Aikakone-logo


SCIENCE FICTION &
FANTASIA

Aloitussivu

Aikakone FAQ

Sisältö

Mitä uutta Aikakoneessa

Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa

Uudet kirjat

Kirja-arvostelut

Kolahtaneita kirjoja

DVD-elokuvat

Uutisia

Aikagalleria

Kuukauden kuva

Aikakoneen linkit

Aikakoneen arkisto

Kaikkiruokaisen päiväkirja

Lukijoiden äänet

Palaute

Kapteeni Kuolio

Aikakartta

Robert Holdstock

Keskeneräisen uran kertomuksia


Robert Holdstock




Notes on Unfinished Career, © 1981 by Robert Holdstock. First published in Focus, Spring 1981. Translation first published in Kosmoskynš 3/92 and republished here by permission of the author. Translated by Leena Peltonen.



1

Työskentelen erään suuren huoneen yhdessä nurkassa, jonka kaoottinen tila on säikähdyttävän naseva metafora mielentilastani; työpöytäni on katastrofialue, joka pursuaa muistikirjoja, muistiinpanoja, vastaamattomia kirjeitä, paperilappusia, joihin on riipustettu puhelinnumeroita ja 'hoidettavia asioita'. Huoneen lattia on peittyy pinoihin, jotka koostuvat taskukirjoista ja lehdistä, valokuvista, piirroksista, ja myös (kuten huomaan vilkaistessani ympärilleni tarkistaakseni sanojani) farkkukangaspaidasta. Luoja tietää, kuinka kauan sekin on siinä ollut. Työhuoneessa ei ole kylliksi tilaa kaikelle, minkä haluan pitää 'käden ulottuvilla', ja sen seuraamuksena tavaroiden viidakko on kauhistuttava katsella. Mutta kerran suunnilleen puolessa vuodessa vietän viikon järjestelemällä paikkaa, siivoilemalla, laittamalla pahimman osan kirjoista ja lehdistä laatikkoihin, arkistoimalla loput, panemalla valokuvat albumeihin. Laatikot täynnä tavaraa, jonka varmasti aioin lukea tai käyttää, päätyvät työnnetyiksi ullakolle, joka jo entuudestaan pullistelee kymmenen vuoden hamstrauksen tuloksista.

Tällä tavalla minä myös kirjoitan. Myönnytykseni järjestykselle on pitää suurta laatikkoa kansioita, jotka on merkitty jollakin summittaisella vihjeellä niiden sisällöstä: Sekalaisia 1978, Belgian esitelmä & muistiinpanot, romaani-ideoita (lupaavia), sekalaisia 1981. Projektit, joiden parissa työskentelen, ovat hiukan tanakampia kansioita, jotka on kasattu pöydälleni: romaani, novelli, kuvateos, Focus 4. Toisinaan Sheila pyytää saada lukea romaanintekeleeni. Mutta kun hän avaa kansion, hän ei löydä kuin pinkan tiuhaankirjoitettuja arkkeja (ykkösväli, molemmin puolin paperia), jotka ovat lukukelvottomia lyöntivirheiden takia, joiden väliin on siroteltu sivukaupalla riipusteltuja sanalyhennöksiä joista, jos ne jäävät lojumaan yli kuudeksi kuukaudeksi, ei enää itsekään pysty saamaan tolkkua. Romaanimateriaali kasaantuu, kohtauksia, kerrontaa, käsinraapustettuja lisäyksiä 'myöhemmin hiottavaksi'. Sitten aikanaan tunnen lopun häämöttävän. Kun se on kirjoitettu, alkaa hiomisvaihe, niiden kertomuksen osasien erottelu, joita ei voi käyttää, järjestely, ja kappalejaottelu; romaanin uudelleenkokeminen kokonaisuutena.

