Tiedepalsta
Eija Elo
Ice on the Rocks
Nasan Luna Prospector löysi Kuusta vettä. Löytö
on sekä mullistava että oudon masentava. Mullistava ensinnäkin siksi, että
vesi osoittautuu olevan avaruudessa yleisempi hyödyke kuin pessimistit ovat arvelleet,
ja toiseksi vesi saattaa merkitä elämää. Kolmanneksi
elämää voidaan viedä, jos vettä on tarjolla. Aamulehden
ensimmäinen uutinen siteerasi Alan Binderiä, jonka mukaan ihminen
voisi perustaa siirtokunnan Kuuhun jo 15 vuoden kuluttua, ja esitteli havainnollisessa
kuvassa, mitä kaikkea vedellä voidaan tehdä. Siitä
saadaan happea, rakettipolttoainetta, sen avulla voidaan kasvattaa kasveja,
ja tietenkin asukkaat joisivat sitä. Ja Aamulehden kaavailujen mukaan
vetyä voitaisiin käyttää sähkön tuottamiseen.
Masennus on seurannut. Suomen Kuvalehden artikkelissa (27.3.1998) otetaan
se kanta, että kyseessä on lähinnä Nasan erinomainen
mainoskikka, ja mainitaan, että Kuussa oleva vesi, arviolta 1.200
miljardia litraa, riittää siihen, että "jokainen maapallon
perhe voisi vetää vessanpyttynsä kerran". Suomen Kuvalehti
huomauttaa myös, että vesi löytyi jo vuosi sitten. Sen löysi
ensiksi Clementine-luotain, joka kuuluu Yhdysvaltain puolustusministeriölle,
ja sotilaat ovat tunnetusti umpisuista porukkaa. Nasa tarvitsee rahoitusta,
joten juttu pompautettiin otsikoihin.
Jätän Suomen Kuvalehden rauhaan mainittuani, että Jukka
Ukkola - tekstin kirjoittaja - vetää esiin Jules Vernen, jonka
kirjassa Maasta Kuuhun (De la terre à la lune, 1865) hänen mukaansa löytyy jäätä
Kuun etelänavalta. Silloin, kun minä kirjan lapsena luin, he
olivat näkevinään Kuussa metsiä eivätkä jäätä,
ja takapuolella, ei etelänavalla. Ehkä Ukkolalla on ollut eri
käännös. (toim.huom: Kuuhun asti päästään sitäpaitsi vasta kirjan jatko-osassa Kuun ympäri (Autour de la lune,1870))
Yksi ja toinen scifikirjailija muuten hakkaa juuri päätään
seinään - jotkut heistä arkunlaitaan. Kaikenlaisia ideoita
on vuosien varrella tavattu, mutta vedestä kirjoitti vain Isaac Asimov, te muistatte, Itse Jumalat (The Gods Themselves, 1972). Arthur C. Clarkekin kurjassa kirjassaan Maan valo (Earthlight, 1955) ideoi Kuuhun kasveja, mutta ei vettä. Sitäpaitsi Selene I (A Fall of Moondust, 1961) hukutti
Kuun pölyyn. Jack Vancen Avaruuden rosvot (Vandals of the Void, 1953) kuvaa kiehtovasti porfyyrikaivoksia ja esittää mahdollisuuden Kuun asukkaisiin syvissä luolissa (tarinan konna esiintyy sellaisena), mutta vedestä ei muistaakseni sanota sanaakaan.
Kun otetaan huomioon Maan tämänhetkinen tilanne, Kuusta tuskin
kovinkaan pian tavataan siirtokuntia. Vesi ei kuitenkaan katoa mihinkään,
joten idea tulee härnäämään avaruustutkimusta
seuraavat vuosikymmenet. Mitä voidaankaan saada aikaan, jos perustetaan
tieteellinen tutkimusasema Kuun toiselle puolelle. Hubblea tehokkaampi
kaukoputki? SETI-ohjelman radiolähettimiä pitkin kraaterien reunoja?
Maassa niitä häiritsee jokainen pienoislennokin piippaus. Asimovin
esittämien kaltaiset, tyhjiötä tarvitsevat tutkimuslaitteet?
Hyvät taivaat, sillä hinnalla, millä tyhjiö Maan päälle
luodaan, avaruussukkula kulkee tiheämmin kuin ratikka 3T.
Vesi on luultavasti tullut Kuuhun komeettojen mukana - nehän on
määritelty "likaisiksi lumipalloiksi". Vihakseni pistää,
mutta muuten niin höperö Urantia-porukka on kirjoittanut vuosikaudet
minikomeetoista, jotka heidän mukaansa ovat tuoneet mukanaan kaiken
Maassa olevan veden. Ei nyt sentään, veljet, mutta mieleen nousee
Europa-kuu, jossa todella on jäätä ja ehkä jopa vapaata
vettä jään alla. Jupiterin vuorovesivaikutus voi hyvinkin
pitää veden sulana pinnan alla. Europan kuvissa näkyy koholla
olevi raitoja, jotka voisivat olla halkeamista purskahtanutta ja uudelleen
jäätynyttä vettä. Ilmiön malliin voi käydä
tutustumassa Suomen järvillä - mutta varokaa heikkoja jäitä.
Clarken Avaruusseikkailu 2010 (2010: Odyssey Two, 1982) ei varonut - siinähän löytyi
jopa hirviöitä pinnan alta. Romaanissa voi olla paljokas, mutta
mikro-organismit ovat mahdollisia. Siitä se elämä Maassakin
lähti.
Mars on myös mahdollinen elämän asuinsija. Jos Kuussa
on vettä, vaikka kaikki fysiikan lait ensi näkemältä
pistävät vastaan, silloin vettä on myös Marsissa. Tosin
me emme näe sitä hetkeä, jolloin maankaltaistaminen alkaa.
Mutta joskus se alkaa, veljet ja siskot, ihmiset ovat ainakin tähän
mennessä aina kiivenneet huipulle vain siksi, että se on siellä.
Jos Clarke ei onnistunut Kuun suhteen, hän saattoi onnistua muun Aurinkokunnan
kanssa. Ehkä HAL vielä vaeltaa Voyager II:n jäljissä.
Ehkä se jopa rakennetaan Phobosta kiertävältä asemalta
eikä vanhassa kunnon Maassa. Tosin Marsissa syntyneenä se tuskin
laulaa tuhatkaunoista - miten se kirjan suomennoksessa oli? "Marylla on
pikkuinen karitsa." Kieltäydyn kuitenkin lukemasta Kim Stanley Robinsonia.
Luen mieluummin uudelleen John Varleyn "Marsin kuninkaiden salissa" ("In the Hall of the Martian Kings", suom. Aikakoneessa 1/1990). Ja ehkä
Edgar Rice Burroughsia - ilmatehtaat Marsissa voivat vielä olla todellisuutta,
vaikka eivät niin romanttisessa muodossa kuin Burroughsilla. Todellinen
ilma ei katoa mihinkään, kun tehtaat suljetaan - koko Burroughsin
Marshan oli sammalen peitossa. Kohta kai täytyy ottaa vakavasti Sterling
Lanierin romaani Menace under Marswood (1983).
Mitä muuten sanoi Kuun uudisasukas toiselle?
"Olo on kuin jäitä polttaisi."
Uutisjutun Internet-linkit ovat katoavampia kuin aamun kuura, mutta
toivottavasti näistä edes jokin toimii:
http://www.his.com/~pshapiro/iceonthemoon/iceonthemoon.html
http://nssdc.gsfc.nasa.gov/planetary/ice/ice_moon.html
Takaisin sivun alkuun
|
