Aloitussivu

Aikakone FAQ

Sisältö

Mitä uutta Aikakoneessa

Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa

Uudet kirjat

Kirja-arvostelut

Kolahtaneita kirjoja

DVD-elokuvat

Uutisia

Aikagalleria

Kuukauden kuva

Aikakoneen linkit

Aikakoneen arkisto

Kaikkiruokaisen päiväkirja

Lukijoiden äänet

Palaute

Kapteeni Kuolio

Aikakartta

Toiset kaupungit Simon Ings

Different Cities, © Simon Ings, 1990. Published here by permission of the author. Translated by Sauli Santikko. Illustrations by Kimmo Isokoski. First published in the anthology Zenith 2 edited by David S. Garnett.

Hän putosi kuilussa kuin kivi. Tuijotin miestä ja puristin rystyset valkeina paviljongin rautaista, ruosteista kaidetta. Putoaminen oli yllättävän ripeää, pian hän oli hävinnyt hämärään.
          Tuo lapsen koko sielulla kokemani kauhistus ei sittemmin ole kaikonnut mielestäni. Muistan, että vajosin polvilleni. Vahtasin herkeämättä syvyyksiin ja mietin, josko mies nyt tulisi osaksi pimeyttä, koska hän oli karannut häikäisevän kirkkaiden höyrykaasulamppujen valosta.
          Äitini käsi laskeutui olalleni. Järkytys alkoi tuntua pahempana, puristin kaidetta kovempaa. Pienessä maailmassani ei sillä hetkellä ollut muuta kuin tuo ruoste ja hilseilevä maali, kaiken keskellä hakkasi sydämeni.
          Hellävaraisesti paviljongin henkilökunta irrotti otteeni kaiteesta ja äitini talutti minut kädestä kotiin.
          Pappilaan vei kuparipuiden reunustama kuja. Sateella puut siteerasivat korkealta pyhää sanaa oksiensa pikkuisilla suilla.
          Isä istui salongissa. Hän oli laatimassa kirjettä. Kerroin hänelle näkemästäni. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja teki ympyrän merkin rintansa kohdalle kiroten pudonneen miehen kärsivän sielun ikuiseen, kiduttavaan, tietoiseen kadotukseen.