Nyt alkaa päättely- ja tulkintaprosessi, joka koettelee älyäni äärimmilleen. Loistava ja evokatiivinen kohtaus (minun mittapuullani), jossa suurien totuuksien on määrä paljastua, katkeaa äkisti käsinkirjoitettuun muistiinpanoon: "Lisää Suuret Totuudet myöhemmin". Monimutkaisen mutta mieltäkiinnittävän keskustelun marginaalista löytyvät frustroivat sanat: "Älä unohda, että hänet on ixioitu!!" Elämäksenikään en kykene tavoittamaan, mitä sanan 'ixioitu' oli tarkoitus ilmaista. Päivän kestäneiden tuskatilojen jälkeen pyyhin muistiinpanon yli ja toivon, ettei ixioiminen ollut mitään tärkeää biologista toimintaa. Alan pelätä arvostelua, jossa sanotaan: "Vaikka romaani alkaakin lupaavasti, se hajoaa tyystin, koska kirjoittaja näkyy unohtaneen ixioineensa henkilönsä luvussa kaksi". Tässä vaiheessa laitan myös nimet paikoilleen. Ensimmäisessä luonnoksessa useimmilla sivuhenkilöillä on ollut yksinkertaiset nimet kuten Chris ja Roy. Nyt selailen puhelinluetteloa etsien sellaisia kaunokaisia kuin Ben Leuwentok ja Immuk Lee. Päähenkilöt näyttävät jotenkin aina kehittävän nimensä luonnostaan, enkä koskaan vaihda niitä, kun ne kerran ovat vakiintuneet. Tämä johtaa vähäisiin hermostuksenaiheisiin, sellaisiin kuin viime kirjani kohdalla, jossa päähenkilöt olivat nimeltään Leo Faulcon ja Lena Tanoway. Minä pelkäsin, että olisi pakko kirjoittaa lause: "Leo ja Lena lensivät länteen". Onneksi onnistuin välttämään sen. Mutta muukalaisnimet ovat varmaa tavaraa. Minulla on kaksi vieraan kielen sanakirjaa, toinen irlannin ja toinen hollannin. Jos tarvitsen muukalaiselle nimen, otan sanan ja kirjoitan sen takaperin tai foneettisesti. Täten Rund-iamha-reach Näkevässä sokeassa tulee irlannin sanasta salaisuus, 'rundiamhair', ja VandeZanden maailma uudemmassa yritelmässäni oudosta flaamilaisesta nimestä.

En ole koskaan tuntenut tarpeelliseksi saada kaikkia science fictionini teknisiä yksityiskohtia kohdalleen, ja tässä minä edustan kauhistuttavan vähäistä vähemmistöä. En ole koskaan ollut kiinnostunut siitä, kuinka mikäkin toimii, tai edes miksi... minulle riittää, että ne toimivat, kun minä niin sanon, ja jatkan työtäni kunnes ne eivät toimikaan. Samalla tavalla tunnen myös 'yhteiskunta- ja talousjärjestelmistä'. Usein minulla on kokonaisia ihmisyhteisöjä elämässä kolonisoidussa maailmassa, ja yleensä he tekevät, mitä haluan heidän tekevän, ja tavallisesti joutuvat vaikeuksiin niin tehdessään (= tarina). Kun minulle tehdään yksinkertainen kysymys kuten: "Mutta mistä rahat kaikkiin noihin ihmeellisiin koneisiin tulevat?" minä värisen hetken, toivon tietäväni enemmän talousasioista ja ehkä kirjoitan rivin dialogia, jossa näkökulmahenkilö sanoo: "Kuka tämän kaiken rahoittaa?" ja saa hämmästyneeltä sivuhenkilöltä vastaukseksi pelkän: "En ole varma. Mutta me tulemme toimeen."

