Toini Vuoristo: Pyppelis-Pyppelis 507:s

Toini Vuoristo: Pyppelis-Pyppelis 507:s.
Satu kiiltomatokokardista.
Valistus (painettu Raittiuskansan kirjapainossa),
1958, sidottu, 102 s.
Kansi & kuvitus Sauli Rantamäki.

Kirjoitin äskettäin arvostelun Else Lassilan saturomaanista Korpin laulu ja huomasin nälviväni sitä oikein raskaimman jälkeen. Kysyin itseltäni, miksi olen pienelle niin paha ja huomasin tuohtuvani uudestaan. Se, että kirjoittaa lapsille tai nuorille, ei ole mikään syy helppoilla, päinvastoin. Jos ei ollenkaan tunne metsäluontoa mutta tahtoo kirjoittaa siitä kirjan, ei pieni perehtyminen aiheeseen ole yhtään liikaa pyydetty. Fantasian käyttö ilmaisumuotona ei anna oikeutta kirjoittaa mitä sattuu. Ärrin murrin!

Kun mietin tätä kaikkea, kumpusi muistini sedimenteistä esiin eräs tertiäärikautisen lapsuuteni merkkiteoksista, joka käsittelee hyvin samankaltaista elämänpiiriä kuin Korpin laulu, mutta ei sorru yhteenkään sen höperyyksistä.

Oli syksy 1958 (uskokaa tai älkää) ja pikku-Leena kävi Tammelan kansakoulun ensimmäistä luokkaa. Kiltti kirjastontäti suositteli uutuusteosta, Toini Vuoriston kirjaa Pyppelis-Pyppelis 507:s, kovasti tykättyä, sanoi hän. Pikku-Leena oli pikkuvanha marakatti, jonka lukuharrastus oli ennättänyt Burroughsiin, Nuorten toivekirjastoon ja yleensäkin ns. poikakirjoihin, ja hän vallan jähmettyi närkästyksestä, kun hänen luultiin olevan vielä joittenkin peikkosatujen tasolla (Pitkällepä sitä on 41 vuodessa päästykin, ha-haa!)

No sitten tuli joulu, ja eikö se perhanan Pyppelis kuoriudu esiin joulupaketista. Tietysti minä luin sen, kaikenhan minä luin.

Ja se kirja oli kuulkaa hyvä, jopa tuolla minun 'varttuneemmalla' mittapuullanikin arvioiden. Se oli hauska ja sympaattinen ja mukaansatempaava, ja jos se nyt olikin hiukan opettavainen, niin ei millään yksioikoisella ja alentuvalla tavalla. Teoksen taustoista sen verran, että tarina oli alun perin esitetty keväällä 1958 radiokuunnelmana, joka sai suuren suosion ja ilmestyi tuota pikaa myös kirjana.

Paikka on Suurmetsä ja aika muistuttaa suuresti 1950-lukua. Peikkoperheen nuorimmainen, teoksen nimihenkilö, on syntynyt maailmaan sinisilmäisenä, mikä pitkän perinteen mukaisesti määrää hänet peikkosuvun tulevaksi päämieheksi. Silti tai siksi Pyppelis-Pyppelis 507:s (nimi on tullut aseman mukana) on jotakin, mitä tuolloin sanottiin kauhukakaraksi ja nykykielellä häiriköksi. Peikkoperheessä ovat perinteiset perhearvot kunniassa: isä on ankara ja äiti lempeä. Nykylukija joutunee shokkitilaan kuullessaan, että Pyppeliksen kasvatuksessa käytetään jopa ruumiillista kuristusta. Ihan totta: perheen naapurissa kasvava rouva Riippakoivu on luvannut isäpeikolle oksiaan käytettäväksi tarpeen mukaan, ja saa parissa päivässä aiheen katua lupaustaan hameensa käydessä riekaleiseksi.

Teos kertoo niistä kriittisistä päivistä, jolloin Pyppelis aloittaa koulunkäyntinsä Metsänväen kiertokoulussa, jossa peikkojen ja muiden satuolentojen lisäksi käyvät myös eläinlapset. Se, että "kettuperheen villit pojan jukurat" eivät pistä "ujoja pupupienokaisia" lihoiksi, ei johdu siitä että metsän väki olisi hurahtanut trendikkäästi vegaaneiksi niinkuin edellämainitussa Lassilan kirjassa, vaan osoittaa, että tuohon maailmanaikaan kouluissa vallitsi vielä kuri ja järjestys. Pyppelis kuitenkin hankkiutuu aikailematta vaikeuksiin, sekä tahallisesti että tahattomasti, ja pian herää kysymys, pitäisikö tuleva päämies siirtää kodin helmasta Peikkolinnaan väliaikaista hallitusta edustavan peikkoneuvoston kasvatettavaksi. Uhrautuva uroteko kääntää kuitenkin tilanteen sankarimme eduksi ja tarina päättyy asianmukaisen onnellisesti.

