|
Hawksmoor
Peter Ackroyd: Hawksmoor (Hawksmoor, 1985).
Weilin+Göös (Weilin+Göösin kirjasto), 1987, sidottu,
ISBN 951-35-3864-8, 342 s.
Suom. Anja ja Erkki Haglund, jälkisanat Juha Vakkuri,
kansikuva Nick Bantock, päällyksen suunnittelu Tuula Mäenpää.
|
Myönnettäköön heti suosiolla, että olen perinteisen epiikan kannattaja. Pidän siitä, että kaunokirjallisessa teoksessa on selkeä alku, jäntevä juonenkäsittely ja johdonmukainen loppu. Optimaalinen tarina menee tasan kuin hyvä jakolasku: kaikkea monimutkaisen juonen varrella peliin heitettyä tarvitaan loppurypistyksen kiihkeillä hetkillä eikä mitään jää yli, esimerkkinä Joan Vingen Snow Queen. En ole koskaan erityisemmin ihaillut kronologian vemputusta, toden ja harhan sekoituksia, psykedeelistä proosaa. Uskon, että hämärästi sanottu on hämärästi ajateltu.
Aina kaikesta löytyy poikkeus. Peter Ackroydin Hawksmoor pirstoo ajan ja paikan yksioikoisen järjestyksen ja kaiken normaalin logiikan kausaliteetit, ja sen tehtyään säihkyy kuin puhtain ja teräväsärmäisin prisma. Silloin kun minä olin nuori, oli muodissa iskelmä jossa sanottiin: "valon rajan tuolla puolen vasta / näkyy vähän tiedon rantaa". Juuri samasta asiasta kertoo Hawksmoor, jostakin syvemmästä, suuremmasta totuudesta pimeyden tuolla puolen.
Nicholas Dyer jää Lontoon 1600-luvun lopun suuressa ruttoepidemiassa orvoksi. Saatananpalvojien joukko vihkii hänet kulttiinsa ja pitää hänestä huolta, kunnes lahjakas poika pääsee suuren englantilaisen arkkitehdin Sir Christopher Wrenin oppilaaksi. 1700-luvun alussa Dyer saa rakennettavakseen seitsemän kirkkoa Lontooseen. Hän muuttaa ne kuitenkin valon voimien pyhäköistä pimeyden temppeleiksi vuodattamalla ihmisuhrin veren jokaisen perustuksille.
1900-luvun lopun Lontoossa Scotland Yardin ylikomisario Hawksmoor tutkii käsittämättömiä kuolemantapauksia. Vanhojen kirkkojen läheisyydestä löytyy äskettäin kuolleita ihmisiä, lapsia ja irtolaisia, ilman mitään poliisitutkimuksen havaitsemia merkkejä surmatyöstä tai murhaajasta. Lukija on suuremmoisella näköalapaikalla todetakseen yhteydet kerronnan tasolta toiselle. Samoin ei ole laita kelpo poliisin, jolle tapaukset muodostuvat tajuntaa raastavaksi pakkomielteeksi, kunnes hänellä vihdoin on käsissään kaikki merkityksekkäät tiedot. Tieto ei silti käy yksiin normaalien ajatusmallien kanssa. Hawksmoor näkee mutta ei kykene hyväksymään näkemäänsä. Vai sisältyykö tajunnan asteittaiseen hajoamiseen kuitenkin oivalluksen tuoma mukautuminen?
Hawksmoor on älyllisessä leikittelevässä kaameudessaan todella harvinaisen pelottava kirja. Kaikille niille, jotka eivät mittaa kertomuksen kauhistuttavuutta ämpärillisissä verta ja suolenpätkiä, Hawksmoor on todella jotakin. Se on niin intellektuelli rakennelma, että jättää lukijan ulkopuolelleen pingottamaan lankoja menneisyyden ja nykyhetken välille. Sekoittaakseen lukijan pasmat lopullisesti jälkisanojen kirjoittaja Juha Vakkuri valistaa, että Sir Christopher Wrenin oppilas 1700-luvulla oli nimeltään Hawksmoor, ja tuolloinen Lontoon kaupungin arkkitehtitoimisto toimi Scotland Yardissa. Tämä on niitä uskomattoman kauniita ja kauheita kirjoja, jotka kerran kolahdettuaan eivät milloinkaan suostu kokonaan poistumaan lukijansa tajunnasta. Sääteleekö sinun tekojasi jokin outo karma? Oletko kahden vuosisadan takaisten tapahtumien tahdoton, voimaton uhri? Tuomitsitko tämänpäiväisillä teoillasi jonkin tulevaisen alter egosi?
Muutama Aikakone tuonnoin kirjoitin, että suomennoksen huomaa lähinnä vain silloin, kun siinä on jotakin vikaa. En peru sanojani, mutta totean, että Hawksmoor on tässäkin suhteessa poikkeus. Sen 1700-luvun jaksot on kirjoitettu englanniksi niin uskomattoman eloisalla ja vivahteikkaalla kielellä, että se vakuuttaa kriittisenkin lukijan. Suomentajilla ei ole ollut käytettävissään vastaavan aikuista historiallista kirjasuomea, mutta yhtä kaikki he ovat onnistuneet suurenmoisen havainnollisesti erottamaan teoksen kaksi aikatasoa pelkän kielenkäytön keinoin.
Leena Peltonen
Takaisin Kolahtaneisiin kirjoihin
Takaisin sivun alkuun
|