Tutkimustyö on tietysti tärkeää. Tein sitä suuren määrän Earthwindiä varten ja nautin siitä, ja olen tekemässä suuren määrän sitä nykyistä projektiani varten, joka on paljolti historiallinen, mutta sitä oppii erottamaan, ennenkuin kirjaa aloittaa, tutkimuksen joka antaa virikkeitä romaanin kehittymiselle, tutkimuksesta joka on olennaista taustan autenttisuuden kannalta. Earthwindiä varten vietin kuusi kuukautta lukemalla neoliittisestä Irlannista ja oraakkelien filosofisesta käytöstä, erityisesti I Ching'stä, joka hallitsisi kaikkien henkilöideni elämää. Mutta yksityiskohdat, sanotaan vaikka poliisien menettelytapoja tai moottoritie M4:n kulkua koskevat, kaikki tällainen muodostaa osan 'tarkista myöhemmin' -marginaalihuomautuksista. Kaiken tuollaisen nippelitiedon penkominen harmillisuus on siinä, että se tulee kirjoittamishomman tielle. Jos ajattelen liikaa ideaani ja henkilöitäni, ennenkuin alan kirjoittaa, kaikki käy kovin mekaaniseksi. Ja jos alkaa kirjoittaa henkilöstä, josta on liian hyvin kehittynyt kuva, silloin saattaa kieltää tuolta henkilölta mahdollisuuden omaksua herkempiä ilmenemistapoja - syvyyttä, jos niin haluatte. En voi tietenkään olla täysin varma tästä. Se on vain minun tapani työskennellä. Aloitan kirjoittamisen henkilön kuvasta, tai ehkä muutamista hajanaisista äänistä, sanoista tai lauseista. Henkilöt ovat minulle vähän kuin satunnaiset tuttavuudet, minun täytyy ponnistella melkoisesti, jos tahdon kehittää hyvän suhteen heihin. Ja aivan kuin todellisessakin elämässä, en aina onnistu löytämään oikeaa lähestymistapaa johonkuhun, jonka tapaan sivuillani, ja silloin kyllästyn tai turhaudun, ja se tietenkin näkyy kirjoittamisessani.

Koska olen alkanut tarinoida henkilöistäni, minun täytyy sanoa myös, että asiat saattavat mennä pieleen myöhemmässäkin vaiheessa. Kosketuksen päähenkilöönsä saattaa kadottaa, ja romaanin ideoiden ilmentäminen, jopa maiseman rakenne, saattaa alkaa vääristyä. Artikkelissaan "Notes on an Unfinished Novel" John Fowles huomautti, että henkilöt ovat kuin lapset; he tarvitsevat jatkuvaa huomiota, jatkuvaa huolenpitoa, jatkuvaa rakkautta, jatkuvaa ihailua... He kaikki ovat tietenkin osia yhdestä henkilöstä, kirjoittajasta itsestään, ja he levittäytyvät sivuille muotoutuen ja kasvaen ja alkaen elää omaa elämäänsä; vähitellen heistä tulee aivan erillisiä, he toimivat johdonmukaisesti ja rikastuttavat tarinaa ennalta- arvaamattomuudellaan, sillä miten he sanovat ja tekevät asioita, joita tämä kirjoituskonetta takova lapsi ei ole odottanut: hänen sormensa kiitävät näppäimillä, hänen mielensä puhuu sivulle, mutta hän on kurkoittanut syvemmälle suhteeseensa henkilöidensä kanssa, paikkaan josta tietoisuus on suljettu ulos.

Mutta riippumatta siitä, kuinka todellisia henkilöistä tulee, aina on olemassa tuo ohut napanuora luojan ja luodun välillä. Väsymys, huoli muista asioista kuin pelkästä tarinan ilmituomisesta (huoli, sanotaan vaikka, kirjan valmistumisesta ajallaan tai lukijoiden reaktioista), ne voivat tukkia tuon napanuoran ja kuihduttaa elämän virtaamisen henkilöön. Sitä on sattunut minulle, ja otaksun, että sitä on sattunut useimmille kirjoittajille; kun väsyt henkilöihisi, tai kun henkilösi väsyvät sinuun, työ on käytännössä lopussa.

Huoli siitä, miten lukijakunta tulee reagoimaan valmiiseen työhön, on minulle melko vähämerkityksinen, kun kirjoitan, mutta kuten kaikki tämän hankitun lajini edustajat, minäkin himoitsen imartelua ja vietän unettomia öitä koettaen kuvitella ihmisiä Birminghamissa (niinkuin Rog Peyton) tai Wokingissa (niinkuin Alan Dorey) lukemassa romaaniani vingahdellen ja huohottaen mielihyvästä. Olen aina hyvin tietoinen siitä, että vaikka kaikki kirjoittaessa pelaisi hyvin yhteen, romaani ei ehkä silti välitykään suurelle osalle lukijoista. Ottaa aikaa oivaltaa se yksinkertainen tosiseikka, että sellaiset lauseet kuin "en ymmärtänyt sitä" tai "en pystynyt lukemaan sitä... kauhea, raskas, ikävystyttävä kirja" tai "se ei sanonut minulle yhtään mitään" eivät ole osoituksia epäonnistumisesta tai kritiikistä. Ne ovat ilmauksia siitä, että yhteys ei toiminut.