Pyppeliksen henkilökuva on tavoitettu kerrassaan onnistuneesti, paljon oivaltavammin kuin tuolloin kakarana tajusinkaan. Hänen erikoisasemansa paine herättää hänessä kapinamielialaa, jota hän kanavoi sekä vastuuttomaan ja uhmakkaaseen käytökseen että öykkäröintiin. Läheisten hyväksyminen on hänelle tärkeää ja hän tavoittelee sitä tietoisestikin ja vastaa luontevaan ystävällisyyteen samalla mitalla, mutta vastapuolen pelko ja epäluulo kutsuvat hänen pahimmat puolensa oitis esiin. Rohkeus ja mielikuvituksekkuus eivät luultavasti ole ollenkaan pahoja ominaisuuksia peikkojen hallitsijalla, mutta varttuvalta perintöprinssiltä yhteisö odottaa tavallistakin suurempaa hyvätapaisuutta ja tunnollisuutta. Tässä yksilön ja aseman ristipaineessa piilee teoksen syvin problematiikka. Eikös ole jyhkeästi sanottu pikkulasten peikkosadusta!

Kirja ei ole niin mittava, Sauli Rantamäen hauskoilla piirroskuvilla ryyditettynä 101 sivua, mutta Vuoristo on onnistunut mahduttamaan siihen peikkometsän elämän koko kirjon. Peikkojen lisäksi metsässä asuu keijuja, tonttuja ja haltioita ja tietysti asianmukainen eläinkunta. Kaikki elävät suhteellisen rauhaisaa rinnakkaiseloa ja hoitavat omia hommiaan metsän yhteisössä, jossa ylintä auktoriteettia edustaa mystinen Metsänhaltia. Luonnonsuojelusta ei hamalla 1950-luvulla ei nykyisessä mielessä juurikaan puhuttu, joten ympäröivän ihmisyhteisönkään kanssa ei ole eturistiriitoja. Vuoristo on ratkaissut mahdolliset uskottavuusongelmat yksinkertaisen elegantilla tavalla: peikot, keijut jne ovat ihmisille näkymättömiä vaikka eläimille tietysti näkyviä (Tämä saattaa itse asiassa selittää, miksi talouteemme kuuluvat rotat ja papukaijat toisinaan saavat hepslaakeja, joille me ihmiset emme näe minkäänlaista syytä). Tätä näkymättömyyttä Vuoristo käyttää myös juonen osana. Peikot ja keijut pystyvät kätevästi matkustamaan pummilla junassa, koska konduktööri ei näe heitä. Ja kaupungin sirkuksessa Pyppelis järjestää hevosten ja apinan kanssa yleisölle käsittämättömän erikoisnäytöksen.

Hauska kirja, vielä nytkin luettuna, mutta mikä siinä sitten kolahti? Uskoakseni teos oli eräänlainen käännekohta lukijan urallani. Siihen asti kirjat olivat olleet minulle vain yhtä kuin se tarina, jonka ne kertoivat. Pyppelistä lukiessani oivalsin ensimmäisen kerran sen, että tarinan voi kertoa paremmin tai huonommin. En tietenkään tuolloin vielä analysoinut mielessäni juonen osia ja sommittelua, kertojan asennoitumista, näkökulmatekniikkaa, henkilökuvauksen moniulotteisuutta tai kerronnan dynaamisuutta (vaikka kirja moisen analyysin kestääkin liput liehuen), mutta jollakin tavalla näin, tunsin ja tajusin, että tämä kirja oli tehty paremmin kuin useimmat muut.

Mitä vanhemmaksi ja kärttyisemmäksi olen tullut, sitä enemmän minua risoo nähdä, kuinka paljon lastenkirjallisuutta kirjoitetaan epäkoherentisti, huitaisemalla, alentuvasti ja ylisummaan huonosti. Jokainen, joka on joutunut vastailemaan kyselyikäisen lapsen loputtomiin kysymyksiin, on nähnyt miten vähän lapsen maailmassa on vakiintuneita itsestäänselvyyksiä, kun uusia mahdollisuuksia ja rajoituksia ilmaantuu päivittäin. Kirjallisuus on yksi keino jäsentää maailmaa aikuisellekin, saati sitten lapselle. Selkeys ja johdonmukaisuus ovat siis mitä toivottavimpia ominaisuuksia silloinkin, kun seikkaillaan mielikuvitusolentojen parissa. Ja jos pentuja kerran pitäisi motivoida lukemaan, pitää tekstissä olla myös laatua.

Pyppeliksessä on.

Leena Peltonen

Jälkihuomautus: Pyppelis-Pyppelis 507:s on tekijänsä ainoa kirja. Paljon paremmin hänet tunnetaan käsikirjoituksistaan Yleisradiolle. Hänen muistettavin luomuksensa on Noita Nokinenä.

Takaisin Kolahtaneisiin kirjoihin

Takaisin sivun alkuun