "Varjo menneisyydestä" (1934). "Faaraoiden vankina" perustuu kahlekuningas Harry Houdinin ideaan, jonka Weird Tales -lehden julkaisija J.C. Henneberger antoi Lovecraftille fiktionalisoitavaksi. Lopputulos ei ole erityisen onnistunut ja tarinan loppupuoli kalkkunoituu pahemman kerran: "Viisipäinen hirviö, joka työntyi esiin... viisipäinen hirviö, virtahevon kokoinen... viisipäinen hirviö - ja Hän, josta se on pelkkä etukäpälä..." (kursivointi kirjailijan). Myös "Red Hookin kauhu" kuuluu Lovecraftin heikompiin tuotoksiin. Se heijastelee hänen viitisen vuotta kestänyttä asumistaan New Yorkin Brooklynissä ja siinä tulevat varsin epämiellyttävällä tavalla pintaan hänen vahvat rasistiset ennakkoluulonsa: tarina on täynnä "nimeltä mainitsemattomia ja luokittelemattomia aasialaisia hylkiöitä, jotka oli viisaasti käännytetty takaisin Ellis Islandilta", "arabeja, joilla on vastenmielinen negroidinen suu", "muukalaisten kyyryjä hahmoja ja luonteenomaisen kieroja kasvoja" ja "sameasilmäisten ja rokonarpisten nuorukaisten hoilaavia ja kiroilevia kulkueita". Lovecraft poti varsinkin nuoremmalla iällä huomattavan vakavaa xenofobiaa ja tästä jutusta se näkyy pahemmin kuin mistään muusta. "Eryksin muureista" olen aina melkoisesti pitänyt. Se on Lovecraftin harvoja, ellei suorastaan ainoa tyylipuhdas science fiction -tarina ja kohoaa helposti useimpien samanaikaisten pulp-juttujen yläpuolelle. Tässä kirjoittaa selvästi varttuneempi ja kypsyneempi kirjoittaja kuin kahdessa edellisessä tarinassa. Sen näkemys kolonialismista, tässä tapauksessa Venuksessa, heijastaa melkoista kehitystä kirjoittajan asenteissa sitten 1920-luvun puolivälin. On kuitenkin muistettava, että kysessä on kollaboraatio Kenneth Sterlingin kanssa, asia, jota tämä Jalavan julkaisu ei mainitse, eikä tiedossani ole mikä oli kunkin kirjoittajan henkilökohtainen osuus novellin syntyyn. Teoksen päättävä Lovecraftin pisimpiin tarinoihin lukeutuva "Varjo menneisyydestä" on maineikas mutta ei toimi tekijän parhaiden juttujen tavoin. Sen merkitys on enemmänkin siinä lisävalaistuksessa, jota se tuo Cthulhu-mytologiaan, kuin missään välittömissä kirjallisissa ansioissa. Tässä suhteessa olen siis jyrkästi eri mieltä niiden lukuisten kriitikoiden kanssa, jotka pitävät sitä yhtenä Lovecraftin tuotannon kärkiteksteistä. Teksti on varsinkin Lovecraftin tuotantoa laajemmin tuntevalle aivan liian ennustettava eli toisin sanoen kirjailijan aikaisempia teemoja toistava (vrt. esim. "Hulluuden vuorilla" kokoelmassa Nimetön kaupunki) ja päähenkilö, professori Peaslee aivan liian tyypillinen lovecraftilainen oppinut, eli tutkimuksiinsa hautautunut ja hysteriaan taipuvainen tiedemies, jota tosielämässä tuskin kukaan päästäisi lähellekään mitään ilmeisen tärkeitä arkeologisia kaivauksia. Pidän Lovecraftia mielenkiintoisena ja parhaimmillaan myös merkittävänä kirjailijana vaikkakaan en aina osaa päättää johtuuko mielenkiintoisuus teksteistä itsestään vaiko kirjailijasta psyyken tapauksena. Useiden