Kaikkiruokaisen päiväkirjasta 1
Takaisin Kaikkiruokaisen hakemistoon
Tämä teksti julkaisiin alunperin Spinin numerossa 2/85. Tätä uudelleenjulkaisua varten sitä on kevyesti stilisoitu ja alkuperäisen julkaisun lukuisat ladontavirheet korjattu.
Olen kolmenkymmenen ikäinen (siis vuonna 1985) ja vanhempieni kertoman mukaan opin lukemaan viiden vanhana, mikä ilmeisesti pitää paikkansa, sillä muistan yhä elävästi monet vuosien 1959-1962 sarjakuvatarinat, joita varmasti en ole sen koommin nähnyt. Ensimmäisen kirjastokorttini sain seitsemän ikäisenä ja siitä lähtien arvioisin lukeneeni keskimäärin neljä kirjaa viikossa. Siitä kertyy melkoinen nivaska ja päätin lopulta ryhtyä kertomaan näistä lukukokemuksista muillekin, siispä tämä kirjapäiväkirjasta-juttu. Ideana on pohdiskella viihdyttävään sävyyn ja pakinoivaan tyyliin viimeaikaisia lukemisiani sekä science fictionin piiriin kuuluvia että muita.
 Tällä kertaa on ensimmäinen aiheeni Jack London, joka eli niin kuin kirjoittikin, täysipainoisesti ja tosi lujaa. En tiedä, koska sain ensimmäisen kosketuksen hänen tuotantoonsa, mutta todennäköisesti se tapahtui 1960-luvulla, jolloin luin hänen joissain nuortenkirjasarjoissa julkaistuja eläintarinoitaan, mutta niistä en enää paljoa muista. Yksi asia kuitenkin on pystynyt. Joskus noina vuosina löysin isovanhempieni vintiltä Turengista ison kasan 1940-luvun Valittuja Paloja, joista yhdessä oli kuukauden kirjana tiivistelmä Irving Stonen London-elämäkerrasta Merimies hevosen selässä. Sen luin useaan kertaan ja Londonin elämän kohokohdat painuivat mieleeni pysyvästi. Jostain syystä muistan erityisen hyvin kuvauksen hänen rakennuttamansa suurellisen talon Susitalon palosta juuri ennen sen valmistumista ja tuon onnettomuuden musertavasta vaikutuksesta kirjailijaan.
Paljon muuta Londonia en sitten lukenutkaan ennenkuin viime joulukuussa, jolion löysin itselleni englanninkielisen taskupainoksen Stonen kirjasta ja se vei minut mukanaan aivan totaalisesti. Ahmin kirjan yhtapainoa tai ainakin yritin, sillä löytöni osoittautui vialliseksi. Siitä puuttui parikymmentä sivua toiseksi viimeisestä luvusta ja tämä ikävä havainto oli todellinen shokki, samanlainen kokemus kuin muutama vuosi sitten nähdessäni ensi kerran Kurosawan mahtavat elokuvat Seitsemän samuraita ja Seittien linna. Molemmat nimittäin katkesivat kesken ja sellaisten teknisten syiden tähden, joihin en itse mitenkään voinut vaikuttaa ja joita en tähän päivään mennessä ole antanut Suomen televisiolle anteeksi. Suuren elokuvan näkeminen ensi kerran on aina elämys, jota ei mikään uusintaesitys voi korvata ja samoin on myös hyvän kirjan laita.
Stonen kirjan suhteen ei tilanne ollut sentään aivan korjaamaton. Paiskattuani kelvottomaksi osoittautuneen kappaleen seinään, kiskoin ylleni päällystakin ja rynnistin lähimpään kirjastoon. Englanninkielistä laitosta siellä ei ollut, mutta avuliaat virkailijat kaivoivat jostain varastojen kätköistä kolhiutuneen kappaleen 1940-luvulla Kansankulttuurin kustantamana ilmestynyttä suomennosta (varmaankin paras kirja, minkä ko. kustantaja on julkaissut), ja saatoin lukea tarinan loppuun, Londonin kiisteltyyn itsemurhaan saakka.
