Kaikkiruokaisen päiväkirjasta -
tammikuu 2000
Sarja jatkuu taas, viiveen syynä paitsi työkiireet ja henkilökohtainen laiskuus niin myös alempana mainitut tekniset ongelmat.
Juhani Hinkkanen
Takaisin Kaikkiruokaisen hakemistoon
18. tammikuuta - 22. tammikuuta
18. tammikuuta 2000
Viime viikkoina on vihdoin ja viimein ollut mahdollista tehdä jotain muutakin kuin odotella koneen kaatumista viimeistään parikymmentä minuuttia käynnistyksestä. Ensiepäilykset kohdistuivat itse prosessoriin, virtalähteeseen tai emolevyyn ja huoltolaskua odoteltiin puistatuksin. Syylliseksi paljastui prossun viallinen tuuletin, yksinkertainen ja halpa asia korjata kunhan vika ensin saatiin paikallistettua. Toista kuukautta kestäneet tekniikkaongelmat ovat siis toivottavasti historiaa ja Kaikkiruokainen ehtii muutakin kuin lukea tekniikkajuttuja ja selata (pikaisesti) netin loputtomia pc-ongelmasivuja. Ja tähän väliin vielä korjaus edellisen osan tietoihin julkaisematta jääneestä Ruokottomasta yksisarvisesta.. Mainitsin viime kerralla, että kirjan suomentaja jäi ilman käännöspalkkiota mutta se ei täysin pidä paikkaansa. Kustantaja maksoi niin paljon kuin pystyi mutta summa oli kuitenkin vain osa sovitusta palkkiosta.
 Kuinka moni katseli televisiota lauantaina 11. joulukuuta? Kuinka moni katseli neloselta elokuvan Avara maailma (The Whole Wide World, 1996)? Toivottavasti edes joku, sillä, Aamulehden Allakka-liitettä siteeraten, "Kioskikirjailija Robert E. Howardin ja opettajatar Novelyne Pricen suhdetta muisteli kypsään sävyyn ohjaaja Dan Ireland". Prycen muistelmakirjaan One Who Walked Alone (1986, nimellä Novalyne Price Ellis) perustuva elokuva oli tehty ilmeisen pienellä budjetilla mutta suurella pieteetillä. Juttu toimi kohtuullisesti ihan omilla ehdoillaankin vaikka katsoja ei olisi tiennyt tuon taivaallista Howardista mutta avautui todella vasta asioihin vihkiytyneille, jotka osasivat arvostaa tekijöiden tunnontarkkaa perehtymistä aiheeseen.
Pricen kirjan sivunmennen sanoen julkaisi Howardiin ja unohdetumpaan fantasiaan erikoistunut Donald M. Grant kuudensadan kappaleen painoksena, jota ainakin Amazon.com tarjosi vielä muutama päivä sitten parinkymmenen taalan hintaan. Kannattanee hankkia aika pian, tämäntapaisista suhteellisen pientä piiriä kiinnostavista kirjoista on harvoin odotettavissa uusintapainoksia ja Grantin kirjoilla on tapana nousta arvossa ajan myötä. Olisinpa muuten ymmärtänyt ostaa heiltä Stephen Kingin The Dark Towerin vuonna 1982, lähettivät oikein ennakkotilaustarjouksenkin, mutta kun jutut olivat tuttuja jo Magazine of Fantasy and Science Fictionista, niin en viitsinyt. Kyseinen ensipainoksen hinta keräilijämarkkinoilla on sittemmin suunnilleen satakertaistunut joten parinsadan markan sijoittaminen olisi tuonut aivan kohtuullisen tuoton.
Mutta enhän minä kirjoja tuoton takia keräile. Omistan huomattavan määrän lähes vastaavanarvoisia harvinaisuuksia, joita en missään oloissa voisi kuvitella myyväni. Kerään science fictionia ja fantasiaa siksi että rakastan science fictionia ja fantasiaa, en siksi että haluaisin hyötyä siitä taloudellisesti. Olen mieluimmin köyhä asunnossa, jonka kaikkien huonetilojen seinät kylpyhuonetta lukuunottamatta on tapetoitu kirjahyllyillä kuin rikas kirjattomassa asunnossa (kylpyhuoneeseenkin olemme jo valmiiksi valinneet puolimetrisen hyllynpätkän, ihan periaatteellisista syistä...).
