Ian McDonald: Hearts, Hands and Voices

On siis maailma tulevaisuudessa, jossa ihmisluonto ei ole muuttunut miksikään. Sosiaaliset ja etniset ongelmat ovat samanlaiset kuin nykyäänkin. Muinainen laaja keisarikunta (jonka ikivanha hallitsija tunnetaan nimellä Keisari Toisella Puolen Jokea) pitää kynsin hampain kiinni vähäisistä rippeistään. Sen valtaa pitävät, ilmeisen monoteistiset Julistajat pitävät ikeensä alla animistisempia Tunnustajia. Vain eräs sokea sotilas tuntuu muistavan keisarikunnan suuruuden ajat ja nekin luultavasti väärin.

Kumpaakaan puolta ei silti voi yksiselitteisesti sanoa hyviksi hepuiksi. Saattaa olla, että jossain vaiheessa Tunnustajat ja Julistajat menevät sekaisin lukijan päässä. Lieneekö tarkoituskin; ainakin Tunnustajien sissiliikkeen Kohtalon Sotureiden toimintatavat eivät kovin hirveästi eroa Keisarikunnan sotilaiden menetelmistä. Toinen osapuoli ei tosin muuta poliittisia vastustajiaan puiksi

Konflikti on siis samankaltainen kuin Pohjois-Irlannissa, Ruandassa, Somaliassa tai vaikkapa Kosovossa. Kulttuurissa ja nimissä on selvä afrikkalaisleima - vaikka ainakin maan pohjoisosiin voi tulla jo talvikin.

"Me. Tulemme. Tappamaan. Teidät. Nyt."

Tämän kaiken myllerryksen keskellä yrittää säilyä hengissä nuori Tunnustajatyttö Mathembe, joka on vain päättänyt olla puhumatta. Hänen isänsä joutuu vangiksi ja veljensä liittyy kapinaliikkeeseeen. Hänen isoisänsä pää asuu kukkaruukussa. Kun Mathemben kotikylä, jossa Tunnustajat ja Julistajat ovat eläneet jonkinlaista yhteiseloa, poltetaan maan tasalle, hän joutuu perheineen tien päälle.

Mathembe, Tunnustajan lapsi näkee maailman animistisesti. Hän jopa ottaa setänsä ikkunasta näkyvän kolmiuloitteisen valomainoksen paikallisena henkenä, jonka suojelusta hän pyytää. Päähenkilönä hänellä tietenkin on ajoittain mielenmalttia kuunnella suvaitsevampien Julistajien näkökantoja ja tarinoita.

"Tiedemiehet sanovat että kvanttimaailmassa on olemassa viisi perusvoimaa. Myös ihmisten välisissä suhteissa on viisi perusvoimaa: sukulaisuus, ystävyys, samanlaisuus, erilaisuus ja epäluulo".

Kaikki tekniikka on biologista rakennusmateriaaleista ajoneuvoihin - itse asiassa siinä mittakaavassa, että kirjan voisi tituleerata vaikkapa biopunkiksi.. Puukon vastine on biologista muovia. Biologisista henkilökohtaisista aseista puhutaan, mutta niiden toiminnan yksityiskohtiin ei juuri puututa. Tarina ei kerro aseista, vaan niiden käyttäjistä.

Vihjeitä on olemassa jonkinlaisesta menneestä energiakriisistä ("minun nuoruudessani ajeltiin suurilla polkupyörillä"). Biokamat kun eivät ilmeisesti tarvitse pattereita. Tunnustajat säilövät isovanhempiensa päät elävinä puihin. Lapsille laitetaan geneettisesti kieli päähän ja mm. Mathembe pystyy käsittelemään käsillään biologista plasmaa ja tekemään siitä lyhytikäisiä pikkuolentoja. Kännyköitä ei juuri tunnu olevan.

Silti tekniikassa on enemmän myyttistä kuin käytännöllistä ulottuvuutta. Elävien talojen ja ajoneuvojen kärsimykset lähinnä korostavat verilöylyn mielipuolisuutta (viattomia, joskaan eivät luontokappaleita). Mathembe pääsee jopa käväisemään kansansa kuolemanjälkeisessä paratiisissa. Varsinaisiin teknisiin yksityiskohtiin puututaan lähinnä loppupuolella, jossa maailmanpelastus alkaa uhkaavasti lähestyä.

"Näe. Opi. Tee. Murra. Väännä. Sulje. Taita. Murra, väännä, sulje, taita. Murra väännä sulje taita. Murraväännasuljetaita"

Proosa on monimutkaista ja ajoittain koukeroista. Mathemben hämmennys ja tuska kuvastuu, sekavina, toistavina tai toisiinsa sotkeutuvina virkkeinä. Toisaalta mukana on pitkiäkin kuvauksia joko historiasta tai vallitsevasta poliittisesta tilanteesta, jonka kaikista yksityiskohdista ei Mathembekaan ole selvillä. Yhdessä vaiheessa näkökulma muuttuu; Mathemben pakolaisvaihetta kuvataan häneen rakastuneen laiva"valtion" jäsenen silmin.

Eipä taida McDonaldilla olla suurempaa käsitystä edes uutisväestä. Sisällissodan aikana televisioväki kuvaa pakolaisten keskeistä tappelua (joka ilmeisesti on osittain syntynyt heitä varten) ja ajattalee "hyvä hyvä okein hyvä klassista televisiota klassista televisiota alaston ihmisdraama parhaimmillaan". Uutisviihrettä kerrakseen.

"Tässä ei ollut mitään aateluutta. Tämä oli sotaa."

Kirja ei ole suuri hupinumero. Ratkaisut ovat epävarmoja, rauhanteot ilmeisen väliaikaisia. Edes lopussa ei ole varmuutta loppuuko taisto hitaasti, nopeasti - vai lainkaan

Vesa Lehtinen

Takaisin Kolahtaneisiin kirjoihin

Takaisin sivun alkuun