Hullujen hautausmaa

(Aikakoneesta 2/1991)

Ray Bradbury: Hullujen hautausmaa. Toisenlainen kertomus kahdesta kaupungista.
(A Graveyard for Lunatics, 1990),
Kirjayhtymä, 1991, sidottu ISBN 951-26-3480-5, 332 s.
Suom. Matti Kannosto, päällys Heikki Kalliomaa.

Tämän kirjan takakansiteksti antoi odottaa todella paljon. "20 vuotta kuolleena olleen elokuvamagnaatin ylösnousemuksesta kehittyy vertahyytävä seikkailu Hollywoodin loiston ajan kauhuleffojen hirviöiden ja dinosaurusten maailmassa." Lisäksi olen pitänyt aikoinaan hurjasti Bradburyn rönsyilevänlyyrisestä kielenkäytöstä ja tekstin loisteliaasta, yllättävästä rytmityksestä. Tämä kirja tuntui lupaavan minulle jotakin samankaltaista kuin Bradburyn parikynunentä vuotta sitten tajuntani räjäyttänyt Painajainen (myöhemmin suom. myös nimellä Paha saapuu portin taa). Siispä kirja kännyyn ja riemuin lukemaan.

Olen todella usein törmännyt viksuihin kritiikin kriitikoihin, jotka alkavat virnuilla tietäväisesti saman tien kun päästää suustaan tahi tekstinkäsittelylaitteestaan jotakin sellaista kuin "tämä ei tuntunut samalta kuin silloin ennen". Nämä kyseiset irvileuat huomauttavat kärppänä, ettei TIETENKÄÄN käännös voi tuntua yhtä kivalta kuin alkuteksti, eikä TIETENKÄÄN joku nuorena vaikutuksen tehnyt kirja voi enää purra samalla tavalla aikuisena, ja ei TIETENKÄÄN tällaisia asioita tule edes sanoa, koska ne ovat niin itsestään selviä ja osoittavat vain kriitikon typeryyttä. Niin, teroittakaa siis raateluhampaanne, tässä se tulee: olen pettynyt Hullujen hautausmaahan. Olen pettynyt siihen siksi että se on rakennettu kuin Painajainen, sen tematiikka on samantapainen kuin Painajaisessa, sillä olisi aiheensa ja miljöönsä herkullisuudessa ollut kaikki mahdollisuudet ohittaa ja ylittää Painajainen, eikä se ole silti lähimainkaan niin hyvä kuin Painajainen. Vatvon tätä vertailua siksi näin monomaanisesti, koska Hullujen hautausmaa aivan todella muistuttaa tätä vanhempaa Bradburyn teosta niin tavattomasfi, ollen vain joka suhteessa huonompi. Ja tiedättekös: vaikka ei olisikaan lukenut Painajaista, tämän kirjan virheet on silti helppo havaita.

Ensinnäkin, silloin kun Painajainen oli tarkoituksella juveniili - olivathan keskushenkilöt kolmetoistavuotiaita poikia - Hullujen hautausmaa on ilmeisen tahattomasti juveniili. Tietenkin voimme tulkita Hollywoodin isojen poikien leikkikehäksi, kypsymättömien ihmisten nuoruusunien säilyttämöksi, mutta edes tämä tulkinta ei anna anteeksi tekstin ärsyttävää, väliin aivan lässyttävää alaikäisyyttä. En ole lukenut valitettavasti alkukielistä tekstiä joten en voi tietää, onko alkutekstin tyylilaji samanlainen potpuri pikkunokkeluuksia, kliseitä ja yleistä säntäilevyyttä.

Toiseksi, tarinassa ei ole kunnollista jännitettä. Mutkikas, mutta osin perin helppohintainen juoni singahtelee sinne tänne. Hiiviskellään, löydetään nukkeja ja salakammioita, juodaan samppanjaa kuihtuvien filminäyttelijättärien kanssa ja taas pongahdetaan jonnekin isossa mustassa autossa. Ei hiipivää, kasaantuvaa tensiota niinkuin Painajaisessa.

Kolmanneksi, Bradbury sortuu niin överiksi vedettyyn imelöintiin aina välillä, että jo pelkästään ne kohdat voisivat tuhota kunnollisenkin kirjan. Oi, hänen siirappia valuva kuvauksensa siitä, kuinka kirjan nuori kertoja-minä (Bradburyn alter ego, epäilemättä) kirjoittaa niin vavahduttavan lopun Jeesus-aiheiseen elokuvaan, että suurinpiirtein kovanaamaiset tuottajat itkevät hiljaisia kyyneleitä ja klaffipojat tulevat uskoon. (Tämän lisäksi Bradburyn kuvaus aktuaalisesta filmaustilanteesta on aivan päin helvettiä, mikä on sinänsä outoa, koska Bradbury teki todella Hollywoodissa ihan oikeasti töitä. Ehkä häntä ei kuitenkaan otettu kuvauspaikalle.)

Neljänneksi, henkilöt ovat ohuita ja tylsiä, heidän välisensä suhteet vailla ryhtiä ja koko teoksen inhimillisestä tematiikasta ei voi edes puhua.

Viidenneksi, Hollywoodin myyyttiset tasot, jotka ovat runsaat ja ilmeiset, jätetään aivan pintaraapaisun kohteeksi.

Kuudenneksi, Bradburyn lyyris-romanttinen kieli ei jostakin syystä toimi tässä kontekstissa. Lukekaa itse, miten se soi Kuvitetussa miehessä. Tai Painajaisessa. Tai Marsin aikakirjoissa. Bradbury on sadunkertoja, romantikko, hitto vie. Hänen kielensä on posetiivimusiikkia ja serpentiinejä, poika-ajan happamia varastettuja omenia syvänsinisen samettitaivaan alla ja goottilaisten takorautaporttien takana huojuvia siivekkäitä varjoja. Bradburyn kieli ei ole filmistudioiden nokkelointia, kovaksikeitettyjen miesten slangidialogia, ei rosvo-ja-poliisi-seikkailuja Los Angelesin kujilla.

Kuka tahansa muu voi tietenkin pitää Hullujen hautausmaasta kuin hullu puurosta. Mutta lukekoon muut Bradburyt vasta sen jälkeen, niin on paras.

Johanna Sinisalo


Takaisin arvosteluhakemistoon


Takaisin sivun alkuun

Aloitussivu - Sisältö - Mitä uutta Aikakoneessa - Uudet kirjat - Kirja-arvostelut - Kolahtaneita kirjoja - DVD-elokuvat - Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa - Uutisia - Kaikkiruokaisen päiväkirja - Aikakoneen linkit - Aikakoneen arkisto - Lukijoiden äänet - Kuukauden kuva - Kapteeni Kuolio - Aikakone FAQ - Palaute