Peter F. Hamiltonin
The Night's Dawn -trilogia
Vesa Lehtinen
The Reality Dysfunction (1996), The Neutronium Alchemist (1997) & The Naked God (1999), amerikkalaiset pokkaripainokset on jaettu kukin kahdeksi osaksi (alkuperäisteokset ovat lähes tuhatsivuisia)
  
Kuuden vuoden raapustus ja yli tuhat sivua per osa. On siinä
avaruusoopperaa kerrakseen. Luojan lykky se ei ollut varsinaisesti kuivaa
luettavaa. Ei niin että Peter F. Hamilton olisi yrittänyt kirjoittaa
tavallista genrekamaa
Ihmiskunta on yli kuudensadan vuoden aikana asuttanut satoja aurinkokuntia
ja jakautunut kahteen pääryhmään; Eedenisteiksi ja Adamisteiksi. Eedenistit
ovat rationalisteja, pitkälle biomuunneltuja ja lähinnä
avaruussiirtokunnissa eläviä ihmisiä (tulee melkein Banksin Kulttuuri
mieleen, vaikka tekniikka ei olekaan yhtä korkealla tasolla). Adamistit
asuvat lähinnä planeetoilla ja asteroidivöillä, kuuluvat moniin eri
uskontokuntiin ja heillä on huonommat avaruusalukset.
Eedenistejä on vähemmän mutta heillä on fuusioreaktoreiden tarvitseman
Helium-3n tuottamismonopoli. Heidän rahansa, fuseodollari, on käypä
tähtienvälinen valuutta. Keskinäistä yhteyttä he pitävät Affinityksi
kutsutulla bioteknisellä telepatialla. Tähän multimieleen kuuluvat heidän
älylliset avaruusaluksensa - ja siirtokuntien tietopankkeihin talletetut
kuolleiden persoonallisuudet.
Adamistit ovat perustaneet liudan erilaisia etnisiä siirtokuntia joista on
muodostunut joitakin useamman planeetan valtakuntia kuten Kulun
Kuningaskunta ja (ilmeinen klisee) Keisarillinen Japani. Kristityt ovat
yhdistyneet paavin alaisuuteen (mikä nykyisenä pikkulahkojen aikana
kuulostaa melko kaukaa haetulta). Ajoittain eri planeetat sotivat keskenään
vaikka Confederaatio - jonka laivastolla on huomattavasti tulivoimaa -
yrittääkin sovitella.
Maa puolestaan on saastumisen ja liikakansoituksen takia huonossa kunnossa
ja täynnä suurkaupunkien päälle rakennettuja kupuja. Kaupungeissa on
katujengejä ja jotkut niistä (muodikkaasti) saatananpalvojia. Maapallon
yhteishallitus karkottaa vieläkin miljoonittain epätoivottuja ja rikollisia
siirtokuntiin - vapaaehtoisten siirtolaisten lisäksi..
Avaruusoopperan piirteitä löytyy roppakaupalla. Planeetoilla on lähinnä
yhdenlaista kultuuria, monet niistä tavalla tai toisella konservatiivisia;
on viktoriaaninen planeetta, uudisraivaajaplaneetta ja saaristoplaneetta.
Ja maankaltaisia planeettoja (joita kutsutaan Terraformattaviksi
planeetoiksi) on ilmeisesti runsaasti. Alieneja on (aluksi) vain kaksi;
Tyranchat ja Kiintit. Toisesta tietysti sukeutuu se Muinainen Opastajarotu
Tähtienvälinen liikenne on vilkasta ja kaupallista - tähtien väliä
matkataan korkeintaan viikoissa. Rahtia ja matkustajia kulkee kaikkiin
suuntiin. Suuryhtiöt hoitavat kaikenlaista asetoimituksista siirtokuntien
perustamiseen ja maankaltaistamiseen asti. Esim. Lalonde-planeettaa
asutetaan erityisen halvalla ja asutusyhtiö osti sen asutusoikeudet
planeetan tutkineelta kartoitusfirmalta ja teki siitä monen sadan vuoden
investoinnin. Sitten se myi asutusoikeuksia siirtolaisille.
Tosin allekirjoittanutta ihmetyttää, miten noin kuudensadan vuoden päästä
edes köyhintäkään siirtokuntaa enää rakennettaisiin pelkällä
ihmistyövoimalla. Olivat kristityt sitten kuinka konservatiivisia hyvänsä
(USA on aika konservatiivinen ja katsokaa heikäläisiä nyt).
Tausta on hyvin pitkälle ajateltu ainakin teknologisessa mielessä.