Onhan lukijan ja kirjoittajan välillä loppujen lopuksi valtava kuilu. "Lukija näkee meidät sellaisina kuin olimme; kirjoittaja elää sen kanssa, mitä hän on. Kirjoittajalle eivät merkitse niinkään ideat, aiheet tai henkilöt, vaan kokemus siitä, miten hän käsittelee niitä." Olisi ollut mukavaa sanoa tuo ennen John Fowlesia.

Mutta miten välittää niin henkilökohtainen kokemus lukijakunnalle, joka isoaa, ja arvostelee, valmista muotoa? Mahtaako olla oikein sanoa, että Lukija löytää suosikkinsa Kirjoittajien joukosta siitä, jonka kokemus romaaninsa maisemista ja henkilöistä välittyy jotakin sellaista salaista syöttökanavaa pitkin, joka yhdistää samankaltaiset mielet toisiinsa kylmän painotuotteen välityksellä.


2.

Jokainen päivä on erilainen, ja Moskan Laki vaikuttaa armotta. Minun ei tarvitse kuin vastata kysymykseen, kuinka päiväni on sujunut, hilpeällä "Loistavasti, fantastinen päiväurakka, sain paljon aikaiseksi", niin seuraava päivä kuluukin sitten taatusti sekavissa ja turhauttavissa tuottamattomuuden merkeissä. Sellaiset usein suositellut kurijärjestelmät kuin "Kirjoita aina 3000 sanaa päivässä" tai "Vietä aina vähintään tietty määrä tunteja päivässä yrittäen kirjoittaa" ovat silkkaa pötyä. Ei se tule, jos ei ole tullakseen. Tekstitehtailuun ne kyllä soveltuvat. Tehtailtu teksti ei vaadi 'luonnollista ilmaisua'. Itse asiassa yksi tehtailun säännöistä on korjata kaikki luonnolliset ilmaukset sopimaan täysin ennaltamäärättyyn juoneen ja henkilöihin ja kaavamaiseen tyyliin. Luova kirjoittaminen edellyttää melkein täysin tiedostamatonta ilmaisua, ja se kertoo kirjoittajalle hänestä itsestään yhtä paljon kuin henkilöt, jotka sanoja lausuvat. Olen usein hämmästellyt, ja hyvin usein yllättynyt, miten tarinani kulloinkin kääntyy ja muovaantuu. Esimerkiksi edellisen romaanini varhaisessa vaiheessa, kun vasta otin tuntumaa henkilöihini, kirjoitin että muuan heistä "itki valhekyyneleitä". Sana 'valhe' yllätti minut, sillä olin aikonut kirjoittaa vain, että hän itki, ja vähältä piti etten poistanut sanaa siinä paikassa. Myöhemmin kävi läpinäkyvän selväksi, miksi sen paskiaisen kyyneleet olivat valheellisia. Ensivaistot! Ja luota, luota itseesi. Tuntuu korskealta sanoa näin, mutta se on olennaista: sinun täytyy kirjoittaa se, minkä kirjoitat, asennoituen siihen: "Minulla saattaa olla epäilykseni ja kaihertavat tuntemukseni siitä, mitä kirjoitan, mutta se johtuu siitä, että olen liian lähellä tekstiäni. En ole tyrinyt tässä ennenkään, eikä ole mitään syytä siihen, että aloittaisin tyrimisen nyt." Mikä ei suinkaan merkitse, etteivätkö asiat voisi mennä pahasti pieleen romaanissa. Takuulla voivat. Kirjoittaminen voi vaihdella päivästä toiseen, voi kulua viikkoja niin, että luovuuden virta tuntuu paakkuuntuvan, siitä levottomuudesta ja kaameasta turhautumasta tulee energia ja voima, joka saa syntyvän tekstin kipunoimaan. Mutta minusta omien kykyjensä perustavaa laatua oleva epäileminen näyttää merkitsevän sitä, että ulkopuolisten mielipiteet kahlitsevat kirjoittajaa.

