Mark S. Geston: Out of the Mouth of the Dragon

Pitkäaikainen fani ja harrastajakriitikko Pekka Sirkiä esittelee seuraavassa Kolahtaneen kirjan ja jakaa tapansa mukaan siinä sivussa pyytämättä neuvoja amatöörikirjoittajille. Lukekaa ja hämmästelmää; kirjoittaja itsekin myöntää, ettei hän omien tekstiensä äärellä useinkaan tiedä, että pitäisikö niiden vuoksi itkeä vaiko nauraa. Suosittelemme jälkimmäistä; tyylilajihan on ilmiselvästi musta huumori. Huomautettakoon, ettei toimituksella ole mitään tekemistä esitettyjen mielipiteiden kanssa. Toimitus. (Huomautettakoon edelleen, että Pekka Sirkiällä on myös tapana pyytämättä kirjoittaa teksteihinsä toimituksen huomautukset paikoilleen toimituksen puolesta. Näin ollen toimituksella ei ole mitään tekemistä niissäkään esitettyjen mielipiteiden kanssa. Todellinen toimitus.)

Yhdysvaltalaisen asianajajan Mark S(ymington) Gestonin nuorena opiskelijana 23 vuotiaana(!) kirjoittama sf-romaani Out of the Mouth of the Dragon (1969) palautti uskoni tieteiskirjallisuuteen. Näin voi hyvin sanoa, sillä luettuani uskomattoman määrän roskaa sekä muuta tieteiskirjallisuuden muotoon pakattua silkkaa sontaa, olin niin kurkkuani myöten täynnä teennäisiä seikkailuja, teennäisiä vuoropuheluja, teennäisiä yhteiskuntakuvauksia, teennäisiä ihmisiä & alieneja & näiden välisiä väen väkisin tehtyjä, eh, suhteita, että känsäiset kourani hamuilivat jo mm. Robert Musilin tuotantoa...

Mutta onneksi, ennen kuin ehdin joutua mainstreamin kurimuksen kitaan, kourani kiristyivät edellä mainitun herra Gestonin kirjan 157:n sivun ympärille. (Kiitos engelsmanni David Pringlelle neljän tähden vihjeestä; sf-auktoriteetteihin kannattaa näemmä sittenkin uskoa!)

Luin kirjan yhdeltä istumalta.

Kirja on helppolukuista englantia; josta kiitos kirjoittajalle. Tämä seikka myös tiedoksi rohkaisuna niille sf-harrastajille, joille luonto suuressa viisaudessaan ei ole suonut niin sanottua hyvää kielipäätä. Jos pystytte lukemaan nikottelematta esim. Simakia, niin Geston ei tuottane ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.

Etenkin kirjan runsaat SEKSIKOHTAUKSET jäivät mieleeni! Jep, niin juuri, luitte aivan oikein seksikohtaukset! Kirjassa kun itse asiassa ei ole ainoatakaan seksikohtausta, ei ainoatakaan romanttista sivujuonta tai yleensäkään naisia sotkemassa tapahtumia, saati päähenkilön mielenrauhaa! Hip, hei, hurraa!

Tässä kohdin tietysti moderni ja kriittinen lukija heti huomauttaa, että nykyaikaiseen kirjallisuuteen kuuluu toki myös tämän elämän alueen kuvaaminen. Ei, haiseva vastalause! Eipäs kuulukaan! Laadukasta ja modernia kirjallisuutta voi täysin (rinnoin, suokaa anteeksi freudilainen lipsahdus; sen verran häpeämätön olen, että sen tähän jätän) kirjoittaa ilman seksikohtauksia, 'itsenäisiä' naisia tai muita romanttisia sivujuonia. Usein juuri kaavamaisen romantiikan puuttumisen vuoksi kirja saattaa osoittautua hiton & pirskatin & kirotun laadukkaaksi! Kyllähän nyt jokainen osaa kirjoittaa flirttailua ja kuvata kliseisesti parit intiimit kohtaukset, mutta pitemmän päälle kestävämpi, romaanin oivaltavampi tai filosofisempi sisältö näyttää olevan vain äärimmäisen harvojen kirjoittajien erikoiskyvyillä tavoitettavissa.