Yksityiskohtien runsaus melkein varastaa koko shown. Teknisesti ajatellen
se on varsin johdonmukainen ja ainakin näennäisesti mahdollinen. Fuusio on
yleisin voimanlähde ja oikeaoppisemmin Helium-3sta eikä pelkkää vetyä. Edes
materiaalit eivät ole aivan hihasta vedettyjä.
Aseistuskaan ei sorru aivan tavanomaisiin ratkaisuihin. Avaruusalukset
taistelevat keskenään itseohjautuvilla taisteluohjuksilla (Combat Wasp eli
Taisteluampiaiset), joihin voi asentaa useita erilaisia aseita. Edes
tarinan tähdentuhoamisase Neutronialkemisti ei ole mikään Kuolontähden
aseistuksen muunnos vaan teoriassa jopa mahdollinen - kunhan joku keksii
sen Zero-Tau-kentän
(Onkohan Hamilton joskus tutustunut Traveller-roolipeliin? Ainakin
taistelukohtaukset vilisevät samantapaisia, kaliiperintarkkoja
yksityiskohtia kuin Travellerin valmistajan GDWn kaikki taustamaailmat -
Gaussikivääreitä (eli magneettikiihdytysaseita), mega-käsikranaatteja,
taisteluhaarniskoita ja niin edelleen. Lisäksi löytyy nanotekniikkaa,
antimateriaa, biotekniikkaa ja niin edelleen. )
Monia ihmisiä on paranneltu joko geneettisesti tai bionisesti. Jotkut suvut
ovat esimerkiksi tehneet jälkeläisensä kestämään paremmin avaruusalusten
rajua kiihdytystä (joka saattaa nousta yli kahdeksan G:n). Geenimuokatutkin
ihmiset voivat olla täynnä elektroniikkaa. Melkein jokaisella Adamistilla
on neural nanonics (sanapari jota sarjassa toistellaan kyllästymiseen asti)
eli päähän asennettu tietokoneen ja kännykän yhdistelmä. Asperiinin tai
rauhoittavan sijasta henkilö voi pistää päälle tietyn ohjelman.
Käytännöllisesti katsoen kaikki sotilaat ja agentit ovat paranneltuja.
Sotilailla on aivotietokoneissaan lähitaisteluohjelmia, upseereilla
taktisia ohjelmia. Jotkut palkkasoturit eivät edes vaivaudu pitämään
itseään inhimillisen näköisinä.
Raskain ase tässä maailmassa on antimateriapommi (mikä todistaa että
Hamilton on lukenut Langfordinsa). Ilmeisesti erään
hyvin raskaan planeettapommituksen jäljiltä siviileiltä on kielletty kaikki
antimaterian käyttö. Silti antimateria on niin käyttökelpoista ja
arvokasta, että sen myymiseen ja valmistamiseen on kehittynyt oma musta
pörssi - jonka perässä on koko ajan Konfederaation laivasto ja
tiedustelupalvelu.
Tähän sekoitetaan sitten lähinnä kaksi fantasiatekniikkaa - aikaa
pysäyttävät Zero-Tau-kentät ja tietysti ylivalomatkustus. Eedenisteilla
ylivalomatkustus sujuu alusten synnyttämien madonreikien läpi. Adamistit
puolestaan käyttävät singulariteetti-hyppyjä. Aaveille ja muille
ulottuvuuksille annetaan kvanttimekaniikkaselityksiä. Tosin riivaajat eivät
voi vetäistä nyhjääkään aivan tyhjästä.
Sitten varsinaiseen tarinaan - vaikka se sarjassakin tuppaa ajoittain
jäämään taustan yksityiskohtien alle. Tarina alkaa melkoisen hitaasti -
puolet ensimmäisestä kirjasta, lähes viisisataa sivua, on erilaisten
alkutapahtumien kuvailua ja taustan ja ns. päähenkilöiden esittelyä.
Lyhyesti sanoen koko trilogian juoni on seuraava; Juuri asutettavalla
planeetalla pakkotyöporukka pistää toimeen kapinan uuden johtajansa
johdolla. Tämä puolestaan sieppaa sattumalta paikalle eksyneen
energiaolennon. Sivuvaikutuksena kuolleet alkavat tulla takaisin. He
ottavat elävien ruumiita haltuunsa, paiskovat energiasalamoita ja pyrkivät
levittäytymään muualle. Ja kunnon kauhutarinan tapaan niihin tehoaa vain
paljas teräs tai projektiilit - ei plasma-, hiukkas- tai laseraseet.
Varaosistaan ylpeät cybersoturit huomaavat sisäpiuhojensa takkuilevan.