Huonona päivänä mikään ei mene kohdalleen. Huonona päivänä maisemat ja henkilöt näyttävät huojuvan lämpöväreilyssä mailien päässä. Heidän puheensa kuunteleminen on kuin kuuntelisi radion äänihäiriöitä. Planeettanäkymät ovat värittömiä. Huonona päivänä yksinkertaisinkin tehtävä saa hirviömäisen hahmon, huomaa kirjoittavansa tällaisen kappaleen:

Veljeni katsoi kadun poikki; katsoin sinne, minne hän katsoi nähdäkseni, mitä hän katsoi. Kaupan ovensuussa seisoi hyvännäköinen tyttö ja katsoi meitä näyttäen siltä kuin tuntisi meidät.

Minä kirjoitan tuollaisia kappaleita hyvinäkin päivinä, mutta hyvinä päivinä huomaan heti, mitä tiivistää, muuttaa, uudelleenjärjestää ja poistaa. Huonona päivänä noista toistoista tulee liukkaita pikku hirviöitä, joista ei saa otetta. Joitakin 'katsomisia' alkaa korvata 'silmäilemisillä', 'tuijottamisilla', 'tähyämisillä', mutta on mahdotonta päättää, mitä muuttaa, mitä jättää...

Tähysin sinne, minne hän katsoi... Katsoin sinne, minne hän tuijotti... Tuijotin sinne, minne hän silmäili...

(Kirjoituskoneen päälle alkaa varista hiuksia. Huoneen seiniin ilmestyy kynnenjälkiä. Katkenneisiin kynsiin tihkuu veritahroja.)

Käännyin silmäilemään tyttöä, johon veljeni katsoi... Hän katsoi tyttöä, ja minäkin katsoin kääntäen pääni katsomaan...

Epätoivon vimmalla päätyy huikentelemaan:

Silmäni kiertyivät kalloni luisissa onkaloissa kunnes ne osoittivat samaan suuntaan kuin hänen...

Päivä päättyy ensimmäisen suuruusluokan alkuhuutoon.

Seuraava päivä tietenkin on hyvä päivä. Kun luen pahennusta herättävän kappaleen, näen ratkaisun siinä samassa. Poistan liiat ja kirjoitan:

Tyttö katsoi meihin kadun poikki. Hän näytti tuntevan meidät.

Sama vaikeus ilmenee kirjoittajan elämän kahden tosikirouksen käsittelyssä; ne ovat konjunktiivinen jännite ja klisee. Kummankin kohdalla vaaditaan hyvin herkkää arvostelukykyä, sillä kumpikin on kielen luonnollinen osa. Konjunktiivisen jännitteen ja kliseiden yletön käyttö ovat merkki laiskasta, dialogin dominoimasta kirjoittajasta, mutta jos on tarkoituksella käyttämättä niitä, kieltää realismin ja yleisen kielenkäytön laiskuuden.

Konjunktiivinen jännite, mikäli se on sinulle vieras ilmaus, käsittää sellaiset tahattoman koomiset lauseet kuten: "Hänen silmänsä harhailivat aamuhämärässä metsässä" tai "Sormet juoksivat koskettimilla" tai "Hän modernisoi talonsa ja hankki uudet, vetävät näköalaikkunat" tai "Ruoho kasvaa silmissä". Kun lukee nopearytmistä, mukaansatempaavaa kerrontaa, ne jäävät huomaamatta, mutta ne ovat laiskaa kirjoittamista, ja se laiskuus saattaa joutua parrasvaloihin, jos lauseita siteerataan yhteydestään irrallaan.

Klisee on tietysti vaikeampi. Yhden klisee on toisen luonnollinen ilmaus. Ole hyvin varovainen ennenkuin hyväksyt tekstisi kliseiseksi. Klisee särähtää pahemmin kirjallisuutta harrastavan kuin viihteeseen suuntautuneen lukijan korvaan, ja tässä on saavutettava tasapaino, ja se on ratkaisevan tärkeä tasapaino. Kuvata aamun sarastuksen katselemista... olen juuri käyttänyt kliseetä, 'aamun sarastus'... kuvata auringon nousua epäkliseisesti on hyvin vaativaa, tavoittaa se herkkä tuokio, kun yö muuttuu valoksi, ensimmäinen näky tuosta äänettömästä punaisesta pallosta, joka etanan lailla ryömii uinuvan kaupungin mustan rososilhuetin ylle. (Yök.) Kun yrittää päästä eroon kliseestä, ongelmana on, että kieli rajoittuu paljaaseen, faktuaaliseen minimiin. Tietyissä tilanteissa se estää mahdollisuuden päästää kuvakielen mahdollisuudet valloilleen.

