|
Nerojen paluu
(Aikakoneesta 2/1989)
Takaisin arvosteluhakemistoon
P.C. Jersild: Nerojen paluu (Geniernas Återkomst, 1987)
Tammi, 1988, sidottu, ISBN 951-30-6953-2, 418 s,
Suom. Veijo Kiuru
|
Minä en ole mikään Jersild-asiantuntija - itse asiassa olen lukenut täsmälleen yhden hänen kirjoistaan. Mutta tuo Jälkeen vedenpaisumuksen teki minuun niin suuren vaikutuksen, että tartuin innostuneena käsiteltävänä olevaan teokseen Nerojen paluu.
Ensimmäiseksi herätti kummastusta Jersildin valitsema tyyli - kronikka? Ensimmäiseksi tulivat mieleen työpaikoilla eläkkeelle lähteville rustatut runot tai viisut ja toiseksi rutikuivat sukukertomukset. Mutta sitten mielessä vilahti Olaf Stapledonin hengästyttävä ja välillä hermostuttavakin miljoonia vuosia syleilevä tarina ihmiskunnan koko historiasta. Elin aloin suhtautua tähän teokseen jo hieman pitkin hampain.
Mutta Jersild onnistuu mielestäni imaisemaan lukijan varsin tehokkaasti mukaan kronikkansa ensimmäisessä osassa, joka kuvaa esi-ihmisten eli hominidien itsenäistymistä ja kielen alkeiden syntyä. Ja yhtä kiehtovaa tekstiä syntyy kun hän hyppää ajassa miljoonia vuosia eteenpäin Tanskan kivikauteen ja esittää oman selityksensä suoruumiiden alkuperästä. Käsittääkseni suosta löydettyjä vainajia on yleisen käsityksen mukaan pidetty rikollisina - tai ehkä toisinajattelijoina - jotka on hukutettu rangaistuksena teoistaan - tai ajatuksistaan. Jersildin mukaan kyseessä on kuitenkin auringolle uhraaminen ja siten kevään tulon takaaminen (Jersild ei tosin missään kohtaa väitä Dänikenin tapaan, että tämä olisi totuus, vaan huomauttaa selkeästi, että teos on silkkaa mielikuvitusta kaikilta osiltaan.)
Seuraavaksi Jersild syventyy pohtimaan Betlehemin lastenmurhan taustalla käytyä poliittista peliä ja jatkaa selvittelemällä seuraavassa osassa Kiinan suurta kulttuurivallankumousta, jonka hän on tosin siirtänyt tapahtuvaksi tuhat vuotta aiemmin kuin todellisuudessa. Nämäkin osuudet jaksavat kiinnostaa ainakin minua, mutta seuraavan jakson - jossa kuvaillaan Leonardo da Vincin sekaantumista pikkuruhtinaiden poliittisiin kiemuroihin - pelastaa mielestäni ainoastaan Jersildin huumori.
Jakso John Huxleyn pyrkimyksistä perustaa 1600-luvun amerikkaan Uusi Palestiina Kristuksen uuden tulemisen näyttämöksi on juoneltaan helposti arvattava ja muistuttaa vahvast Michael Moorcockin loistavaa romaania Behold the Man. Tällä alueella Jersild ei yllä Moorcockin tasolle, joten yritys on tässä mielestäni turha.
Kaikkein vaikeinta ja turhauttavinta luettavaa tässä kronikassa ovat mielestäni Darwinista ja Freudista kertovat osuudet mutta olen alkanut toisaalta epäillä, että jos tuntisin paremmin kyseisten herrojen elämää ja ajatuksia, Jersildin hienovarainen huumori saattaisi avautua minulle paremmin ja tarjota vallan riemukasta luettavaa. Mutta näillä eväillä hänen välistä klassista venäläistä kertomatapaa lähestyvä tyylinsä ei minua elähdytä.
Kertomus Neuvostoliiton leiriparantola nro 8:n komendantin "tulikokeesta" on sinänsä huvittava pikku oivallus, mutta Solzenitsynin tapaista otetta odottava joutuu pettymään - tämä tarina ei sisällä mitään paljastuksia. Siperiasta Jersild leikkaa suoraan Washingtoniin ja vakoilun ja vastavakoilun sekavaan maailmaan. Tämäkään tarina ei ihmeemmin sykähdytä minua - jostain syystä se tuntuu minusta lässähtävän naamalleen.
Viimeisessä osassa siirrytään sitten epämääräiseen tulevaisuuteen, jonka kuvat muistuttavat kovasti Jälkeen vedenpaisumuksen vastaavia. Joukko hylättyjä, epäonnistuneita suurmiehistä tehtyjä klooneja viettää viimeisiä päiviään autiolla saarella, ja Jersild vihjaa, että ihmiskunta jossain sen ulkopuolella on myös kulkemassa nopeassa tahdissa kohti tuhoaan. Jälleen kerran Jersild ei anna enää paljoakaan elinaikaa.
Kuuluisuuksia on toli ennenkin vilahdellut scifi:ssä varsin tiheään, ja jos tässä pitäisi etsiä jotain yhteyksiä vastaaviin tapauksiin, mieleen tulee Jokimaailma, mutta tarkemmin ajatellen suurmiesten rooli näissä teoksissa on täysin erilainen, eikä siinä suhteessa millään tavoin verrannollinen. Philip José Farmerin kuuluisuudet hilluvat miten sattuu ja käyttäytyvät kovin pinnallisesti ja väkivaltaisesti. Jersild puolestaan pyrkii syventymään henkilöidensä luonnekuvaan ja motiiveihin.
Myös Jersildin huumori on hyvin monisyistä, ja vaikka lukijalta saattaa aika ajoin päästä oikein hörönauru, saa hyvin pian huomata, että siitä on jäänyt katkera maku suuhun ja pilkka kalahtaa usein naurajan omaan nilkkaan.
Kaiken kaikkiaan - pysähtyneistä hetkistä huolimatta - Nerojen paluu kannattaa lukea. Valtavirran tylsäksi edustajaksi sitä ei ainakaan voi väittää.
Pekka Markkula
Takaisin arvosteluhakemistoon
Takaisin Aikakoneen arkistoon
Takaisin sivun alkuun
|