Tunti sen jälkeen, kun olimme tulleet vesperistä, isälleni tuotiin sana. Olin huoneessani kopioimassa (kehnosti) tarkkaa karttaa kerroksestamme. Etuovi kävi. Nousin katsomaan ikkunasta. Isäni, jolla oli päällään raskas päällystakkinsa - sen teräksensininen pinta näytti mustalta oranssisessa yövalaistuksessa - käveli kohti kaupungin keskustaa. Viestintuoja seurasi kohteliaan etäisyyden päässä. Kun en enää erottanut kumpaistakaan, katsoin yli naapuritalojen matalien kattojen niitä valoja ja viivoja, jotka muodostivat kotimaailmani kadut ja rakennukset. Viimeisen talorivin takana oli kuilu.
          Kuilu yhdisti kerroksemme lukemattomiin muihin, joita oli niin yllämme kuin allamme. Jokaisessa kerroksessa asui erilaisia yhteisöjä, maili mailin jälkeen jatkuva pimeä kuilu kulki niiden läpi.
          Poistuin ikkunasta ja otin hyllystä kirjan. Se oli uskonnollinen teos. Minun ei sallittu pitää muunlaisia. Lojuin sängyssäni lukemassa ja odotin isäni paluuta. Heräsin kahden henkilön askeleisiin metallisella tiellä. Etuporttimme narahti. Kuulin naisen äänen.
           Kiirehdin ylös sängystä, suoristin vaatetustani ja haroin sormilla tukkaani. Avasin oven ja juoksin alas eteishalliin. Isän vieressä seisoi nelikymppinen nainen. Hänellä oli yllään kevytmielisen tiukat housut ja vihjailevat vinyyliliivit.
          Naisen oikea käsi oli paljas, vasemmassa oli suojakäsine. Paksuun olkahihnaan oli kiinnitetty kummallisia laitteita.
           Arvasin vaistomaisesti, että nainen oli kulkija. Hänen ulkoasulleen ei ollut muuta selitystä. Kävelin loput portaista alas hillitysti matkien aikuisia. Isä katsoi puoleeni, nyökkäsi jäykän hyväksyvästi ja tervehti sitten äitiäni koskettamalla huulillaan varovasti tämän poskea. "Saanko esitellä perheeni", isä sanoi.
           Kulkija nyökkäsi ja hymyili. Hän oli hyvin itsevarma ja rento. Hän ojensi kätensä äidille. Äitini pudisti sitä arasti; "Leuran", äiti sanoi.
          Muukalainen itse ei sanonut nimeään.
          Kulkija kääntyi puoleeni. Hänen kädenpuristuksensa oli voimakas. Aksentti erottui oudon kuuloisena: "Nimeni on Lilith."
          "Alynn", mutisin hiukan pelästyneen hänen huolettomasta suorasukaisuudestaan.
          Isäni selitti: "Lilith saapui tänne tänä iltana ylemmästä kerroksesta. Hän haluaisi levätä. Olen luvannut majoittaa hänet. Hän olkoon vieraanamme niin kauan kuin haluaa."
          Seurasi epämukava hiljaisuus. Äiti ja minä tiesimme hyvin, että isä antoi helposti periksi. Kukaan muu neuvoston jäsenistä ei olisi suvainnut antaa sijaa mokomalle matkalaiselle. Isäni hyväluontoisuus oli jälleen saanut hänestä voiton.
          Kirkon suhtautuminen kulkijoihin oli vähintäänkin empiväinen. Kulkijat olivat romanttisia, karismaattisia hahmoja. Heidän sanottiin turmelevan nuorisoa. Yhden jos toisenkin nuoren tiedettiin karanneen tästä kerroksesta koskaan palaamatta, suoranaisena syynä olivat olleet juuri tällaiset vierailut.
           Ja mikä vielä pahempaa, kulkijat olivat kerettiläisiä. He tutkivat kuilua löytääkseen vihjeitä sen rakenteesta. Se vihjasi, että kuilun tarkoituksen ja suunnittelun voisi oppia ymmärtämään - kelpo harhaoppisuutta.
           Kuka määräsi kulkijoiden majoituksesta? Isäni vapaamieliset taipumukset olivat saaneet hänelle vihamiehiä neuvostossa. Ehkä nämä toivoivat, että Lilithin käynti talossamme saattaisi isän epäsuotuisaan valoon.
           Illallinen ei maistunut minulle. Maailmanmatkaaja Lilith kiehtoi minua. Hän käytti syömiseen vain oikeaa kättään. Vasen käsi oli sylissä piilossa. Minut oli asetettu istumaan häntä vastapäätä ja tarkkailin häntä koko ajan. Silmämme kohtasivat liian usein, ja silloin laskin katseeni nolona kukkuraiseen lautaseeni.
           Lilith kohotti viinilasin ja siirsi kiharan kasvoiltaan vasemmalla kädellä. Ranne oli arpinen ja vääntynyt.
          "Kuinka tuo on sattunut?" minä tokaisin. Se oli typerä ja tahditon kysymys. Kulkija katsoi tyynesti runneltua kättään.
          "Pyydän anteeksi poikani puolesta", isäni lausahti tyynesti. Mielessäni ei ollut epäilystäkään, etteikö rampautuneeseen käteen liittyisi jokin hurjan jännittävä juttu. Isäni ei mitenkään sallisi sellaista tarinaan kerrottavan minun korvin kuulteni.
           Suureksi ja tarkkaan salatuksi ilokseni Lilith ei kiinnittänyt huomiota isääni. "Se sattui kauan sitten. Kaikki kerrokset eivät ole yhtä hyvänsuopaisia kulkijoita kohtaan kuin teidän. Jotkut hitsaavat piikkejä tikkaisiin. Astuin sellaiselle. Se ei läpäissyt saappaanpohjaa, mutta menetin tasapainoni. Yritin tarrata tikapuun puolaan, mutta en onnistunut ja piikki läpäisi käteni - hyvä niin. En kerta kaikkiaan olisi muuten saanut niin vahvaa otetta, että en olisi pudonnut."
           Lilith kohautti olkapäitään ja alkoi taas syödä. Ihmettelin hänen kertomustaan, enkä ymmärtänyt siitä päätä enkä häntää. Palaset eivät loksahtaneet kohdalleen - kirjaimellisesti! Ehkä hän valehteli. Ajatus oli innostava, kuinka kaipasinkaan vehkeilyä värittämään harmaata elämääni!
           Seuraavaksi kysyin arasti, "Kuinka monta kerrosta kiipesit tänään?"
           Isäni minuun kohdistama katse oli viileä, mutta hän ei sanonut mitään. Tavallisesti hän sieti minun suorasukaisuuteni eikä ojentanut minua vieraiden kuullen.
           Lilith hymyili. "Vain yhden, päivässä en ehdi enempää."
           Äitini kysyi häneltä: "Minkä vaikutelman saitte ylemmästä kerroksesta."
           Lilith piti pienen tauon yrittäen ymmärtää maailmankuvamme kapeakatseisuutta. "He suhtautuivat vierailuuni aika ikävästi", hän vastasi. "Ilmeisesti kulkija oli murtautunut heidän pyhiin paikkoihinsa."
           Terävä kuva nousi silmieni eteen. Näin jälleen kerran miehen putoavan kuilussa. Kun tämä häiritsevä haamukuva jätti minut, havahduin huomaamaan että isä oli aloittanut yksipuolisen kiistan "pyhän paikan" määritelmästä.
           Pääruoan jälkeen oli tarjolla kylmää vanukasta. Sydäntäni jäyti. Isä söi aina tätä samaa silloin, kun hänen heppinsä hiippaili huoneeseeni. Ihmettelin, oliko hän itse siitä tietoinen, ja ymmärsikö äiti kyseisen jälkiruoan merkityksen.
           "Uskotteko viipyvänne kauan kerroksessamme?" isä kysyi lauhkeasti.
           "Ajattelin jäädä tänne joksikin aikaa."
           "Entä muut kerrokset", kysyin romanttisten kulkijakuvitelmieni huojuessa.
           Kulkija hymyili ja pudisti päätään. "Kulkija voi kävellä kymmenen, kenties kaksikymmentäkin vuotta. Mutta välillä on levättävä."
           Vanhempani nauroivat lempeästi. "Ja mitä luulette löytävänne kävelynne päätteeksi?" isä kysyi.
           "En mitään", Lilith vastasi vilpittömästi. "Lisää toisia kerroksia. Joskus luulin, että kuilulla olisi pohja. En tietenkään usko siihen enää. Yritän löytää kodin. En sen ihmeempää haavetta."
           Korkealentoinen kuvani hänestä särkyi. Hän ei ollut ollenkaan sellainen kuin olin kulkijan kuvitellut olevan. Katkeruuteni kalkki poltti sisintäni. Olin hiljaa aterian lopun.