Aurinko nousi. Äkkiä pystyin näkemään, mitä olin tekemässä.

Täytyy olla varuillaan. Voi yrittää käyttää persoonallisempaa kuvakieltä, mutta siinä on vaaransa, sillä melkein varmasti silloin on käytettävä vertausten rykelmää:

Aurinko, suunnaton espanjalainen satsuma, ryömi rososilhuetin yläpuolelle kuin tulipallo maailman takkuisen, ajelemattoman leuan yli.

Kenties kaikkein koettelevinta on yrittää kuvailla yksinkertaista ruumiillista reaktiota. Klisee tunkee väliin kaikista suunnista. Yritä kuvata paniikkireaktiota. Voisit sanoa: "Peräännyin kauhuissani". Mutta kenties tahdot kuvakieltä:

Peräännyin, ja kylmät väreet juoksivat ihollani... (huomaa myös konjunktiivinen jännite). Peräännyin, ja kämmeneni alkoivat hiota... veri kohisi korvissani... sydämeni jyskytti... päätäni huimasi...

Kaikki tietenkin kliseitä, joten et voi kuin yrittää olla innovatiivinen:

Peräännyin, ja kivekseni kipristyivät tuntiessaan kauhun luisten käsien hyisen kouraisun...

Ja niin päädymme jälleen:

Peräännyin, ja silmäni pullistuivat äänettömästi kalloni luisista onkaloista...

Kun ihminen on peloissaan, hänen sydämensä lyöntitiheys kiihtyy ja ruumiin pienet karvat nousevat pystyyn. Silloinkin, kun sen kuvaa näin - tarkalleen - ei mahda mitään sille, että samoja ilmauksia on käytetty tuhansia kertoja aikaisemminkin... ne ovat kliseisiä.

Tässä palataan arvostelukykyyn, ja tärkein harkittava seikka on: onko se tehokasta? Kliseen vaara on siinä, että ilmaus on usein toisteltuna menettänyt suuren osan voimastaan. Sitähän klisee loppujen lopuksi juuri on. Jos kuvallisuus ja herätetty voima ("Sydämeni alkoi äkkiä jyskyttää") ovat tehokkaita, niin vaikka lause saattaisikin ärsyttää joitakin, se on yhtä kaikki sopiva.


3.

Sheila on vegetaari ja joutuu ikuisesti vastaamaan tyhmiin kysymyksiin siitä, miksi hän on luopunut lihansyönnistä. Nykyään hän hoitelee sen varsin hyvin, ja hänen hymyilevien huuliensa takaa kuuluu vain kaikkein heikoin hampaiden kirskutuksen ääni, joka kielii hänen hirmuisesta halustaan tintata jotakin. Minulle on kerrottu, että sf-kirjoittajat reagoivat samalla tavalla kysymykseen: "Mistä saat ideasi?" Luulen, että haluttomuus vastata tuohon kysymykseen johtuu siitä, että rehellinen vastaus olisi: "Enimmäkseen toisten kirjoittamasta science fictionista - mutta minä teen sen niin paljon paremmin!"

En näe totta puhuen mitään väärää moisessa asenteessa, sillä koko tarinankertomisen ajatus on ottaa vanha tarina ja kertoa se uudelleen. Mutta sf-kirjoittajia riivaa 'omaperäisyyden' pakkomielle, eikä riitä että heidän yksilöllinen äänensä ja tapansa käsitellä fiktiota ovat omaperäisiä - ideoiden on pakko olla omaperäisiä. Tällä tavalla sf asettuu niin kauas kuin pääsee kaikesta muusta genrekirjallisuudesta - sikäli kuin ymmärrän, omaperäisyys on vaatimuksista viimeinen länkkäreitä tai dekkareita tai trillereitä kirjoitettaessa. (Uusi vempain tai silmänkääntötemppu riittää trillerissä, ja sitten heitetään peliin natsien kulta-aarre ja CIA.)