Lukekaa Mark S. Gestonin kirja Out of the Mouth of the Dragon, niin ymmärrätte, mitä tarkoitan!

* * *

En malta olla viipymättä hetkistä tämän kiintoisan suhteita-aihepiirin pauloissa. Ensin pyydän huomauttaa, ettei mielessäni ole kieltää ketään kirjoittamasta tai lukemasta esim. Larry Nivenin Rengasmaailman tapaisia kirjoja, joissa naispuolista päähenkilöä raahataan (sinänsä jännittävän ja kiintoisan) juonen käänteissä mukana lähinnä vain yhdestä ainoasta syystä. Ja, mikä pahinta, kirjoittaja yrittää epätoivoisesti peitellä tätä ilmiselvää syytä pseudoselityksellä naisen merkityksestä juonen kannalta. Aaaaarrgghh!

Olen ollut huomaavinani pitkän aktiiviharrastusurani aikana, että monet kirjoittajat väen väkisin ymppäävät novelleihinsa tai mikä vielä pahempaa, romaaneihinsa, suinpäin rakastuvan nuorenparin tai uskallettuja (?) seksikohtauksia, ilmeisesti kuvitellen, että niin kuuluu jonkin epämääräisen tavan tai vielä epämääräisempien kirjallisten esikuvien mukaan tehdä.

Valitettavasti harvat kirjoittajat ko. aihepiirissä onnistuvat ohi tai ylitse kuluneiden kaavamaisuuksien; henrymillereiksi tai emilybrontiksi tai mihaillermontoveiksi kun ei noin vain pystymetsästä tulla, vaan heiksi pitää syntyä! Monet ovat itse itsensä kutsuneet tällekin alalle, mutta harvat tulleet valituiksi, se on vakaa mielipiteeni, josta tietenkin jokainen lukija voi olla eri mieltä. Vaan parempi olla olematta!

Yrittäähän toki saa, seksikohtausten ja romanttisten sivujuonien ymppäämistä tieteiskertomuksiin, ei siitä vielä rangaista. Joku voi yrityksessään onnistuakin, ehkä yksi tuhannesta, mutta suurimmalle osalle kirjoittajista tarjoaisin mieluummin roimaa annosta itsekritiikkiä. Ja enpä malta olla myöskään antamatta varteenotettavaa vihjettä aloitteleville sf- novellisteille:

Kirjoittakaa hyvät tulevat atoroxistit ensiksi suhteita/ seksiä/ romantiikkaa -jorinanne pöytälaatikkoon ja unohtakaa ne sitten sinne kymmeneksi (sic!) vuodeksi! Näin säästyy monen kriitikon kynän muste tai printterin nauha, eikä kirjoittajankaan tarvitse pahoittaa mieltään taukkien kriitikkosetien ja - tätien ilkeästä ja kohtuuttoman asiantuntemattomasta kritiikistä.

Jos kuitenkin sattuisi käymään niin, että muut kirjoittamanne tieteisjorinat hyväksytään kiljuen julkaistavaksi ja lisää vaaditaan, niin ehkä voisitte tuoda julki edellä mainittuja aihepiirejä käsittelevät pöytälaatikkotuotoksennekin. Mutta vain ja ainoastaan sillä edellytyksellä, että teiltä niin julkaisua suorastaan rukoillaan! (Erikseen vielä huomauttaisin, ettette näissä suhteita-asioissa yleensä saa palautetta sf- lehtien toimituksista, vaan, mikä kaikkein pahinta, saatatte jopa päätyä juttuinenne julkaistuksi! Ja niin kurja kliseinen tarinanne päätyy kaikenmaailman sunnuntaikriitikoiden reposteltavaksi! Ja lopputuloksena on, että teidät ja novellinne haukutaan lyttyyn tarinan sisältämien kaavamaisten 'poika tapaa tytön ja mitä kaikkea siitä sitten seuraa' -konseptioiden vuoksi. Puhun muuten karvaasta kokemuksesta.)