Jotkut riivajaiset saavat haltuunsa kokonaisia planeettoja jotka he
repäisevät toiseen ulottuvuuteen mutta toisilla planeetoilla tehdään
vastarintaa uusin ja vanhoin asein. Tappioita tulee molemmin puolin.
Lopulta homma pääsee niin pahaksi, että Eedenistit lähettävät pienen
retkikunnan etsimään erään muukalaisrodun jumalolentoa siinä toivossa, että
siitä olisi jotain apua. (Allekirjoittaneen mielestä siitä oli aivan liikaa
apua)
Tähän samaan soppaan sekaantuu vielä kaikenlaista; Riivajaisgansgerit
valtaavat asteroidivyöhykevaltion ja alkavat rakentaa imperiumia; Satanisti
haluaa uhrata koko Maapallon Luciferille (jota sivumennen sanoen ei ole
olemassa); Tähdentuhoaseen keksijä pääsee karkuun kostoretkelleen; Pieni
joukko kapinallisia teinejä haluaa liittyä riivattujen oletettuihin
bailuihin; Raskaana oleva teinityttö pakenee omalle viktoriaaniselle
planeetalleen tulleita hyökkääjiä, Maan tiedustelupomot riitelevät;
Kaikkien planeettojen poliisivoimat ovat liikekannalla; Riivajaiset
riitelevät keskenään; Confederaation tiedustelija saa moneen kertaan
köniinsä ja niin edelleen
Valitettavasti kaikkia potentiaalisia konflikti-ideoita ei edes käytetä.
Adamistit ja Eedenistit tulevat liiankin hyvin toimeen ihmisryhmiksi,
joiden välillä pitäisi olla vuosisatainen kauna. Sotilailla ja siviileillä
on pari turhankin sivistynyttä riitaa menettelytavoista (ja tällä kertaa
siviilit ovat verenhimoisempia kuin sotilaat). Kostonhimoiset heput
muuttavat mielensä turhankin helposti.
Tarina on ajoittain aika sirpaleinen. Luvut katkeilevat kun tapahtumat
siirtyvät paikasta toiseen. Ajoittain ne tosin pysähtyvät edes samalle
planeetalle mm. kuvatessaan palkkasoturien itsemurhatehtävää riivattujen
ensimmäisenä valtaamalla planeetalla tai vallatun alueen vapautusyritystä
teollisuusplaneetalla. Jotkut hyökkäykset kuvataan melko
yksityiskohtaisesti, kun toisista vain mainitaan että ne ovat jo tapahtuneet.
Erilaisia sivuhenkilöitä pullahtaa esiin tiheään tahtiin. Joskus
näkökulmahenkilö saattaa muuttua kesken lauseen. Tarkoituksena on
ilmeisesti kuvata ainakin joitakin niistä tuhansista ihmisistä, joita
konflikti tavalla tai toisella koskettaa. Papin johtama lapsikatras
Lalondella, erilaiset sotilaat ja palkkasoturit, avaruuslaivaston upseerit,
rikolliset, itse riivajaiset ja niin edelleen.
Joshua Calvert, naissankari ja avaruusaluksen omistaja, käväisee silloin
tälloin tarinassa perimänsä Lady MacBeth-aluksen kanssa. Pallonmuotoisella
koslallaan hän tekee klassisia temppuja kuten karkumatka Lagrangen pisteen
kautta ja kaasujättiläisen posauttaminen gangsterien naamalle.
Mutta muitakin löytyy ja rutkasti: Syrinx, Edenistialuksen naiskapteeni;
Quinn Dexter, pikkukonna ja saatananpalvoja ja homman pääsyypää; Ione
Saldana, Tranquillityn avaruusasumuksen yksinvaltiatar; Alkad Mzu,
tähdentuhoaseen kehittänyt tiedenainen; Pappi Horst Elwes; Samual
Aleksandrovich, Confederaation laivaston pääamiraali; Andre Douchamp,
palkkasoturialuksen kapteeni, joka ei häikäile avaruusrosvoiluakaan; Darit,
Valiskin avaruusasumuksen asukas ja asumuksen mielen jälkeläinen; Erik
Thackhar, Confederaation tiedustelupalvelun nanotehostettu agentti; Jay
Hilton, pikkutyttö joka lopulta päätyy alienien hoiviin; Kiera Salter,
sadistinen ja kunnianhimoinen riivajainen; Louise Kavanagh, Norfolkin
viktoriaanisen planeetan tyttö, joka odottaa Joshuan lasta; Annette
Ekelund, Ombey-planeetan riivajaisporukan johtaja; Fletcher Christian,
kuolleista palannut Bounty-laivan kapinallinen; Itse Al Capone ja niin
edelleen ja niin edelleen.