Sinä yönä laitoin huovan oven kynnysrakoon, mutta silti isäni paisuva elin löysi reittinsä huoneeseeni, vuoteeseeni. Levitin jalkani, sylkäisin sormiini ja liukastin paikkani, jotta minuun ei sattuisi. Jossakin oli varmasti irtonainen lattialauta, jonka kautta se pääsi sisään.
           Nostin jalkani korviin. En voinut sille mitään, että minulle tuli erektio ja kohta oma hekumani laukesi. Siemennestettä roiskahti hennoille karvoilleni kuin tihkua jostain käsittämättömästä lähteestä.

Lilith ilmoitti julkisesti usein kuinka turhaa kulkeminen on. Tämä yhdistettynä siihen että hän alkoi osoittaa odottamatonta (ja mitä minuun tuli kaikin puolin tuomittavaa) kiinnostusta isäni kirkollisiin toimiin, nosti hänet yhä suurempaan suosioon ja hyväksynnän piiriin talossamme.
           Neljännesvuosittaiset käräjät alkoivat. Isäni toimi syyttäjänä monessa vakavassa jutussa. Lilith kävi seuraamassa joitakin niistä kanssani. Syytteet olivat vakavia - vandalismia, tärkeiden esineiden rikkomisia ja niin edelleen. Eräs mies tuomittiin elinkautiseen sähkönjakelijan romuttamisesta. Rangaistus oli ansaittu, sillä piispainkokoukselta kesti monta kuukautta muotoilla oikeanlainen rukous ennen kuin he saivat uuden laitteen runsaudensarven kautta. Isäni kutsui meidät myös katsomaan nuoren naispapin teloitusta, joka oli iskenyt raivoissaan nyrkkinsä rukousnäppäimistöön. Rukousnäppäimistöt olivat pyhiä, "koneen korvia", eikä niiden tilalle saatu uusia runsaudensarvesta.
           Juttu oli oikein ikävä. Kukaan ei sulattanut sitä. Ne, jotka eivät itkeneet, olivat juroja ja päättäväisen näköisiä.
           Lilith ei sanonut mitään. Hänen kasvoillaan ilmekään värähtänyt. Minulle jäi vaikutelma, että hän oli aikaisemminkin ollut todistamassa montaa tämänkaltaista tapausta. Ajatus kiihotti minua.