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että minulta kysytään ideoistani. Mikä hyvänsä, mikä aloittaa keskustelun niin juohevasti, on hyvin arvokas sosiaalisen kanssakäymisen väline. Sitä kysymystä eivät tietenkään koskaan esitä fanit, vaan aina sukulaiset tai uudet tuttavuudet 'fandomperheen' ulkopuolella. Minusta on kiehtovaa, kuinka sf kiihottaa niiden uteliaisuutta, jotka eivät tiedä siitä mitään. Se johtuu tietysti siitä, että ihmisten mielissä sf vahvasti liittyy eriskummallisiin ideoihin, joita se vähintäänkin sisältää ("En tajua, miten te kaiken sen keksittekin. Teillä täytyy olla sitten mahtava mielikuvitus"), ellei ole peräti niiden tyystin hallitsemaa. Mutta kysymykset päättyvät aina ideoihin, mikä on surullista. Minulta ei ole koskaan kysytty, miten ne mielestäni tuntuvat toimivan vieraaseen ympäristöön joutuneessa henkilössä. Kukaan ei koskaan sano: "Science fictionia? Voidaanko inhimillisiä arvoja tutkia realisisesti futurologisissa maisemissa?"

Ei. Science fiction merkitsee 'vierasta' ja 'tuntematonta' ja 'eriskummallista'. Sellaisena se voisi yhtä hyvin olla okkulttista kirjallisuutta (joka tosiaan tutkii tuntematonta, salattua, eriskummallista). Kun kirjoittaa science fictionia, kun kertoo ihmisille tekevänsä niin, tulee katsotuksi jollakin tavalla 'erilaiseksi', ihmiseksi jonka tajunnan täytyy olla täynnä universumia ja kaikenlaisia outoja ja eksoottisia asioita.

Ei riitä, että sanoo: "No, itse asiassa se on täynnä sanoja ja ohikiitäviä kuvia". Se ei soinnahda todelta.

On kuitenkin aivan ihmeellistä, kuinka monet ihmiset käyttävät tuota "Mistä saat ideasi?" alkulauseena kirjailijan seuraelämän toiseen kiroukseen: "Minullakin oli kerran idea. Saattaisit pitää siitä. Voit käyttää sitä jos haluat." Kohtelias vastaus siihen on: "Sepä hienoa. Kerro ihmeessä", samalla kun ääni kuin elefantin kuolinkorina täyttää pään.

Kuvitelkaa, mitä kirjoittajalle tekee se, että joku toinen kertoo hänelle idean. On Kolme Painajaista. Ensimmäinen on, että kirjoittajalle kerrotaan idea, joka hänellä jo on. Tuntuu mieltäkääntävältä kuunnella tarina, jota on hautonut muutamia vuosia pelkistettynä alkutekijöihinsä, paljaaksi juoniselostukseksi, ja sen kertoo joku - niin ääni kirjoittajan mielessä toistelee kuvottavasti - joka ei ikinä usko, että kirjoittaja ei ominut hänen ideaansa, kun tarina aikanaan julkaistaan. Ja tämä saattaa johtaa Toiseen Painajaiseen. Ideantyrkyttäjä on tosiaan saattanut keksiä jotakin, mikä kirjoittajan (tai hänen itsensä) sitä aavistamatta onkin Kuuma Idea. Käytä ihmeessä, hän sanoo, minä haluaisin nähdä sen kirjoitettuna. Vasten parempaa ymmärrystään kirjoittaja, kun hänellä on aikaa, kirjoittaa kirjan ja vuodessa se on best-seller, filmausoikeudet ostetaan ja elokuva tuottaa rahaa. Eräänä päivänä kirjoittajan ovelta kuuluu koputus, ja siinä hänen edessään seisoo ideantyrkyttäjä kahden rotevan ystävänsä kanssa. Hän muistuttaa kirjoittajaa, että se oli alunperin hänen ideansa, nämä ovat hänen todistajiaan, ja hän on tullut perimään osuuttaan. Seuraa väkivaltainen kohtaus.