Tietoisesti tai tietämättään Hamilton näyttää käyttävän samanlaista
taktiikkaa kuin Charles Dickensin on joskus väitetty käyttäneen; hän
yrittää hukuttaa henkilöhahmojen ohuuden niiden paljouden alle.
Juonessa sinänsä ei näytä olevan mitään omaperäisiä loikkauksia - se ei
tunnu olevan Hamiltonilla tapana. Sarja "inhimillisiä draamoja" suoraan
televisiokäsikirjoittajan juonilistalta, raivokkaita taisteluja ja
takaa-ajoja ja uhkailevia konnia. Mutta seikkailukirjoittajana Hamilton
osaa asiansa ja saa toimintakohtauksiin kunnollista jännitettä.
Muuten kuolleiden palaamiselle lasketaan lähinnä se yhteiskunnallinen
vaikutus, että masentuneet eivät enää tee itsemurhia. Kaikki kuolleethan
päätyisivät loppujen lopuksi vastapuolelle. Kuolemanjälkeinen elämä sinänsä
ei vastaa juuri minkään valtauskonnon käsityksiä. Eedenistit tosin
nauhoittavat mielensä joten mihinkähän heidän sielunsa menevät
Tietysti juonten joukossa on "kuolemanjälkeinen rakkaus" parin yksinäisenä
kuolleen riivajaisen löytäessä toisensa samalla kun heidän ympärillään
soditaan. Nimenomaan tämä sivujuoni tuntuu unohtuneen loppukommenteista.
Itse Hamilton väittää jutun kertovan vastuun ottamisesta mutta kyllä se
aika keveäksi jää. Siis että mene naimisiin lapsesi äidin kanssa? No,
asianmukaista mutta mitään uutta siinä ei ole.
Ja onkin pettymys kun melkoisen yksityiskohtaisen tarinan jälkeen "Kosminen
pelastaja"-loppu lässähtää niskaan. Kvanttimekaniikka ja madonreiät
repeilevät liiankin siististi ja pulmat vain pyyhkäistään pois. Ehkä juttu
meni hieman liian pitkälle ja heppu joutui turvautumaan Deus ex Machinaan
tilanteen selvittämiseksi (tai kustantajan tyydyttämiseksi). No, ehkä hän
ei halunnut Robert Jordaniksi
Jotkut hahmot, joille olisi luullut löytyvän enemmänkin käyttöä, eivät
loppujen lopuksi tee paljon mitään. Kaikkien hahmojen tulevaisuuteen ei
lopussa edes viitata. No, siitä kai olisi tullut trilogian neljäs osa
Jos Hamiltonin asenteet ovat ns. ultra-oikeistolaisia, kuten kuulemma
jotkut brittiarvostelijat ovat väittäneet, ei sitä ainakaan suoraan näistä
opuksista näe. Mm. Lalonden asutusyhtiön voitonmaksimointipolitiikkaa
siirtolaisten kustannuksella ei varsinaisesti puolustella. Asevarustelua
kyllä on joka paikassa melkein kyllästymiseen asti - joskin sen voi
perustella avaruusopperan lajityypillä.
Viimeisessä osassa Hamilton tosin tuntuu jonkin verran siirtyneen
puolustuskannalle - Kulun kuningaskunnan asevoittoista politiikkaa jopa
jonkin verran arvostellaan, tosin riivajaisten suulla. Kuun ja Marsin
kommunistihallitukset esitellään kaikkien muiden mahdollisten
hallitusmuotojen joukossa. On myös hankala sanoa onko kirjailija samaa
mieltä Ombeyn hallitsijan kanssa, joka kannattaa "valistunutta
yksinvaltiutta" Ainakaan hän ei ryhdy perustelemaan asiaa sen tarkemmin.
Eikä hän ilmeisesti pidä varsinaisesti hyväksyttävänä rikkaampien
planeettojen yritystä jättää nuoremmat ja köyhemmät siirtokunnat oman
onnensa nojaan. Tämäkin tulee kyllä niin myöhään viimeisessä osassa, että
se vaikuttaa päälleliimatulta.
Ja kysymys melkein onkin, kumpi ompi pahempi; Maan tiedustelupalvelu vai
supervoimainen Quinn Dexter...
Esittely Hamiltonin kokoelmasta A Second Chance at Eden Kolahtaneissa kirjoissa
Peter F. Hamilton - The Official Website
Peter F. Hamilton Information Page
Takaisin sivun alkuun
|