Seuraavana loogisena askeleena olivat Londonin omat kirjat. Niitä oli omaankin hyllyyni vuosien mittaan kertynyt muutamia, lähinnä hänen sf-kirjojaan , ja kirjasto tarjosi lisää. Ensimmäiseksi iskin kiinni hänen omaelämäkerralliseen rornaaniinsa Martin Eden ja se osoit~ tautui vahvaksi kirjaksi, ankaraksi hyökkäykseksi kaikkea sitä porvarillista tekopyhyyttä ja teeskentelyä vastaan, jota pohjalta noussut London joutui näkemään ja kokemaan. Martin Edenistä löysin myös eräitä yllättäviä yhteyksiä tekeillä olevaan artikkeliini fantasiakirjailija ja runoilija Clark Ashton Smithistä (kirj.huom. 1999: artikkeli ei koskaan valmistunut). Useimmilla kirjan henkilöillä oli vastineet todellisuudessa Londonin lähipiirissä, ja teoksessa esiintyvärunoilija Brissenden oli tosiasiassa Smithin löytäjä, ystävä ja suojelija George Sterling ja Brissendenin teos Päiväperhonen taas Sterlingin pitkä fantasiarunoeirna The Wine of Wizardry, joka vaikutti melkoisesti Smithin varhaiseen lyriikkaan, erikoisesti runoon "The Hashish Eater". Martin Eden on niitä kirjoja, joiden jälkeen aina johtuu valittamaan useimpien tieteiskirjojen köyhyyttä ja ohuutta tunnetasolla. Londonia on usein pidetty viihdekirjailijana, mutta kyllä hän parhaimmillaaii kohoaa taiteilijaksi (ollen silti samalla erinomaisen viihdyttävää
 Martin Edenistä loikkasin kauas tulevaisuuteen, pienoisromaaniin Scarlet Plague, tulevaisuuteen, jossa kulkutauti on hävittänyt suurimmman osan maailman väestöstä ja eloonjääneiden jälkeläiset vajoavat vähitellen barbariaan kaiken kulttuurin samalla unohtuessa ja kadotessa. Kyseessä onkin tämän tieteiskirjallisuuden lajin todellinen prototyyppi, johon eivät jälkeentulleet ole paljoa onnistuneet lisäämään (esim. George Stewartin arvostettu Earth Abides tuntuu nyt melkein piagiaatilta). Samana päivänä, jona tämän tarinan luin, tuli televisiosta ohjelma poliohysteriasta ja AIDS:sta, ja se johdatti minut hurjiin ja pelottaviin mielikuviin. Hetken aikaa minusta todella tuntui, kuin olisin seurannut jonkun sf-tarinan alkua. AIDS tuntui kuin jostain sotalaboratoriosta karanneelta supervirukselta (ehkä se onkin ... ) ja Scarlet Plague joitain oudolta ja kauhealta profetialta.
Se Londonista, mutta pysyttelen silti vuosisadan vaihteessa, sillä lukuharrastukseni on viime aikoina liikkunut kovasti antikvaarisilla poluilla. Jo muutama vuosi sitten luin uudestaan ensimmäisen Tarzan-kirjan Tarzan, apinain kuningas Kariston vanhana suomennoksena, ja siitä pitäen olen ollut sitä mieltä, että sen veroisia seikkailuromaaneja ei montaa löydy, niitä tuskin on viimeisten viiden vuosikymmenen aikana edes kirjoitettu. Äskettäisten lukemisteni seurauksena olen kuitenkin valmis nostamaan sen rinnalle pari muutakin. Ensimmäinen niistä on A. Conan Doylen varhainen historiallinen romaani Micah Clarke, josta en tässä sen enempää kerro, se kun taitaa olla hiukan liian kaukana Spinin aihepiiristä. Se toinen sen sijaan tulee jo lähemmäksi, ja sillä vaivaankin teitä seuraavaksi.