* * *

Mutta takaisin asiaan eli perustelemaan sitä, miksi Gestonin vuonna 1969 kirjoittama romaani on niin pirun hyvä. (Huomaan, että perusteluni tulevat olemaan varsin yleispäteviä, mutta olkoon, näitä jorinoita voivat Aikakoneen lukijat sitten soveltaa muihinkin niin sanottuihin Hyviin Kirjoihin.)

Heti puuttuvien seksikohtausten jälkeen analyyttinen mieleni kiinnitti huomioni kirjasta täysin puuttuvaan niin sanottuun 'alemman tason älyllistämiseen'. Tarkoitan tällä omatekoisella käsitteelläni monien fiksuina itseään pitävien ihmisten yleistä vaivaa eli suoraviivaista halki, poikki ja pinoon -ajattelua ja sen tuloksena syntyneitä selitysmalleja. Tämän ajattelun yleistymisen syynä lienee kaikenkarvaista triviaalipsykologisointia pursuava nykyaikamme; niin monessa kirjallisessa tuotoksessa tämäkin valitettavasti näkyy.

Lukekaa vaikka erään Kari Nenosen kirjoja, niin pääsette jyvälle siitä, mitä tarkoitan. Mutta älkää missään nimessä ottako oppia häneltä!

Geston puolestaan... hän on toista maata, hän ei sorru triviaaliselityksiin eikä pseudopsykologisointeihin. Hänen turhasta vuosisataisesta sotimisesta kertova kirjansa nostaa esille perustavaa laatua olevia kysymyksiä, kuten 'Miksi sotaa käydään?' tai 'Ketä vastaan oikein soditaan?'. Joku kehnommilla lahjoilla varustettu kirjoittaja ryntäisi oitis antamaan vastauksia näihin, ja etenkin päähenkilön motiiveista nouseviin kysymyksiin, mutta Geston ei sitä tee. En väitä, että hän tarkoituksellisesti esittää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia kiehtovassa romaanissaan. Mutta väitän, että hän taatusti tietää, että Hyvät Kirjat eivät sisällä liikoja selittelyjä. Klassikot ovat osaksi klassikoita siksi, ettei kirjoittaja ole niin tyhmä, että aivan kaiken paljastaisi ja lukijalle valmiiksi selitettynä tarjoaisi! Ja vaikka joihinkin kysymyksiin annettaisiinkin vastauksia, Gestonkin toki antaa, niin monia, sanoisinko isompia ja perustavaa laatua olevia seikkoja jää vaille selitystä.

Tällä tavoin Myytit syntyvät.

Ja Legendat.

Ja Tarut.

Ja lukija, tarkkavaistoinen lukija, huomaa että ahaa, tässäpä on Hyvä Kirja, tässäpä kirjassa on sitä jotain!

Resepti laadukkaaksi kirjailijaksi ja kirjaksi ei sentään aivan näin yksioikoinen ole. Kuitenkin tässä selitysmallissa on iso osa Totuutta. Hyvässä kirjassa siis pitää esittää arvoituksia, joista osaan vastataan mutta osaan, isompiin kysymyksiin, ei vastata. Ne jätetään lukijan itsensä vastattaviksi ja pohdittaviksi; tämän vuoksi esimerkiksi dekkarit eivät useinkaan ole kovin kiinnostavaa kirjallisuutta paitsi Friedrich Dürrenmattin kirjat.

No niin, hyviä kirjoja on kirjoitettu maailman sivu muillakin menetelmillä, mutta Gestonin käyttämä menetelmä, arvoituksellisuuden ilmapiirin ylläpitäminen, näyttää toimivan lukija jää koukkuun.

