Larry Niven & Jerry Pournelle: Lucifer's Hammer

Ihmiselämässä on hetkiä, jolloin huomaa, että kaikki opittu käyttäytyminen, kaikki mielikuvat oman itsen ja oman henkilökohtaisen maun rakenteesta ovat erittäin ohuen pintakuoren alla. Sitä havaitsee - itselleni läheistä anaogiaa käyttäen - harjoittautuneensahienoviritteiseenja laadukkaaseengastrono tuntemukseen, viinien valintaan, ostereihin ja hanhemnaksapalleroihin, ja aivan yhtäkkiä huomaa himoitsevansa yli kaiken kiosldlta ostettua rasvaista lihapiirakkaa kahdella nakilla, sinapilla ja ketsupilla.

Tämä kirja on rasvainen lihapiirakka, ja siinä on myös paljon ketsuppia. Se on 640-sivuinen järkäle, ja olen lukenut sen siitä huolimatta kolme kertaa sanasta sanaan läpi. Se jos mikä todistaa, että Lucifer's Hammer on minulle todella kolahtanut kirja.

Muistattehan te kaikki, kuinka 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa katastrofit, maailmanloput ja ydinsodat olivat yksi kaikkein suosituimmista kirjallisuuden ja elokuvien aiheista. Jos ei globaali sota, irti päässyt virus tai uusi jääkausi tuhonnut sivilisaatiota, niin ainakin maa järähteli, jumbojetit putoilivat ja tornit liekehtivät.

Ystävämme Niven ja Poumelle, nuo scifin veikeät vanhat herrat, halusivat ilmiselvästi ottaa tästä kakusta itselleen mehevän siivun. Ja niin he kirjoittivat Lucifer's Hammerin, tarinan siitä kuinka komeetta tulla tömähtää päin Maapalloa.

Ostin tämän kirjan aikoinaan Amsterdamista, ja paluumatka bussissa läpi vehreiden maisemien sujui minulta ilman yhtään havaintoa vehreistä maisemista. Minä luin Lucifer's Hammeria. Tämän pöyristyttävän tekeleen ehdottomasti suurimmat ansiot ovatkin juuri äärikaupallinen mukaansatempaavuus sekä dramatiikka. Olen monasti sanonut, että jos Harold Robbins kirjoittaisi scifiä, niin hän kirjoittaisi tällaisia kirjoja.

Tarinaan on ahdettu ketsuppiherkkua niin että tuntuu. Heti alkumetreillä esitellään seksuaalimurhaaja, joka tekee tietysti taas inhaa ilkityötä tietäessään (tai vielä siinä vaiheessa luullessaan), ettei lain käsi häntä moisessa kaaoksessa tavoita. Niin saamme jännän ja kivan irrallisen juonenpätkän täynnä suolenpätkiä.

Toinen irtoidea (joita on, luoja paratkoon, tosiaankin enemmän kuin nämä kaksi!) on sitten astetta hillittömämpi. Kun komeetta nimittäin tulla mojahtaa Atlanttiin, syntyy hyökyaalto, joka on siinä kolmensadan metrin korkuinen tullessaan jenkkilän rannikolle. Arvatkaapas, onko vedessä juuri silloin lainelautailija-nuorukainen? Ja arvatkaapa, nouseeko hän laudallaan ylös hyökyaaltoa, urheana seisten, kun alla kaupunki tuhoutuu ja ihmismuurahaiset parveilevat paniikin vallassa. Juu-u.

Joo, taikka sitten se, kun avaruudessa on neukku-jenkki-retkikunta komeettaa tutkimassa, ja he näkevät koko tömäyksen avaruusperspektiivistä. Ja kinaavat tietysti koko ajan siitä, kummalla porukalla on paremmat taskulaskimet.

