|
Huomispäivän
maailmat
Robert Silverberg (toim.):
Huomispäivän maailmat
(Tomorrow's Worlds, 1969).
Gummerus, 1971, sidottu, 234 s.
Suom. Erkki Vainikkala.
Päällys Kiki Maconi-Danielsson.
|
Siitä on kaksikymmentä vuotta, kun tämä kirja ilmestyi suomeksi (toim. huom: ja nyt, marraskuussa 1999, lähes kolmekymmentä). Luin sen ensimmäisen kerran vähän toisella kymmenellä ollessani, ja sen jälkeen mikään ei enää ollut niinkuin ennen.
Myöhemmin suureksi ilokseni ja ihmeekseni havaittuani, että en ollut kaikista luuloistani huolimatta ainoa science fictionista pitävä ihminen maan päällä, huomasin myös jakavani perin monen harrastajan kanssa saman kokemuksen: kokemuksen nimeltä Huomispäivän maailmat. Tämä oli vaikka kuinka monelle ollut juuri SE kirja, se joka karisti viimeisetkin suomukset silmistä ja osoitti, että tätä, tätä, juuri tätä olen aina halunnut lukea.
Huomispäivän maailmat oli yksi ensimmäisiä sf-novellikokoelmia, joita ylipäätään suomeksi käännettiin. Joku Bradburyn Marsin aikakirjat ilmestyi käännöksenä toki jo 1953 ja taisi muutama muukin tarinakokoehna tulla ulos ennen tätä (toinen tajunnanräjäyttäjä, Bradburyn Kuvitettu mies, ilmestyi suomeksi muuten myöskin tuona ihanan armon vuonna 1971!) - mutta Huomispäivän maailmat oli käsittääkseni ensimmäinen antologia, joka sisälsi eri kirjoittajien sf-novelleja. Siksi se oli lukukokemuksena juuri niin arvokas: samojen kansien sisältä löytyi kymmenen eri kirjailijanääntä, kymmenen tyylilajia, kymmenen tapaa valita ja käsitellä teemoja.
Huomispäivän maailmat on kasattu tuolloin uudelta ja ylen nokkelalta tuntuneen periaatteen pohjalta: yksi novelli kultakin aurinkokunnan planeetalta ja yksi vielä omalta Kuultamme. Jokaisen novellin yhteyteen on myös lisätty lyhyt johdanto, joka kertoo novellissa esitellystä taivaankappaleesta ja tarinan suhteesta silloisiin tieteellisiin faktoihin. Esipuheessaan Robert Silverberg vielä erityisesti alleviivaa, ettei pidä antaa lukunautinnon häiriintyä tekstin faktojen vanhentuneisuuden takia - hyvä tieteiskirjailija käyttää niitä tietoja, jotka pätevät sinä ajankohtana, kun hän kirjoittaa. Näistäkin kymmenestä novellista yli puolet ovat faktuaalisesti vanhentuneita, mutta valtaosassa tapauksista se ei kuitenkaan vähennä itse tarinan tehoa.
Ensimmäinen novelli on Silverbergin oma, Auringonlasku Merkuriuksella. Se on tyyppiesimerkki tarinasta, jonka koko idea perustuu nykyisellään hyljätylle teorialle: tässä tapauksessa sille, että Merkurius kääntää aina saman puolen kohti aurinkoa, ja niin sillä olisi hehkuva päiväpuoli ja jäätävä yöpuoli. Myös jo ensimmäisessä lauseessa esiintyvä väite siitä, että Merkurius olisi aurinkokunnan pienin maailma, on sekin nykyisin väärää tietoa. Mutta nämä asiat eivät haittaa lakonista, jäntevää, psykologista kerrontaa tarinassa, jossa Merkurius-lento joutuu ensin vaikeuksiin yhden miehistön jäsenen koettaessa kaikilla mahdollisilla tavoilla päästä hengestään, ja kuinka uhkatilanne jatkuu, vaihtaa suuntaa ja lopuksi yllättää ratkaisullaan.