Lilith anoi asumisoikeutta kolme kuukautta saapumisensa jälkeen. Se myönnettiin. Isäni vaati, että hän jäisi meille kunnes löytäisi vakituisen asunnon.
           Lilith oli seurassani jokaviikkoisilla retkilläni kuilun ääreen. Äitini korvat koikkelehtivat kotvasen aikaa perässämme jättäen jälkeensä vahamaista visvaa. En piitannut mokomista. Tiesin että kyseisenä päivänä huushollin pito vei äidin koko huomion. Ja jo vain hänen korvansa palasivat kotiin ennen kuin kellot löivät Tyhjän.
           Paviljonki sijaitsi päätien oikealla puolella, mutta Lilith johdatti minut sivukadulle. Se kapeni viemärikansien täplittämäksi kujaksi, jonka päässä oli korkea, ruosteinen portti. Sen takana oli tyhjää. Kaukaa kuilun toiselta puolen erotin kirkkaan, vaakasuoran janan, joka oli kerroksen vastapäinen puoli. Lilith vei minut kujan päähän portin luo. Katselimme tankojen lomitse. Kuilulla oli läpimittaa mailin verran. Sen yli pystyin erottamaan vastapäisellä reunalla olevia rakennuksia.
           Kurotin kaulaani nähdäkseni kuilun hämmentävän peilikuvan yläpuolellani.
           "Seuraa minua", Lilith sanoi. Hän otti taskustaan erikoisen, terävän kapistuksen. Se muistutti liharuuvia, jota isäni käytti kastetilaisuuksissa.
           Portissa oli kaksi mahtavaa saranaa, jotka oli istutettu syvälle tiilimuuriin. Vankkatekoinen riippulukko oli paikallaan. Lilith tarttui lukkoon hansikoidulla vasemmalla kädellään, oikealla kädellä hän pisti laitteen avaimenreikään. Lukko aukesi. Hän heitti sen huolettomasti maahan. Sydämeni hakkasi. Hänet olisi voitu ruoskia teostaan - ja minut siitä hyvästä etten ollut yrittänyt estää häntä! Toljotin ympärilleni silminnäkijöitä peläten.
           Hän huomasi ilmeeni. "Mikä hätänä?"
           Olin kauhusta sanaton hänen silmittömän vandalisminsa takia. En voinut muuta kuin ravistaa päätäni.
           Hän tempaisi porttia. Se aukesi vaivoin. Portaat olivat alapuolellamme. Lilith laski jalkansa sille ja viittoi minulle.
           "En", minä sanoin.
           "Miksi et?"
           "Se on väärin."
           "Ei se ole väärin. Minä olen kivunnut portaita vuosikausia. Siinä ei ole mitään väärää."
           "Tarkoitan lähtemistä kerroksesta", sanoin ja jokainen tavu kuristi kurkkuani. Polveni vapisivat. Jalat saattoivat pettää minut millä hetkellä tahansa ja juosta pois, jolloin minä jäisin tänne loukkuun.
           "Emme jätä kerrosta", hän vastasi rauhoittelevalla, käskevällä tavalla, joka muistutti minua koulun opettajista. Se samalla rauhoitti sekä suututti minua. "Käymme vain pikaisella kävelyllä. Saat nähdä kuilun sisäpuolelta. Etkö tahdokin sitä, useimmat lapset tahtovat."
           "Minä en ole lapsi", sanoin lapsellisesti.
           "Pelkäätkö putoamista?" Hänen katseensa oli ivallinen - hän pilkkasi minua!
           "En", sanoin (valeen).
           "Sitten ei ole mitään pelättävää. Olet turvassa. Katson perääsi." Kun en vastannut, hän nyrpisti ja sanoi: "Luulin, että olisit ollut mielissäsi."
           "En voi", sanoin epätoivoisesti, "isäni..."
           Hän katsoi minua mitä musertavammin ja ryntäsi ohitseni kujalle. Seurasin jäljestä.
           Lilith oli pettynyt ja vihainen. Ylitimme päätien paviljongin puolelle. Lilith tuijotti sen ulkopintaa jonkin aikaa ja tuhahti tuikeasti jotain epäselvää. Tulimme ristiportille ja hän sujautti kaksi kolikkoa laitteeseen. Menimme läpi. Ilma oli tyyni. Kerroksen työnteon äänikirjo hämmensi minua kirkkaudellaan ja outoudellaan.
           Paikalla ei ollut muita. Lilith kääntyi puoleeni. "Sinusta kulkeminen kuilussa on vastoin pyhää uskoa."
           Hän tarkoitti sen kysymykseksi - epäreiluksi sellaiseksi pojalle, jonka elämä oli jatkuvaa tasapainottelua kahden vastakkaisen ja yhtäsuuren voiman välillä: nuoruuden innon ja puritaanisen kasvatuksen. En osannut vastata. Kulkijat olivat turmeltuneita, minut oli kasvatettu uskomaan niin. Aiemmin osasin pitää romanttiset haaveet erillään uskonnon kylmästä todellisuudesta. En enää. Kohautin olkapäitäni ja käänsin hänelle selkäni. "Itse lopetit kuilussa kulkemisen", sanoin kömpelön sovittelevasti.
           Hän vastasi: "En ole se, mikä väitän olevani, Alynn. En edes ole kotoisin täältä." Hän puristi minua olkapäistä ja katsoi suoraan silmiini kuin yrittäen nähdä kalloni sisään, olemukseni ytimeen. "Olipa kerran eräs outo ja mahtava olento, ei ihminen, joka tuli luoksemme. Koska se ei ollut ihminen, se ei ymmärtänyt meitä, tajunnut olemassaoloamme, ja se aikoi kulkea ylitsemme niin kuin me tallaamme maata. Yritimme puhua sille, sopia paikan, missä tavata. Tämä kuilu on se paikka. Mutta se ymmärsi väärin tarkoituksemme ja luuli, että me aiomme hyökätä sitä vastaan. Joten se imi itseensä voiman siitä, minkä rakensimme. Siksi te olette unohtaneet kaiken. Siksi teidän kehonne voivat jakaantua ja palautua takaisin. Täällä kaikki on taantumassa yksinkertaisemmaksi."
           "Kuka sinä sitten olet?"
           Lilith virnisti. "Erilainen. Kokonainen. Olen tämän paikan ulkopuolelta, olen tullut korjaamaan sen takaisin toimintakuntoon." Hänen hymynsä hiipui. Aivan kuin hän olisi palannut takaisin jostain sisimpänsä hyvin suojatusta paikasta. "Olen tullut pitkän matkan päästä, toisesta paikasta ulkopuolelta, pelastamaan teidät. Mutta en voi tehdä sitä yksin. Tarvitsen sinua, Alynn. Me ymmärrämme toisiamme, sinä ja minä. Sinun on vaikutettava minun kauttani, käytettävä minun voimiani vankilan muurien rikkomiseen."
           Pääni oli sekaisin ja melkein nyyhkytin. "En ymmärrä mitään tästä", parahdin ja katsoin taas kaukaista kaupunkimaisemaa. "En ymmärrä, mitä sinä yrität tehdä, en tajua kuinka voisin vaikuttaa kauttasi. En tiedä miten."
           Mikä tuska täytti sydämeni! Kuinka olinkaan halunnut hänen kiinnostuvan minusta, ja nyt kun hän sanoi tarvitsevansa minua - tarvitsevansa minua! - hän tarvitsikin minua johonkin kauheaan, harhaoppiseen riittiin, jota en ymmärtänyt ja jota en voinut hyväksyä. Viaton rintani pamppaili inhosta. Mitä pimeyden syövereitä Lilithin viaton ulkonäkö mahtoi pitääkään sisällään?
           Lilith käänsi minut ympäri ja peitti poskeni käsillään. Hänen ilmeensä oli täynnä myötätuntoa ja se hälvensi hiukan inhotustani. Ja kaikesta huolimatta hänen kosketuksensa jännitti minua.
           Sitten, aivan kuin epäilyni ja sekaannukseni olisi saanut aikaan apokalyptista raapaleen maailman kudokseen, rakennukset kirkuivat. Oli sulkemisaika.
           Hiljaisuus väreili yllämme, kun kävelimme kotiin.