Ja jos joku nyt kuvittelee, että kirjoihin sijoittaminen olisi oikotie onneen, niin kehoitan kuvittelemaan uudelleen. Joidenkin harvojen kirjojen arvo nousee, useimmat nimikkeet tulevat ikuisesti pysymään alkuperäistä myyntihintaansa vähempiarvoisina. Uusiin, täydellä kirjakauppahinnalla ostettuihin kirjoihin on myös aivan turha pyytää kirjailijoiden nimikirjoituksia sillä mielellä, että niistä joskus saisi enemmän rahaa kuin alkuperäinen ostohinta. Useimmat nykykirjailijat, ainakin sf-kuvioissa, jakavat nimmareita niin auliisti että markkinoilla tulee aina olemaan nimmarikappaleita enemmän kuin sellaisia ostajia, jotka olisivat valmiita maksamaan ylihintaa pelkän nimikirjoituksen tähden. Eri asia on sitten, jos kyseinen kappale on esimerkiksi kirjailijan lahjoittama jollekin ystävälleen ja siinä on pitempi henkilökohtainen omiste, toisin sanoen kyseessä on ainutkertainen kappale, ja silloinkin on teoksella arvoa vain jos kirjailija todella on joku jolla on väliä, joku jonka nimi tunnistetaan, eikä ainakaan haittaa, jos se ystäväkin on joku tunnistettava.
 Ja koska me keräilijät kuitenkin haluamme esitellä aarteitamme, viittaan oheiseen kuvaan. Se on alkulehti Aino Kallaksen teoksesta Päiväkirja vuosilta 1927-1931 (1956), kappaleesta, jonka hän lahjoitti vähän aikaisemmin kuolleen ruotsiin emigroituneen virolaiskirjailija Gustav Suitsin leskelle. Omiste on päivätty vain kuukautta ennen Kallaksen kuolemaa ja saattaa hyvinkin olla viimeinen omiste, jonka hän kirjoitti. Kallas oli lahjoittanut Suitsille useimmat, ehkäpä kaikki sodanjälkeiset teoksensa henkilökohtaisin omistein heti niiden tultua painosta ja ne kulkeutuivat vajaat kymmenkunta vuotta sitten erääseen helsinkiläiseen antikvariaattiin, josta ne ostin varsin kohtuulliseen hintaan. Tämäntapaisilla omisteilla mielestäni on väliä, ne ovat kulttuurihistoriaa, säilyneitä muistoja kahden merkittävän kirjailijan välisestä ystävyydestä ja olen hyvin iloinen siitä, että ne ovat eksyneet juuri minun käsiini. En luopuisi niistä mistään hinnasta. Piste.
22. tammikuuta 2000
Ennen vanhaan kirjastoissa pidettiin kovaa kuria. Siteeraan Lainausohjeita Suomen rautatieläisyhdistyksen Riihimäen osaston kirjastosta noin 120 vuoden takaa:
- Samalle lainaajalle annetaan korkeintaan 2 nidosta kerrallaan.
Joka pitää kirjaa yli määräajan, suorittakoon sakkoa wiikossa 10 penniä.
Joka turmelee tai pahoin pitää kirjaston kirjaa, maksakoon siitä korwauksen kirjaston johtokunnan arwion mukaan.
Jos joku kirja katoaa, tulee lainaajan suorittaa korwaukseksi sen koko arwo ja sitä paitsi sakkoa 10 penniä wiikolta, siihen asti kunnes kirjaston wahinko on täysin korwattu. Lainaaja olkoon kuitenkin oikeutettu korwaukseksi antamaan toisen puhtaan kappaleen samaa kirjaa kadonneen sijaan.
Lainanottaja, joka on tehnyt itsensä syypääksi sellaiseen huolimattomuuteen kuin edellisissä kohdissa on lueteltu, kadottaa lainausoikeutensa, jos kirjastonhoitaja sen hywäksi näkee.
Kirja, jonka kannen sisäpuolelta nämä ukaasit löytyvät ehkä todella veikin lainaajansa taloudelliseen perikatoon sillä palauttamatta taisi jäädä, ainakin päätellen siitä, että teos löytyi joskus vuoden 1980 vaiheilla Hämeenlinnalaisesta Raadin antikvariasta ilman mitään kirjaston poistoleimoja tai muita jälkiä sen laillisesta poistumisesta Riihimäen rautatieläisten muonavahvuudesta.
 Tämä teos, Suuret keksinnöt, kirjoittanut Luois Thomas (näin nimilehdellä, kannessa korrektisti "Louis"), Freischule-opiston johtaja Leipzig'issä, seitsemännestä lisätystä alkuperäisestä painoksesta suomeksi sovitellut ja mukaillut K. Suomalainen, on ilmestynyt Werner Söderströmin kustantamana, painettu Porvoossa 1885 ja valaistu 277:llä kuvalla. Kirja on, kuten oheisesta kuvastakin voi päätellä, ulkoapäin kelvottomassa kunnossa, kansi on pahoin kulunut ja likaantunut ja selkä puuttuu kokonaan. Sidos on lisäksi löystynyt, muutama sivu on irti ja pari lehteä repeytynyt, mutta uudella ajan henkeen tehdyllä sitomisella tästä saisi vielä aivan kauniin kirjan. Mutta ei minulla sellaiseen ole rahaa eikä tahtoa. Olen iloinen että ylipäätään omistan tämän 490-sivuisen läpileikkauksen tieteen ja tekniikan saavutuksista sellaisina kuin ne 1880-luvulla olivat.