Kolmanneksi analyyttinen mieleni huomioi, että Gestonin kirjassa ei paljon juonta ole. Eikä siinäkään vähässä, mitä kirjan juonesta jää lopulta jäljelle, ole paljon päätä eikä häntää. Päähenkilö vaeltaa sotaan ja takaisin, ja vielä kerran takaisin taistelukentälle. Ei sen monimutkaisempaa. Hänelle tietenkin sattuu kaikenlaista matkan varrella, mutta juonen käänteet ja päähenkilön ja sivuhenkilöiden väliset suhteet tai juonittelut eivät ole mitenkään tärkeitä (toisin kuin perinteisissä, viihteellisissä juoniromaaneissa). Tärkeää sitävastoin on tämän juonirangan ympärille punottu mielikuvitusta kiehtova maailma, sen erinomaisesti luodut, harvinaisen kiinnostavat henkilöhahmot sekä päähenkilön persoonan kehittyminen.

Näistä aineksista on klassikot tehty.

Tarkennettakoon, etten tarkoita, että Geston olisi joku Olaf Stapledon -klooni, ja kirja yhtä raskasta & puuduttavaa lukemista, ei, ei todellakaan. Gestonilla on kyky kertoa tarina lyhyesti, kiinnostavasti ja pitää jännitystä yllä, mutta siinä ohella pohdiskella syntyjä syviä. Gestonin kirjaan sisältyy tuhti annos toimintaa ja väkivaltaa ja vahvoja visioita, jotka miellyttävästi ravistavat hereille sopivin väliajoin, mutta kirjan perusviritys, ja sen painava suuruus, on toisaalla.

Gestonin kirja on siis väkevä ja voimakas kronikka maailmasta, jossa sodasta on tullut pakkomielle; ainoa tapa elää, koko elämisen tarkoitus ja päämäärä. Toisaalta se on myös kertomus ainoasta perinteestä, joka kaiken rappion ja taantumisen keskellä vielä elää... Kuvitelkaa: vanha rappeutuva korkean teknologian maailma; maailma jossa 'aika kuluttaa raskaasti'. Mutta silti unelma, vaikkakin kieroutunut unelma, jostain suuremmasta, lopullisesta ja viimeisestä taistelusta, Harmagedonista, joka lopettaa kaikki sodat, elää tuossa maailmassa. Ja tuon maailman vankat, ikiaikaiset perinteet ja traditiot, tavat ja uskomukset liikuttelevat ja heittelevät romaanin ihmisiä, tuhoon ja kuolemaan, elämään tai makaaberiin ylösnousemukseen, muuntuen lopulta kirjan henkilöille suoranaisiksi pakkomielteiksi, monille silkaksi itsetuhoksi, ja antamatta kuitenkaan lopullisia vastauksia. Aivan kuin luvattua Harmagedonia ei tule, ja toisaalta taas tulee liiankin konkreettisesti, ei Geston kirjassaan anna valmiita vastauksia; hän ei aliarvioi lukijoitaan tarjoilemalla triviaaliselityksiä.

Ja siinä, kirjan pohjimmaisessa arvoituksellisuudessa, on teoksen voima ja vaikuttavuus. Seksi ja suhteet ovat ohimenevää, hetken ajanvietettä, mutta arvoitukset ja kysymykset parhaimmillaan ikuisia. Joskus jopa liiankin pysyviä. Niinpä Gestonin maailmassa, jonka perimmäistä mielettömyyttä romaani voimallisesti kuvaa, tuon maailman sokeassa järjettömyydessä, on jotain suurta ja tavoittelemisen arvoista edes mieletön päämäärä, edes väärä Harmagedon! Olkoonkin, että päähenkilö lopulta tuon päämäärän päätyy hylkäämään ja valheeksi havaitsemaan.

Lukekaa Mark S. Gestonin kirja, Out of the Mouth of the Dragon, niin vakuututte, että tieteiskirjallisuudella on vielä toivoa ja tulevaisuutta. Kaiken maailman nykyscifin, etenkin kehnoimman cyberpunkin, teennäisistä, tekosyvällisistä, tyhjistä tarinoista, niiden selluloosaihmisistä, selluloosayhteiskunnista ja selluloosajuonista huolimatta.

Pekka Sirkiä

Gestonin kirja kannattaa kaikesta edeltävästä huolimatta lukea, jos sen jostain onnistuu löytämään.

Toimitus (todellinen)

Takaisin Kolahtaneisiin kirjoihin

Takaisin sivun alkuun