Tunsin vielä yölläkin hänen kosketuksensa poskillani. Tunsin hänen sormensa lihassani, ja vaikka hinkkasin ja raaputin, tunne ei hävinnyt. Kun aloin vaipua uneen, kosketuksen tunne vain alati kasvoi, kuin hänen haamusormensa olisivat tunkeutuneet mieleni salaisiin paikkoihin. Kun nukahdin, oudot näyt täyttivät mieleni.
           Kuvittelin, että Lilith tuli minua vastaan koulun portille. Hänen kätensä olivat visvan peitossa. Kylmä lima valui sisään kauluksestani siitä kohtaa, mistä hän kosketti minua. Voin pahoin ja uikutin kauhusta. Hän vei minua väkisin pitkin pääkatua. Kukaan ei yrittänyt pysäyttänyt meitä. Mitä kovempaa kiljuin, sitä etäämmälle ihmiset vetäytyivät. He pelkäsivät väkivaltaa, hankaluuksia, kaikenlaisia kohtauksia, ja kun herjasin ohikulkijoita pelkuruudesta ja piittaamattomuudesta, he katsoivat minua vastenmielisesti. He kai olettivat minun olevan hullun pojan ja Lilithin minua hoitavan isosiskon, joka oli viemässä minua takaisin selliini, josta olin paennut.
           Kauhunhuutoni kaksinkertaistuivat kun palasimme kujalle - kujalle, joka vei kuilulle. Portti oli yhä auki. Säntäsimme suin päin sitä kohti, sitten pysähdyimme äkkiä. Lilith kääntyi puoleeni. Hän virnisti. Se oli kylmä, päättäväinen ilme. "Sitten katsotaan, mitä oikein osaat", hän sanoi, tarttui minua käsivarresta ja tuuppasi minut kohti pudotusta. Hän seurasi minua ja syöksyimme molemmat käsi kädessä pohjattomaan, mailin levyiseen kuiluun. Jätimme kerroksen, kodin ja ystävät ja järjen, jätimme kaiken taaksemme, kaiken minkä tunsin ja josta välitin, ja monta tuntia minä nyyhkytin sikiöasennossa. Lilithin tiukkaan syleilevät kädet eivät lohduttaneet minua lainkaan.
           Piakkoin jotakin harmaata ja resuista viipotti ohitsemme. Kuulimme vaatteen lepattavan tuulessa ja huusimme, saattoihan siinä olla toinen onneton. Huutoihimme ei vastattu. Kun lähestyimme seuraavaa kerrosta, näimme viisikymmentä jalkaa allamme olevan kumppanimme paremmin. Luuranko oli rääsyjen peittämä. Harmaat riekaleet liehuivat sen perässä kuin taisteluväsymyksen vaivaamat viirit.
           Luukasassa ei ollut paljoa ilmanvastusta ja kun seuraava kerros viuhahti paitsi, emme enää nähneet ruumista. Pian sen jälkeen hirveä epäilys valtasi minut. Kuinka tuo ihminen oli kuollut? Kylmään? Janoon? Nälkään? Miksi Lilith oli ottanut minut mukaansa? Olinko minä evästä? Ehkä hän oletti, että ottamalla mukaan elävää murkinaa, hän selviäisi pitempään kuin muut epätoivosta tai vahingosta kuiluun suistuneet. Pitäisikö minun lihani hänen tarpeeksi kauan elossa, jotta hän saavuttaisi tämän (pohjattoman) tilan pohjan - ja todistaisi näin jonkin sekavan uskonoppinsa?
           Näitä vainoharhaisia pohdiskeluja seurasivat pian mielikuvitukselliset. Ehkäpä meidän oli tarkoitus yhtyä, arvuuttelin, ja meidän jälkeläisemme jatkaisivat putoamista. Sukupolvi toisensa jälkeen saisi alkunsa ja kuilu täyttyisi ihmisistä. Pölyn tahrima, putoava rotu ottaisi pimeyden haltuunsa, asuttaisi sen ja alkaisi rakentaa. He asuisivat aerodynaamisesti muotoilluissa taloissa, ajattelin itsekseni, köysien avulla he kulkisivat rakennuksista toisiin. Liinat ja touvit olisivat heidän katujaan. Pitkä keskiköysi yhdistäisi asutuksen ylemmät ja alemmat osat toisiinsa, ja jonkinlainen paino- ja vastapainokoneisto siirtäisi tavaroita ja ihmisiä paikasta toiseen. Keksittäisiin jokin mekanismi, jolla putoamisen vauhtia voitaisiin säädellä. Yhteisö voisi pysähdellä matkan varrella, ottaa mukaan matkustajia ja jättää toisia pois, tehdä kauppaa ja jutella. Palkkaa vastaan rakennettaisiin hissilaitteita eri kerrosten välille (kuinka monta niitä nyt sitten sattuisikin olemaan pysähdyksissä olevan yhteisön kohdalla), jotta kanssakäynti jatkuisi senkin jälkeen, kun yhteisö taas jatkaisi putoamistaan.