Suuria keksintöjä on hauska lukea. Teksti huvittavalla tavalla vanhahtavaa mutta kuitenkin asiapitoista, sitä voi yhä lukea ns. vakavissaankin, ja sieltä täältä löytää pieniä hauskoja ajankuvauksia, sellaisia kuin seuraava osuus, valokuvausta käsittelevästä luvusta:
Luultavasti ovat useimmat lukijoistamme otattaneet tahi nähneet muitten otattavan valokuvia itsestään. Koetamme katsoa ja tarkastaa koko tuota menettelyä alusta loppuun, saadaksemme edes joissakin määrin selvän käsityksen tuosta nykyjään niin yleisestä valokuvaus-taidosta.
Me päätämme siis mennä kuvan-ottajan luo, ja jos olemme ensikertalaisia, niin ajattelemme ennakolta, minkä näköisenä muka tahtoisimine nähdä itseämme kuvassa, totisenako vai iloisenako vaiko murheellisena vai mitenkä. Turhat tuumat! Parastahan olisi nähdä itseänsä aivan tavallisessa tilassa. No niin. Me menemme. Jos olemme pikkukaupungissa, jossa on väliaikainen fotografi, niin on hänellä pikkuinen rakennus jossakin puistossa tahi pihalla. Tämä on hänen atelia'nsa, tavallisesti asetettu niin, että ikkunapuoli antaa pohjoista kohti ja katto ainakin suureksi osaksi on lasinen. Jos olemme isossa kaupungissa, missä on vakinaisia valokuvaajia, niin saamme nousta ylimmäiseen kertaan, vieläpä ihan ullakkoon, jonne atelia lasikattoinensa on laitettu. Ensimmäinen, mikä täällä vetää huomion puoleensa, on kolmijalalla seisova camera obscura, välistä kaksi ja useampiakin. Atelian sivuseinä on joko ihan harmaa tahi näkee siinä harmaalla pohjalla maiseman kuvan. Tämän seinän eteen asetetaan se, josta kuva on otettava, ja niin muodoin tulee kuvassa näyttämään ikäänkuin hän seisoisi ulkona koreassa puutarhassa. Nykyjään tämä maisema koristus on melkein kaikkialla jätetty pois. Kohtelias fotografi tiedustaa meiltä, suvaitsemmeko otattaa itsestämme kokonaiskuvan, jossa näkyy koko meidän arvoisa olentomme, vai haluammeko rintakuvaa, jossa ei näy muuta kuin pää ja rinta. Sitten tarjoaa hän meille tuolin, jos tahdomme kuvassa olla istuvassa asennossa, tahi pyytää meitä asettumaan äsken mainitun harmaan seinän luokse. Ennenkuin hänen pyyntönsä täytämme, vilkaisemme kumminkin kerran tahi pari peiliin: onko muka tukka sileä tahi, ollesamme nais-ihminen, onko kaikki kaulukset ja pitsit mallikelpoisessa kunnossa: sillä aatelkaas, jos kuvassa ilmaantuisimme tukka pörrössä tahi pitsit kurtussa, ja semmoisina meitä sitten katselisivat ystävät ja sukulaiset ja tuttavain tuttavat vuosikausia! Ei! Kaikin puolin nuhteettomassa asussa seisomaan tahi istumaan.
 Edellä mainitut 277 valaisevaa kuvaa eivät nekään ole vailla mielenkiintoa. Käytin niitä jo aikaisemmin toimittamani Kosmoskynän numeron 4/1992 kuvituksessa. ja ohessa vielä yksi näyte.
Suuret keksinnöt on kirja tieteen ja teknologian sankariajalta, se kertoo kaiken ilmapurjehduksesta, hierontasähköstä, ukonsyöteistä, telefoneista eli kaukopuhujista, merenalaisista sähkölangoista eli kabeleista, rihlatuista piiritysmörssäreistä ja monesta muusta tuolloin ihmiskuntaa onnellistuttaneesta asiasta. Se on ajalta, jolloin ihmisestä tuli, ainakin vähäksi aikaa, luonnon herra, viattomalta ajalta, jolloin teknologiaan ja luonnonvarojen rajattomaan hyödyntämiseen ei osattu edes kuvitella jonain päivänä liittyvän jotain moraalisesti arvelluttavaa.
Olen joskus ennenkin tainnut jossain mainita, että on moraalisesti on myös hieman epäilyttävää suositella laajoille kansalaispiireille teoksia joiden hankkiminen muuten kuin kuin todella onnellisen sattuman kautta on käytännössä mahdotonta, mutta mitä turhia. Jos oikein todella jossain tämän kirjan kohtaatte, niin ostakaa pois jos kukkaronne kestää, se kun on luultavasti aika kallis, muutaman satasen vähintäänkin. Minä maksoin omastani muutaman kympin mutta se oli toisessa ajassa. Kadehtikaa silti edes vähän.
Takaisin Kaikkiruokaisen hakemistoon
Takaisin sivun alkuun
|