tarinoiden taustalla piilevä Cthulhu-mytologia omaa ilmeisesti kuitenkin jotain syvällisesti kiehtovaa koska lukemattomat kirjoittajat ovat jo noin kuudenkymmenen vuoden ajan lainanneet sitä omiin tarinoihinsa, aluksi Lovecraftin luvalla ja ohjauksessa ja hänen kuoltuaan omin avuin. Muiden kirjoittamat Cthulhu-novellit ovat olleet laadultaan vaihtelevia. Useimmat niistä ovat rasittavanpuoleista luettavaa mutta jotkut ylittävät kyllä mestarin itsensä saavutukset. Edellisille tarinoille on tyypillistä Lovecraftin omien konventioiden orjallinen seuraaminen ja hänen vanhanaikaisen kerrontatyylinsä harkittu plagioiminen. Jälkimmäiset taas onnistuvat irtautumaan valmiista mallista ja kirjoittamaan lovecraftilaisista teemoista omalla äänellään. Book Studion julkaisemasta suomalaisten kirjoittajien Cthulhu-tarinoita sisältävästä antologiasta Kultainen naamio löytyy esimerkkejä molemmista ääripäistä. Tämän kirjan teksteistä edustavat perinteistä linjaa selvimmin Boris Hurtan "Myöhempinä aikoina" ja S. Albert Kivisen "Maan hönkä", jotka ovat ammattitaitoista tavaraa, luettavia ja viihdyttäviä ja, mikä mielenkiintoisinta, muodostavat yhdessä samaisten herrojen aikaisempien Cthulhu-tarinoiden kanssa monine sisäisine viittauksineen aivan oman kotimaisen alagenren Cthulhu-juttujen kaanoniin. He onnistuvat vieläpä sitomaan yhden nuoruuteni suosikkikirjoista, A.E. Ingmanin Latvasaaren kuninkaan hovilinnan, osaksi Lovecraft-universumin reuna- alueita. Tyypillistä tämäntyyppisille jutuille on se, että ilmeisesti kirjoitustyylistä johtuen ne mieltää automaattisesti jossain menneisyydessä tapahtuviksi. Niinpä suorastaan hätkähdin kun Kivinen mainitsi jupit, mikrotietokoneet ja kännykkäpuhelimet. Ne tuntuivat aluksi kertakaikkisilta anakronismeiltä tässä ympäristössä. Kaikesta huolimatta ovat nämä novellit enemmänkin näytteitä sorminäppäryydestä ja Lovecraft-harrastuksesta kuin siitä mihin kirjoittajat omimmillaan pystyisivät. Kantani on, että sekä Hurtan että Kivisen tulisi jättää Cthulhu taakseen ja keskittyä luomaan uutta suomalaista kauhuperinnettä omista lähtökohdistaan. He pystyvät siihen kyllä. Jossain traditioiden välimaastossa liikkuvat Sauli Santikon "Kultainen naamio" ja "Rajamaa". Santikko on vielä nuori kirjoittaja, jolta odotan paljon. Pidin erityisesti "Kultaisesta naamiosta", jossa kirjoittaja onnistuu erinomaisesti palauttamaan henkiin vuosisadan alkupuolen siirtomaamentaliteetin ja vaikkapa Conradin tai Londonin eksoottisempien tarinoiden hengen. Tarinan Cthulhu-konnektion on ohut eikä edes oikeastaan tarpeellinen. "Rajamaa" on kahdesta tarinasta heikompi ja on jonkin verran velkaa edellä mainitulle Lovecraft/Houdini-novellille "Faaraoiden vankina". Cthulhu- yhteys on jälleen nimellinen. Kokoelmassa on kaksi tieteistarinaa, Hurtan "Tulvavuoksen jumalat" ja J. Koudan "Beliar", joista edellinen on monitulkintainen ja kiinnostava, jälkimmäinen, tulevaisuuden Suomeen sijoittuva dystopia, hiukan liian epäuskottava, jos nyt Cthulhu-jutusta