Heräsin metallista rakennetussa huoneessa, joka oli maalattu kirkkain värein. Geometriset muodot kiusasivat silmää, kun katselin seiniä. Räpäytin silmiäni ja nousin vuoteesta, huomasin leijuvani katossa. Potkin paniikissa ympärilleni.
           Huoneen toisesta päästä kuului kauheaa kolinaa ja luukun saranoiden kirskuntaa. Lilith tuli sisään, veti itsensä vuoteen viereen ja pysyi paikallaan tarraamalla vuodevaatteisiin. Hän katsoi minuun. "Alynn", hän sanoi, "ymmärrätkö, mitä olet saanut aikaan?"
           Hänen äänensä oli innostunut. Tajusin hänen olevan iloinen. Minäkin tunsin oloni hyväksi - pitkän levon jälkeen. "Tuota noin, en", vastasin hämilläni.
           "Seuraa sitten minua." Hän tarttui minua kädestä ja vei ulos luukusta. Kurkistin ulos ja näkymät pelottivat minua. Kyyneleen muotoiset talot roikkuivat kaikkialla ohikiitävässä kuilussa. Ne oli istutettu tasaisin välein valtavaan rautarankaan, ja näin kuinka nämä rakennelmat päättyivät valtavaan, metalliseen jalustaan, joka oli vain hitusen irti kuilun reunasta.
           Rankoja pitkin kulkivat kirkkaasti valaistut autot ja vaunut, savunvihreät tuulilasit värjäsivät kuljettajien vaatteet ja kasvot.
           Siivellinen ajoneuvo putosi rangan läpi ja nousi sitten levittämällä muovipinkoiset siipensä, jotta ilmanvastus lisääntyisi ja putoamisvauhti hidastuisi suhteessa yhteisöön.
           Yhteisön pysäyttäminen oli hidasta ja meluista. Sitä odotellessa ei auttanut muu kuin vain kestää jarrujen kirskuminen ja kidutetun metallin kakofonia. Kun se viimein päättyi, olimme lopen uupuneet ja nukahdimme melkein heti.

