|
Code of the
Lifemaker
James P. Hogan:
Code of the Lifemaker (1983).
Ballantine Del Rey, paperback, 1984,
ISBN 0-345-30549-3, 408 s.
Kansikuva David B. Mattingly .
|
Kun äitini taannoin sai minut innostumaan tieteiskirjallisuudesta, paikallisen kirjastoauton hyllyssä vallitsi tuttu 80-luvun tilanne: Clarke, Asimov,Heinlein ja joskus joku Le Guin. Kun koti- ja naapurikunnan kirjastojen anti oli pian kaluttu loppuun sitä englanninkielistä E.E. Doc Smithin hirvitystä myöten, ei auttanut kuin lähteä Kotkan Suomalaiseen kirjakauppaan katsomaan, josko sieltä löytyisi jotain mielenkiintoista. Ja löytyihän sieltä. Englanninkielisten pokkareiden pienessä hyllyssä seisoi Asimoveja, joista en ollut ennen kuullutkaan, ja niin tuli nuoren mielen scifin kaipuu taas hetkeksi tyydytetyksi. Kunnes kotiin tilatun Creative Computing -lehden pikkuilmo-osastossa iski silmään mainos, jossa kerrottiin niin maan perusteellisen hyvästä tieteiskirjasta nimeltä Code of the Lifemaker.
Tälli oli todellinen täysosuma. Olin tuohon kohtalokkaaseen kokemukseen asti pystynyt säilyttämään viattoman uskomukseni, että Lem, Asimov, Clarke, Heinlein ja LeGuin ovat kaikki tieteiskirjailijat mitä maailmasta löytyy (sekä tietysti E.E. Doc Smith). Kun kirjan mainoksessa lisäksi puhuttiin tietokoneista sun muista ihmeistä, jotka esmes Asimovin tuotannossa käsiteltiin Multivacin kaltaisina koomisina hirviöinä, kiiruhdin seuraavalla Helsingin matkallani ensimmäiseen vastaan osuneeseen isoon kirjakauppaan (opin myöhemmin tuntemaan sen nimellä Akateeminen) ja tiedustelin, josko heiltä mahdollisesti löytyisi tällainen opus valikoimistaan.
Löytyihän heiltä, en vain huomannut sen ympärillä olevasta hyllystä kuin sen, että HEI, täällähän on Asimoveja, joista en ole ennen kuullutkaan, ja tyhjensin matkakassani. Sellainen pikku vinkki, että joka toisen kirjan kannessa komeili avaruusraketti tai silikonilla terästetty teinityttö peltibikineissä, ei herättänyt allekirjoittaneessa mitään reaktiota. Onneksi kiiluvin silmin keräämäni Asimov-pinon pohjalta löytyi sentään myös tuo uteliaisuuteni herättänyt kirja.
Näin jälkeenpäin ajatellen Code of the Lifemaker on parhaimmillaankin vain keskinkertainen tekele, jonka Hogan on kirjoittanut Uri Gellerin ja muiden kutaleiden raivostuttamana, mutta tuolloin se räjäytti tajunnan. Koetusta poiketen Hogan edes yrittää säilyttää jonkinlaisen tieteellisen uskottavuuden. Itse itseään kopioivat avaruusluotaimet ja Titanin pinnalle villiintyneet von Neumannin koneet kolisivat tuolloin todella lujaa. Hogan yrittää myös parhaansa mukaan arvioida niitä psykososiaalisia tekijöitä, jotka saavat ihmiset uskomaan Uri Gellerin kaltaisiin ilmiöihin, mutta miehen tausta on selvästikin tekniikan puolella, eikä sosiologia ole hänen ominta aluettaan.
Hoganin sanoman pilaa saarnaava sävy, jolla hän käy kaikkien helppoheikkien kimppuun. Kyllä lukija uskoo vähemmälläkin tomaattien heittelyllä, että Hogan ei ihmeparantajia tai ihmeitä tekeviä saarnamiehiä pahemmin arvosta. Luopa hän Titanin alkuasukkaiden keskuuteen jopa taivaalta tippuneen jakoavaimen ympärille rakentuvan kultin.
Kirjan asetelma on yksinkertainen. Päähenkilö Karl Zambendorf on ihmeidentekijä a'la Geller mutta ties kuinka monenteen potenssiin. Zambendorf ei ole mikään paha ihminen, mutta hänen mielestään on syntiä olla hyödyntämättä ihmisten typeryyttä.
Yhdysvalloissa 80-luvun alussa vallinnut mystiikan aalto on jatkanut kasvuaan, ja kunnon tiedemiehet ovat hätää kärsimässä yleisön ja viranomaisten vaatiessa astrologiaa ja kädestäennustamista korkeakoulujen opetusohjelmiin. Esimerkiksi Nasan suhdetoimintaosasto on pakotettu ottamaan Zambendorfin mukaan Mars-lennolle, jotta hän voisi tutkia paranormaalien kykyjensä toimintaa Maapallon ihmispaljouden aiheuttaman kohinan ulkopuolella.
Mutta ta-daa, alus ei olekaan todellisuudessa matkalla Marsiin vaan Titaniin, jonne laskeutunut luotain on ehtinyt ennen tuhoaan välittää kuvia pitkälle kehittyneistä koneista. Kuulostaako tutulta? Zambendorf tietysti ennustaa matkan kohteen muuttumisen jo hyvän aikaa ennen kuin kenenkään pitäisi tietää asiasta.
Joka tapauksessa Zambendorfin ihmistuntemus osoittautuu myös Titanilla hyvin käyttökelpoiseksi, semminkin kun Titanilla muutaman kadonneen koodinpätkän vuoksi villiintyneet koneet ovat paitsi yhteiskunnaltaan ja käytökseltään, jopa ulkomuodoltaan hyvin ihmismäisiä, mitä nyt hieman metallisia. Ongelmaksi muodostuvat kuitenkin Maapallon talouspiirit, jotka ovat keksineet uudelleen käsitteen nimeltä kolonialismi. Niinpä esimerkiksi Zambendorfin väitetään todenneen, ettei Titanin asukkailla ole mitään mieltä tai sielua, johon hän voisi saada telepaattisen yhteyden...
Et cetera et cetera ad nauseaum. Mutta tuolloin tämä kaikki oli uutta ja ihmeellistä, loistavaa mielikuvituksen ja uusien ajatuksien laukkaa. Eikä Code of the Lifemaker nyt niin huono kirja vieläkään ole, kunhan osaa ottaa paksusta kliseiköstä ilon irki.
Jyrki J.J. Kasvi
Takaisin Kolahtaneisiin kirjoihin
Takaisin sivun alkuun
|