 Kyseinen kirja on H. Rider Haggardin Nada the Lily, joka tiettävästi joskus aikojen alussa on suomennettukin. En halua tuhota kenenkään lukunautintoa kertomalla kirjan juonesta. Totean vain, että Nada the Lily on kertomus zulusoturi. Umslopogasista ja hänen vaiheistaan zulujen julman kuninkaan Chakan neuvonantajana ja uskottuna 1800-luvun alkupuolella. Tämäkin on siis oikeastaan historiallinen romaani, mutta minä löysin siitä myös sitä samaa vetoa ja myyttistä tunnelmaa, joka tekee Tolkienin sormustarusta kuolemattoman fantasian. Molemmissa kirjoissa piilee jotain selittämätöntä yhteistä, jonka jotenkin tunnistin, mutta jota en kyennyt sormella osoittamaan. Haggard ja Tolkien viettivät nuoruutensa Etelä-Afrikassa. Ehkäpä heihin tarttui tuosta maasta jotain, joka sitten suodattui heidän teoksiinsa tai ehkäpä Tolkien luki Haggardia nuoruudessaan, kukapa tietää.
Äskeisen vuodatuksen vastapainoksi pitänee heti lisätä, että Haggardin kirjalla on toki huonotkin puolensa. Ensinnäkin saavuttaa tarina kliimaksinsa jo noin sata sivua ennen kirjan loppua, jonka jälkeen vauhti hidastuu melkoisesti joskin kirjailija onnistuu kohottamaan tunnelman uudestaan parinkymmenen viimeisen sivun ajaksi. Lisäksi tuntee Haggard monien aikalaistensa tavoin vahvaa vetoa paikoittain suorastaan mahdottomiin yhteensatturniin, mutta ehkäpä ei tätä pitäisi lukea hänelle viaksi. Yhteensattumat ovat osa tämäntapaisten teosten viehätystä ja sitä paitsi epäilen, että tuon ajan lukijakunta nimenomaan odotti niitä. (Kirja, joka
kannattaa lukea jo yksistään yhteensattumilla herkuttelemisen vuoksi, on Eugene Suen Vaeltava juutalainen 1920-luvulla suomennettuna lyhentämättömänä laitoksena. Tarina pysyy koossa pelkästään ennalta-arvaamattomien yhteensattumien varassa ja ne ovat niin uskomattomia, että saisivat jopa Edgar Rice Burrouhghsin punastumaan!)
Aioin kertoa vielä muutamista tuoreemmistakin lukuelämyksistäni, mutta tämä juttu on venynyt jo hiukan liiankin pitkäksi, joten yritän sanoa sanottavani lyhyesti. Kaksi kirjaa, joita paraikaa luen, ovat Gene Wolfen The Shadow of the Torturer ja James Thurberin Miehiä, naisia, koiria (Weilin & Göös, 1965). Wolfeen olen ainakin näin aluksi lievästi pettynyt. Kirjaa on viime aikoina ylistetty niin mahdottomasti, että odotin ilmeisesti liikaa. Kyseessä on kuitenkin vasta sarjan ensimmäinen osa, joten mieleni saattaa vielä jatko-osien myötä muuttua. Thurber puolestaan on ehdoton klassikko! Syöksykää kirjastoon ja lainatkaa se! Hän on vuosisadan parhaita amerikkalaisia humoristejä ja tämän voluumin jutuista tunnetuin on varmasti "Walter Mittyn salainen elämä", josta tehty elokuva nähtiin televisiossa muistaakseni 70-luvun lopulla pääosassa Danny Kaye. Ja kun te siellä kirjastossa sitten olette, niin yrittäkää löytää myös Woody Allenin Parhaat ja Sivuvaikutuksia, muuten jäätte paljosta paitsi.
 Vielä on viime aikoina käsissäni kulunut George Orwellin neliosainen Collected Essays, Journalism & Letters, josta juuri löysin mainion sitaatin:
- The socialist who finds his children playing with soidiers is usually upset, but he is never able to think of a substitute for the tinsoidiers; Tin pacifists somehow wouldn't do... (Penguin-painos vol.3, s.29)
Näistä jutuista löytyy jotain jokaiselle ja mukava valikoima on vastikään suommennettukin (Kun ammuin norsun vai mikä sen nimi oli?). Takaisin kirjastoon siis...
Tässä kaikki tällä kertaa. Ensi numerossa tavataan, jos jaksan (ja viitsin) kirjoitella, ja jos toimitus antaa palstatilaa. (Toistan vielä, että edeltävä oli kirjoitettu vuonna 1985. Toimitus antoi palstatilaa ja jatkoa seurasi.)
Takaisin Kaikkiruokaisen hakemistoon
Takaisin sivun alkuun
|