Heräsin makuuhuoneessani. Kaikki oli ennallaan. Uni ja todellisuus tanssivat saksanpolkkaa sisuksissani kunnes asettuivat.
           Näyn outous oli järkyttävä. Pohdin, oliko sillä jokin erityinen merkitys. Kokeilin vapisevilla käsilläni nivusiani, ja jo vain oli penikseni tiessään. Makasin lakanoiden välissä ja vapisin odottavana. Tämä oli hieno yö, erikoinen yö. Jossakin joku nainen oli saanut vieraan ja huomenna hänestä tulisi vaimoni! Kuinka onnellinen nyt olinkaan huoneeni salaisesta kulkureitistä! Jos huoneesta ei olisi ollut mitään käyntiä, kuljeskelevan kullini turhat kopinat ja rapinat olisivat herättäneet vanhempani (jotka olivat sietämättömän kevytunisia) ja tuloksena olisi ollut kurja mekkala. Isäni olisi välittömästi antanut haettaa sopivan kumppanin, ja koko tapahtuma olisi saanut sen sieluttoman, ikävän laitosmaisen leiman, joka oli minua kiusannut aivan liian kauan tässä talossa. Arvelin tuhmasti, josko se oli äitini vieraana. Silloin minulla olisi oikeus tavoitella isäni omaisuutta, yhden ekstaattisen hetken minut valtasivat mitä epälapsellisemmat fantasiat.
           Nousin istumaan ja odotin aamua. Vaikka yritin hillitä itseäni, tutkin uteliaani elimeni kiinnekohtaan jääneitä poimuja. Sormeilin sitä ja kömmin syvemmälle peitteiden väliin. Vuodevaatteiden lämpö, myöhäinen ajankohta ja kiihtymykseni sai minut vaipumaan uneen muutamassa minuutissa. Viimeiset valveajatukseni koskivat huomisia tapahtumia. Ensiksi tulisi kaupunginvouti kadonnutta ja löytynyttä -ilmoituksellaan, sitten elimeni palautettaisiin morsiameni omin käsin somistamalla vaaleanpunaisella, sinisellä ja valkoisella rusetilla varustettuna, sitten siunaaminen, elintärkeiden vaihto. Äitini esittelisi suvun kauniisti sidotun elinalbumin, hän totta kai vuodattaisi kyyneleitä kuten äideillä on tapana.
           Aamiainen sujui hiljaisuuden vallitessa. Pysyttelin rauhallisena ja odottelin voutia. Ikkunasta näin hänen kävelevän tavalliseen paikkaansa kadun kulmaan ja huutavan uutisensa ilmoille - mutta, voi kauhua! Elintäni ei mainittu ollenkaan! Sitä ei oltu palautettu! Se oli kadonnut, ja sen myötä myös kaikki toivoni päästä pakoon isän elimiä!
           Epäilemättä käytökseni kertoi jotakin mielialastani, mutta vanhempani katsoivat sopivaksi olla kommentoimatta sitä mitenkään - ainakaan kun Lilith oli pöydän ääressä.
           Heti ensimmäisen sopivan hetken koittaessa, kiitin ruoasta ja menin makuuhuoneeseeni. Oliko se päässyt karkuteille ollenkaan? Vai oliko se jotenkin jäänyt vangiksi huoneeseeni tai siihen salaperäiseen loukkoon, josta isän elin aina pääsi sisään? En löytänyt irtonaista lattialautaa, en sukuelimiä - ja minun oli aika lähteä kouluun. Masentuneena pakkasin laukkuni ja yritin parhaani mukaan kestää heti ne kaksinkertaiset Kärsimykset jotka sattuivat päivän alkuun.
           Lilith odotti minua portaiden juurella. En osoittanut hänelle sanaakaan. Hän kuiskasi minulle hiljaa, jotta vanhempani eivät kuulisi. Käännyin uteliaana. "Päätellen aamuisesta ilmeestäsi", hän sanoi, "tämä kuuluu varmaankin sinulle." Hän otti peukalollaan ja etusormellaan taskustaan naama nyrpeänä minun velton vehkeeni. Hän tipautti harmaan ja ruttuisen mykyn ojennettuun käteeni, ja pyyhkäisi ohitseni ulos kadulle.