tällaista ilmausta voi käyttää, mutta kirjoittaja on ehkä pyrkinyt rakentamaan allegoriaa, jossa ydinvoima ja ydinjätteet rinnastuvat Lovecraftin kuvailemiin pahoihin mahteihin. Kari Nenosen "Ravintola" on puolestaan lyhyt vinjetti, jolla ei ole mitään havaittavaa yhteyttä Lovecraftin maailmoihin ja niinpä sopinee kysyä miksi se yleensä on otettu mukaan. Toimittaja on jakanut kirjan tekstit kahteen osaan, "miesten juttuihin" ja "naisten juttuihin" mutta miksi? Hän selittää syyksi miesten ja naisten erilaisen suhtautumisen kauhuun. Ehkä se pitää paikkansa mutta ei sitä olisi tällä tavalla pitänyt alleviivata. Lopputulos kuullostaa aivan siltä kuin hän olisi katsonut tarpeelliseksi jotenkin puolustella "naisten juttujen" mukaanottoa. Jos näin on, niin ihmettelen suuresti. Maarit Verrosen "Uhrituoksujen viesti" ja Johanna Sinisalon "Me vakuutamme sinut" nimittäin ovat molemmat tämän valikoiman ehdotonta kärkeä ja kirjoittajat lukeutuvat niihin edellämainittuihin "jälkimmäisiin" jotka eivät hetkeksikään hukkaa omaa henkilökohtaista kirjoittajanääntään, edes nyt, uskaltautuessaan Cthulhun ja kumppanien tyyssijoille. Verrosen novelli on uskollinen hänen jo tutuksi tulleelle linjalleen, realistisesti kerrottua tarinaa, johon fantasia vähitellen työntyy mukaan, ei ehkä hänen aivan parhaitaan mutta hyvää työtä silti. Sinisalo puolestaan kirjoittaa tässä yhden parhaista novelleistaan ja kaiken kaikkiaan tämän kirjan parhaan tarinan. "Me vakuutamme sinut" tekee vaikutuksen erikoisesti realistisuudellaan, syynä epäilemättä tapahtumapaikaksi valittu kirjoittajan hyvin tuntema mainostoimistoympäristö. Minä uskoin hänen henkilöidensä olemassaoloon. Tässä oli asioita, jotka kerta kaikkiaan tuntuivat koetuilta. Luettuani tämän novellin ihmettelen miksi hän ei ole useammin kokeillut taitojaan kauhun alalla. Hänellä kun olisi mitä ilmeisimmin edellytykset pelotella meidät nahoistamme juuri tällaisilla arkiympäristöstä nousevilla ja vähitellen laajempia ulottuvaisuuksia tavoittavilla teksteillä. Kyllä, hän vakuutti minut. Ja mitä näistä kahdesta kirjasta sitten jäi käteen? Minun täytyy sanoa, että nautin enemmän Kultaisesta naamiosta kuin Varjosta menneisyydestä. Lovecraftiin ja varsinkin useimpiin tähän kokoelmaan valittuihin teksteihin on aika jättänyt aivan liian selvät jäljet. Kultainen naamio puolestaan säilytti mielenkiintonsa kautta linjan, heikommatkin tarinat olivat hyvin luettavia ja parhaat, Sinisalon, Verrosen ja Santikon novellit ovat varteenotettavia ehdokkaita sitten kun seuraavasta Atorox- palkinnosta keskustellaan. Kiitoksia siis vain Boris Hurtalle hyvistä novellivalinnoista. Juhani Hinkkanen
Aloitussivu -
Sisältö -
Mitä uutta Aikakoneessa -
Uudet kirjat -
Kirja-arvostelut -
Kolahtaneita kirjoja -
DVD-elokuvat -
Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa -
Uutisia -
Kaikkiruokaisen päiväkirja -
Aikakoneen linkit -
Aikakoneen arkisto -
Lukijoiden äänet -
Kuukauden kuva -
Kapteeni Kuolio -
Aikakone FAQ -
Palaute |