Arthur C. Clarken Ennen Eedeniä on kirjoitettu aikana, jolloin Venuksen pinnasta ei tiedetty juurikaan mitään. Siksi Clarke onkin arvioinut ajalleen tyypillisellä tavalla pinnan lämpötilan sekä ilmanpaineen aivan liian alhaisiksi, ja niinpä hänen Venuksellaan onkin sekä vapaata vettä että elämää. Juttu alkaa tavanomaisen tuntuisella ensimmäiset-miehet-vieraalla-planeetalla -tarinana, mutta sen loppunousu tekee siitä ehkäpä yhden ensimmäisistä interplanetaaris-ekologisista kertomuksista.
Maahan sijoitettu tarina, Raymond Z. Gallunin Hämärän siemenet poikkeaa tyylilajiltaan silmiinpistävästi edellisistä novelleista. Se sijoittuu Maan kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa evoluutio on edennyt ja ilmasto muuttunut ja jonne saapuu avaruuden virtausten tuomana omituisia itiöitä. Kerronta on lyyristä ja verkkaista, varsinaisia yllätyksiä ei ole. Kuitenkin tämä pitkä, pienoisromaanin mittainen novelli on omintakeisella tavalla vangitseva, ja itse muistan miettineeni tämän luettuani ensimmäisiä kertoja sitä, miten laaja-alaiseksi science fictionin voi käsittää.
Kuun mustat onkalot on varhaista Robert A. Heinleinia. Se on ehkä kokoelman juveniilein novelli, jo pelkästään tietenkin keskenkasvuisen kertojaminänsä takia. Se on myös antologian tyhjänpäiväisin ja kevein juttu, mutta ei silti mitenkään ansioton. Juohevaan, jutustelevaan sävyyn kerrotaan Kuun siirtokuntaolosuhteista, ja onnistutaan antamaan lukijalle elävä ja liikoja selittelemätön kuva tulevaisuuden miljööstä. Tarina maustetaan sitten ripauksella hätätilannetta ja partiopoikasankaruutta, niin että syntyy helposti nielaistava välipala.
Walter M. Millerin Crucifixus Etiam onkin sitten aivan toista maata. Vaikka tämä Marskaan ei ole nykytietojen mukainen, ei siellä silti ole sentään solisevia kanavia, vaan se on karu, kylmä ja epäystävällinen planeetta. Tarinan henkilöt työskentelevät marsilaisissa louhoksissa hankkiakseen vähän ylimääräistä, mutta tietäen myös, että jokainen päivä Marsin olosuhteissa vähentää mahdollisuuksia enää sopeutua Maahan. Novelli kasvaa upeaksi yksinäisyyden, muukalaisuuden ja maattomuuden kuvaukseksi. Se on tämän antologian kirjallisia helmiä, ja ensimmäinen lukemani tieteisnovelli, joka käsitteli vaikeita ja epämiellyttäviä inhimillisiä kysymyksiä.
Clifford D. Simakin Karkulaiset on sitten toinen niistä kahdesta antologian novellista, jotka aikoinaan tekivät suurimman vaikutuksen. Se on peräisin Simakin kokoelmasta City, koiran ja ihmisen tulevaisuutta käsittelevästä novellikoosteesta. Ja se on kaunis, vähäeleinen, sense of wonderia uhkuva, värisyttävä. Vieläkin sen kolmas lause vetää ihon kananlihalle... Tämä novelli on paraatiesimerkki siitä, ettei ole helkatinkaan väliä sillä, onko Jupiter sellainen vai tällainen. Jupiter on kulissi tapahtumille, joissa on paljon syvyyttä ja paljon filosofiaa, ja lähes uskonnollista kauneutta.
Harry Harrisonin Paine on nimeltään hyvin osuva. Se ei ole kertomus vain Saturnuksen kaasukehän paineesta, vaan myös henkisestä paineesta - suljettuun tilaan teljetty miehistö kohtaa kriisin ja selvittää sitä sekä välejään. Tällä novellilla on sukulaisuussuhde Millerin Mars-novelliin; se käsittelee joitakin ihmisen psyyken perustavia tiloja ja on samalla tavalla synkeän suggestiivinen ja klaustrofobinen.