Aikaisin seuraavana aamuna joku hakkasi etuovea. Ovella käytiin vaimea keskustelu, isäni tuli yläkertaan vaihtamaan vaatteita. Äitini valitti jostain, ja isäni tiuskaisi häntä olemaan hiljaa. Sitten hän käveli, nyt hitaammin, portaat alas ja etuovi kävi.
           Yritin nukkua mutta en voinut. Yritin lukea mutta uskonnolliset tekstit, joita isäni oli minulle hankkinut, tuskin olivat tilanteeseen sopivia.
           Vasta aamiaisen jälkeen isäni palasi kalpeana ja väsyneenä kotiin. Hän ilmoitti: "Lilith vangittiin aikaisin tänä aamuna." Hän istahti raskaasti tuolille pöydän päähän. "Hän murtautui kirkkoon ja varasti rukousnäppäimistön."
           Tuijotin häntä tyrmistyneen lamaantuneena. Äitini, joka ei koskaan ollut osannut hallita itseään, sai hysteerisen kohtauksen, repi irti päänsä ja hakkasi sillä tiskipöytää. Lähdin huoneesta, otin takkini naulakosta ja menin ulos kävelemään. Harpoin katua edestakaisin monta minuuttia onnettomana ja pää sekaisin. Lopulta isäni huusi minut sisälle, hänen äänensä oli kylmä ja kova.
           Tottelin.
           Tarvittiin melkoisesti anelua ja äitini rukoilua ennen kuin isä salli minun puhua Lilithille kahden kesken. Minut ohjattiin hänen selliinsä. Laskin lattialle raskaan ostoskassin ja annoin hänelle erilaisia ruokalahjoja. Hän kiitti minua, mutta hänen äänessään ei ollut lämpöä. Keskustelun aikana välttelin hänen katsettaan ja puhuin takellellen. En ollut varma, vihasinko vai säälinkö häntä. Totta puhuen rakastin häntä aivan kuten kuka tahansa suojattua elämää elänyt poika rakastaa kulkijaa, mutta olin sydämestäni loukkaantunut ja en voinut jotenkin olla tuntematta syyllisyyttä tapahtuneesta.
           "Olet mainio uneksija", hän sanoi.
           "Olin lumouksesi alainen", henkäisin.
           Hän puisti päätään. "Lumosit itse itsesi. Olin vain kanava unelmillesi."
           Hänen sanansa kauhistuttivat minua. "Sinäkö, mekö, muutimme asioita?"
           Lilith kohautti olkapäitään. "En osaa sanoa. Varastin rukousnäppäimistön saadakseni sen selville, mutta ne saivat minut kiinni ennen kuin keksin, miten sitä käytetään. Kerro minulle, kuinka minun käy?" hän vielä kysyi.
           Laskin pääni. "Sinut poltetaan roviolla", vastasin.
           Hän pysyi tyynenä. Hän sanoi: "Kerroit edellispäivästä kaiken pastorille. Riippulukosta ja kullistasi."
           "En voinut muuta", ruikutin takaisin.
           "Hän on lisännyt sen syytelistaansa, tiesitkö sen? Vandalismi ja poisjäänti naimaseuroilta."
           Jälkimmäisestä syytteestä en tiennyt mitään ja tuijotin häntä typertyneenä.
           "Taidat todellakin olla isäsi lellikki, vai mitä?"
           Sitä se siis oli! En voinut pidätellä riemunhymyäni. Nyt arvasin, miksi hän oli halveksinut minua. Hän oli ymmärtänyt minut täysin väärin. Näyttäisin hänelle, että en todellakaan ollut mikään lellipoika!
           Otin takkini taskusta isäni pyhän liharuuvin.
           Hän pelästyi. "Alynn?"
           Naurahdin rauhoittavasti. "Älä pelkää." Lähestyin häntä.
           "Mikä se on ?" Hän äänensä värisi.
           Käänsin liharuuvin häntä vastaan. "Pakotie", minä vastasin. Eikö hän tajunnut suunnitelmaani? Todellakin kummallista. Vankeus oli varmastikin masentanut häntä enemmän kuin päälle näkyi. "Sinä opetat minulle kuilussa kulkemisen taidon", kerroin hänelle. "En pelkää enää. Hajotan sinut ja kannan osat ulos kassissa, sitten olemme vapaat."
           Hänen äänensä oli hyvin matala ja melkein vailla älliä. "Alynn", hän sihahti, "minä en ole niin kuin te. Sanoinhan sinulle."
           "Luota minuun", lohdutin häntä ja astuin eteenpäin.
           Hän peitti kasvonsa kämmenillään ja kirkui. "Alynn! Minä olen kokonainen!"
           Typerän hysteerinen purkaus. Hän saisi kohta vapauttajansakin vangituksi. Puheen aika oli ohitse. Kävin häneen käsiksi ja työnsi ruuvin syvälle pehmeään kurkkuun.
           Rivon punainen neste purskui ulos pistoaukosta kasvoilleni. Peräännyin yllättyneenä. Lilith kaatui väristen lattialle. Hänen sormensa raapivat lattialaattoja, kynnet vetivät kirkkaanpunaisia viiruja. Tekniikkatunneilla ei oltu koskaan puhuttu tällaisesta, ja ihmettelin kuinka enää koskaan saisin hänet takaisin kasaan. Mitä ihmettä hän vuosi? Pyyhkin punaisen eritteen kasvoiltani ja nuolin huuliltani jähmettyvää ainetta. Maku eli suussani, se sai minut muistamaan outoja asioita, ja totuus alkoi väikkyä mielessäni.

Tuomio epäonnistuneesta rikoksestani oli kuolema. Isäni vaikutusvalta pelasti minut. Minut ruhjottiin sen sijaan. Kun olin taas palautunut ennalleni, menin seminaariin.
           Aina epäonnisen pelastusoperaationi jälkeen isäni on suhtautunut minuun epäluulolla. Hän pelkäsi, että Lilith turmeli minut lopullisesti. Hänen silmänsä seurasivat minua lähes tauotta siltä varalta, että taas joutuisin huonoon seuraan.
           Mutta isäni odotusten vastaisesti tottelin häntä prikulleen ja opintojeni lopuksi minut vihittiin papiksi. Urani ei ollut loistava mutta vakaa, ja aikanaan sain pastorin arvon.
           Tänään minä kuten isänikin ennen rukoilen ikkunoiden, sormien, kylttien, lamppujen, elinten ja saksien puolesta - sillä se on osakseni annettu.
           Omalla ajallani sen sijaan tutkiskelen ihan muuta. Muutimmeko asioiden tilaa? Voittiko Lilith? En ole vielä löytänyt tietoja paikasta, jonka loimme, mutta pidän Lilithin päämäärän mielessäni.
           Öisin aistin kaukaista, melkein korvin kuulematonta jarrujen kirskuntaa. Oudot tuulet aiheuttavat minulle väristyksiä. Ilma maistuu erilaiselle - kuin metalli hinkkaisi metallia.
           Erilainen kaupunkimme putoaa pimeydessä, täyttää sen ja muotoilee sitä uudenlaiseksi.
           Kerran vielä se kulkee tännekin.
           Ehkä se on vapahdukseni.

Simon Ings puhuu, haastattelu Aikakoneen numerosta 1b/1995 on luettavissa arkistossamme.

Takaisin sivun alkuun