Lilian Kallio: Ugudibuu

Ugudibuu on niitä kotimaisia sf-kirjoja, joita kukaan ei koskaan muista mainita alan niukkaa suomalaista satoa puidessaan. Kirja tuli julkisuuteen Tammen suuren viihderomaanikilpailun yhteydessä 1970-luvun puolivälissä, ja se jäi ilmeisesti varsin pienten piirien lukemaksi ja ennen kaikkea ymmärtämäksi teokseksi.

Ugudibuun idea on niin vanha ja kulunut ajatusleikki, että kuka tahansa vakavammin sf:n ottava kirjoittaja kavahtaisi moiseen tarttumista. Mutta ilmeisesti Lilian Kallio on joko ollut autuaan tietämätön kliseistä tai sitten haistattanut niillä hilpeät huilut. Ugudibuu kertoo nimittäin tilanteesta, jossa yhtäkkiä kaikki ihmiset vain katoavat maailmasta. Jäljelle jää viiden naisihmisen ydinjoukko - opiskelutovereita, siskokset - ja nämä nuoret naiset alkavat rakentaa elämäänsä uudelleen parhaaseen post-holokaustisen survivalistiromaanin tyyliin.

Ugudibuu on selvästi tekijälleen rakas ajatusleikki, juuri sellainen miellekuljetus, jota itsekukin voi harrastaa ikävystyttävän junamatkan aikana tai unentuloa odotellessa. Mitä tekisin, jos... ja jos... ja jos... Lisäksi Ugudibuun idea siitä, että ihmiset vain katoavat, vailla mitään selitystä, tekee tästä spekulaatiosta ihanan vaivattoman ja helpon. Ydinkatastrofit, säämullistukset, epidemiat ja muut mukavat sattumukset, joiden avulla normaalisti voitaisiin jättää pieni porukka survivalistitouhuja harrastamaan, ovat runsaasti hankalia muuttujia sisältäviä ja vaativat jonkinasteista asiantuntemusta. Nyt tytöt voivat rakentaa elämäänsä ja tulevaisuuttaan ilman esimerkiksi itsepuolustus- tai saasteongelmia.

Mikä Ugudibuusta sitten tekee kolahtaneen kirjan ja itse asiassa hyvinkin ansiokkaan "entäpä jos" -teoksen? Se, että Lilian Kallio erittäin selvästi käyttää omaa kokemuspiiriään, itselleen tuttuja miljöitä, ilmeisesti myös vankasti olemassaolevia henkilöitä hahmojensa pohjana. Tämä luja aitous ja todentuntuisuus ei voi olla purematta. On tietenkin otettava huomioon se, että allekirjoittanut kokee tapahtumat vielä paljon todentuntuisempina kuin esimerkiksi helsinkiläinen tai oululainen. Tapahtuuhan kirja Tampereella, ja sattumalta vielä teos käynnistyy aivan opiskeluaikaisen asuntoni vierestä ja sijoittuu myöhemmin pitkäksi ajaksi nykyiseen naapuriini. Eli on aivan toista hahmottaa miljöitä ja ymmärtää tyttöjen toilailuja, kun maasto on täysin tuttua (tuohon kukkapenkkiin kuplavolkkari ajoi ja syttyi tuleen, nuo ovat ne niityt joilla tytöt kesäisin viljelivät parsakaalia). Samoin tuntemamme maailman hiljainen rapautuminen on helppo ja hauska hahmottaa, kun paikat tuntee: kuinka lehmukset työntävät taimia Hämeenkadulla, hirvi nakertaa kuivunutta leipää Valinta-Vikkulassa ja kalasääksi rakentaa pesänsä Näsinneulan huippuun.

Ugudibuu ei tarjoile maailmanselityksiä eikä edes koeta perustella päätapahtumansa taustaa. Katoaminen on vain väline sille, että pitkä ja perinpohjainen ajatusleikki voitaisiin käynnistää. Todellisia vaikeuksia tytöt eivät kohtaa: vakavat sairaudet loistavat poissaolollaan, maatalous ja energiantuotanto onnistuvat yli odotusten. Ensimmäistäkään suurtulipaloa, tehdasräjähdystä tms. ei tapahdu, vaikka ihmisten näin kadotessa ne olisivat lähes väistämättömiä. Ongelmia siis tuottavat esimerkiksi lehmien kusirännien hakkaaminen luxus-rivitalojen parketteihin. Tai se, että setelipaperi on liian kovaa ja pienikokoista vessakäyttöön.

Ugudibuun suurin ansio on sen vilpitön rakenne takkatulitarinana, tyydyttävänä nykyunena, kertomuksena maailmasta, jossa voit elää omilla ehdoillasi ja omilla kyvyilläsi. Ja kun loppuun marssitetaan vielä happy end, on Ugudibuu mitä harmittomimmin viihdyttävä teos - siitä huolimatta, että Kallio itse on kai rakentanut siitä myös ihmissuhdeanalyysia. Se ei tahtia isommin haittaa.

Johanna Sinisalo

Takaisin Kolahtaneisiin kirjoihin

Takaisin sivun alkuun