Stanley G. Weinbaum kirjoitti Uranus-novellinsa Epävarmuuden planeetta jo 30-luvun puolivälissä, ja sen huomaa aivan kaikesta. Juttu on kirjoittamisajankohtansa lapsi, hilpeä ja harmiton vaikka siinä kovasti seikkaillaankin ja kohdataan vaaroja. Uranuksella on tarinassa muka kovastikin kiinteä pinta parinsadan kilometrin paksuisen kaasukehän alla. Pinnalla on sitten valtameriä, vuoria ja tietenkin elämää. Lämpötila on kymmenen astetta ja ilma hengitettävää. Uranus-lennolla on mukana nainen, joka on retkikunnan biologi ja komentajan vaimo (ihan totta, en minä voisi keksiä mitään näin kornia). Sitten on murahteleva sovinistiastrogaattori ("naisten pitäisi pysyä poissa tällaisista paikoista"), joka polttaa piippua avaruusaluksessa. No, biologirouva tietenkin lähtee sähläämään omin päinsä ja omin lupineen Uranuksen sumuun, joutuu huimaan seikkailuun, ja miehensä pelastaa sitten leidin liekkipistoolin avulla. Lopuksi keksitään omituisen elämämnuodon salaisuus ja viimeiselle riville Weinbaum on vääntänyt keventävän loppuvitsin naisten tarpeellisuudesta avaruudessa. No, kaikesta tästä huolimatta tämäkin novelli tuli aikanaan luettua kirkassilmäisen innokkaasti ja se voisi olla toden totta paljon huonompikin. Weinbaumin Uranus-otukset ovat sentään mielikuvituksen ja logiikan tuotoksia eivätkä pieniä vihreitä miekkosia, ja muutenkin kertomuksessa on rento ja totisuutta karttava meininki.
Silloin, kun luin Huomispäivän maailmat ensimmäistä kertaa, Alexei Panshinin Sunnuntai Neptunuksella oli mielestäni kokoelman tylsin novelli. Nyt pidän sitä yhtenä antologian helmistä, enkä vähiten siksi, että satuin lukemaan sen hiljan alkukielellä. Panshinin tarina on vähän samansukuinen kuin Harrisonin Paine - ihmissuhteita ahtaissa tiloissa, ikävystymistä, kuolemanpelkoa. Mutta tässä on kysymys myös kunniasta ja kuuluisuudesta ja kateudesta. Ikävää vain, että sitaattikokoelmiin lopulta päätynyt tarinan keskeinen lause on ollut mahdoton kaikissa vivahteissaan kääntää. "Touch all bases" ei tarkoita ainoastaan eikä itse asiassa täsmällisesti ottaen lainkaan tukikohtien koskettamista, valitettavasti.
Ja sitten grande finale, Larry Nivenin Pluto-novelli Odotus. Se lienee Nivenin paras novelli kautta aikojen ja lienee myös yksi parhaista, ellei paras, Pluto-aiheinen novelli. Se on yksinkertainen mutta hurja, siinä ei paljoa tapahdu ja tapahtuu kuitenkin vaikka mitä. Odotus oli niitä novelleja Simakin Karkulaisten ohella, jotka onnistuivat tenhoamaan vielä kahdennellatoistakin lukukerralla.
Nyttemmin on saatavilla useita samalla konseptilla ra~kennettuja novellikokoelmia esimerkiksi Asimovin, Greenbergin & Waughn'n toimittama The Science Flctional Solar System vuodelta 1979 (sisältää sekä Panshinin että Nivenin samat novellit) ja Byron Preissin kokoama komea The Planets vuodelta 1985. Mutta jokin määrittelemätön ja ylittämätön laadukkuus leijailee vieläkin Huomispäivän maailmat -kirjan ympärillä. Vieläkin, kun joku täydellinen maallikko tulee kysymään, mistä kirjasta kannattaisi sf:n lukeminen aloittaa, minä vetäisen tämän esiin. Jos ihminen pystyy vastustamaan tätä antologiaa, hän todennäköisesti pystyy vastustamaan kaikkea muutakin science fictionia.
Onhan se vanha kirja ja osin jo naurettavakin, kun oikein rehellisiä ollaan. Mutta älkää päästäkö sitä ohitsenne divarissa. Sen saa aina kaupaksi edelleen. Minullakin on näitä kaksi, risaksi luettu rakas tunnearvokappale ja lainattava käyttökappale.
Johanna Sinisalo
Takaisin Kolahtaneisiin kirjoihin
Takaisin sivun alkuun
|