Ehdottomasti briljantein idea Niven-Pournelle -teamilta on antaa amerikkalaisten suoriutua yksin survivalistitouhuista. Tiputtamalla komeetta Atlanttiin saadaan sopivasti henkiinjäämispuuhastelua jenkeille, mutta jotta ei liikaa väliintuloja tai parempaa pärjäämistä tapahtuisi muualla, komeetan palaset tekevät selvää jälkeä Euroopasta ja Välimeren seudusta. (Skandinaviaa ei katsota tarpeelliseksi hävittää. Kaikkihan tietävät, että eivät ne siellä esimerkiksi kylmää kestä, vaan kuolevat pois kun komeetan aiheuttama takatalvi iskee, eikös niin?) Mutta tämäkin jättää vielä liikaa muuttujia. Siispä Neuvostoliitto ja Kiina pommittavat toisensa ydinaseilla tuhannen paskaksi. Näin ei tarvitse pelätä, että urheiden henkiinjääneiden pioneerimieli kärsisi mistään humanitäärisestä avusta (tai, ollaksemme vakavia, ettei heikkoon kuntoon päässyttä USA:a ryhdyttäisi valloittamaan).

Niin, ja sittenpä meillä on urhea, valkohapsinen senaattori. Jolla on hyvinvarustettu ranchi jossain riittävän korkealla merenpinnasta. Ja hänellä on sirkeä punatukkainen tytär, joka on heilastellut lähes jokaisen vähänkin merkityksellisemmän henkiinjääneen kanssa (jotta saataisiin "osoita-kuntoisuutesi-niin-saat-prinsessan" -motiivi).

Henkiinjääneet kerääntyvät ranchille ja alkavat kasata sivistystä. Yksi sivistyksen merkeistä on se, että alueella partioi postinkantaja. Tehän tiedätte, mikään ei pysäytä U.S. Mailia. Senaattorisetä on kova poika puhumaan sivistyksen puolesta.

Samaan aikaan toisaalla on läjään kerääntynyt ilkeä joukkio, jonka vetäjät ovat vastenmielisimpiä olioita mitä maa päällään kantaa, eli musta terroristi ja hurahtanut tv-saamaaja. Kun henkilöt valitaan näin, on itsestään selvää ettei kukaan ota heidän julistustaan tosissaan: nimittäin sitä, että näin katastrofin jälkeen pitäisi maailmanjärjestys laatia uudelleen sopusointuun luonnon kanssa eikä sitä riistäen. Niven ja Pournelle alleviivaavat tämän vastakkaisen julistuksen täydellistä hirveyttä mm. tekemällä ryhmän jäsenistä kannibaaleja, aivopesijöitä ja orjuuttajia.

Sitten onkin tilanne valmis loppuhuipennusta varten: on löydetty toimintakunnossa oleva ydinvoimala, jonka ilkiöjoukko omista pimeistä syistään (saastumisvaara jne.) koettaa tuhota, senaattorin urheat miehet taas saada jakamaan sähköä heti heidän sähköhammasharjoihinsa. Seuraa hirveä tappelus! Lihapiirakasta roiskuu ketsuppi - ja myös sinappi, sillä urhea diabeetikkotiedemies vaelsi läpi vuoriston vain saadakseen tulla valmistamaan punamullasta ja steariinista senaattorin joukolle napalmia ja sinappikaasua. Kukaan ei voi mitenkään arvata, kumpi joukko jää päällimmäiseksi. (Pieni vinkki: kun taisteluun ydinvoimalasta lähdetään niin senaattori saa stressistä slaagin ja mumisee viimeisiksi sanoikseen: "Give my children back the lightning!")

Lucifer's Hammer on kauhea kirja - se on asennemaailmaltaan väitöskirjan aiheeksi sopiva, ja siksi juuri niin kauhea, kun se on tosissaan. ("Yksi hyvä puoli Hammerfallissa", toteaa kirjan mieshenkilö, "samalla hetkellä kun se putosi, naisten vapautusliike lakkasi olemasta.") Hirveintä on tietenkin se, että se on niin pirun viihdyttävästi kirjoitettu. Ja komeetan aiheuttamat tuhot on näyttävästi ja adekvaatisti spekuloitu. Moni siis tulee sen lukeneeksi. Ja ajatelleeksi, että olisipa se itse asiassa aika jännää jos...

Johanna Sinisalo

Takaisin Kolahtaneisiin kirjoihin

Takaisin sivun alkuun