Epätodennäköistä? Niin, onhan se. Näinä aikoina lähestulkoon mahdotonta. Mutta Kolmas Painajainen onkin sitten sitä tutumpi. Ideantyrkyttäjä aivan hohkaa ideaansa, hän pyörii kirjoittajan ympärillä - kenties kutsuilla - ja hymyilee aina kun kirjoittaja katsoo häneen päin, ja viimein kirjoittaja silkasta myötätunnosta antaa hänelle hänen halajamansa tilaisuuden: "Oletko itse kirjoittanut mitään?" Valo, joka oitis syttyy hänen silmiinsä, ei riitä karkoittamaan sitä manalan synkeyttä, joka äkkiä kietaisee vaippaansa kirjoittajan viimeisetkin toimivat neuronit hänen odottaessaan vyöryä. Hän seisoo ääneti viisitoista minuuttia kuunnellen yksityiskohtaista selostusta juonesta, kunnes ideantyrkyttäjä viimein vaikenee. Se on ollut jokaikisen kurjimman koskaan kuullun idean uudelleenkelaus. Kaveri ei tiedä mitään, hänen ideansa on pitkäpiimäinen, epäuskottava, naurettava. Silti silkka huojennus nostaa kirjoittajan huulille sanat: "Sehän on hieno idea", mutta hän ei koskaan pääse niiden loppuun, sillä ideantyrkyttäjä kohottaa kätensä hiljentääkseen hänet. "Nyt tullaan lukuun kaksi", hän sanoo. Huone alkaa kieppua.

Nyt kun tuo on tullut sanotuksi, on tuttavapiirissäni kaksi tai kolme ihmistä, joiden ideoita kuuntelen mielikseni. Yksi heistä - sanotaan häntä vaikka PG:ksi - voisi itsekin olla erittäin hyvä kirjoittaja, mikäli hänellä olisi kurinalaisuutta ja halukkuutta tarttua kynään. Hänen viimeisin ideansa oli varsin oivallinen, varmaa best-seller -ainesta poliittisten trillerien kategoriassa. Se henkinen tyhjyys, joka on minun poliittinen naiviuteni, laajeni kauhistuttavasti, kun mietin hänen ideaansa ja viimein totesin, etten kykenisi käsittelemään sitä. PG on turvallisin ja arvostetuin ideoiden lähde lähitienoilla. Ei niin, että olisin koskaan käyttänyt ainoatakaan, joskin melko varmasti vielä jonakin päivänä teenkin niin (luultavasti yhteistyössä PG:n itsensä kanssa). Syy siihen, miksi hän on turvallinen, on että hän todella epätoivoisesti haluaa lukea kirjan, jonka on itse ajatellut. Olen aina hyvin tietoinen siitä, että jos milloinkaan kirjoittaisin yhdenkin hänen ideoistaan, tekisin yhden ihmisen maailmassa ekstaattisen onnelliseksi, ja siinä ajatuksessa on jo aikaansaannoksen hiukkanen, jotakin kirjoittamisen ehdoilla hyvin soveliasta.

Minulla on usein mielikuvituksellisia ajatuksia siitä, että todella veisin kirjoittamisen ja tarinankertomisen ulos kaduille, ryhtyisin jonkinlaiseksi kirjoitetun sanan vaeltelevaksi bardiksi. (Tai jotakin.) Näen bussin täynnä nälkäisiä kirjoittajia, joilla kaikilla on oma työpöytänsä, kirjoituskoneensa, henkilö/juoni -tietokoneensa, laatikollinen paperia ja täysi tynnyrillinen Chiswick Bitteriä. Bussi ajaa Brittein saaria ristiin rastiin ja pysähtyy aika-ajoin jahtaamaan toimeksiantoja: anteeksi, herra, mutta minkälaisen tarinan te olette aina halunnut lukea?

"Ai minä vai?... no, minä olen aina halunnut lukea jutun, jossa julkisen hallinnon arkistonhoitajat terrorisoivat katuja ja repivät suolet pihalle rikkailta öykkäreiltä."

"Hyvä on, sir, Maahanpoljettujen Kosto -teema siis. Voimme tuottaa teille viidentuhannen sanan normimittaisen tekstin, jossa on sivujuonena puhelinvaihdetta hoitava nuori naispuolinen henkilö, jonka lojaalisuus on kahtaalle jakautunut. Se maksaisi sata puntaa plus liikevaihtoveron. Tai me voimme tehdä teille kahden sadan punnan kokonaiskustannuksilla Kosto Erikoisemme, jossa on kaksi sivujuonta, syvällisemmin käsiteltyjä sivuhenkilöitä, viesti 80-luvun ihmiskunnalle sekä viikon erikoistarjouksena: erityisesti hajuaistiin vetoavaa kuvausta."

"Kuulostaa hyvältä. Taidan ottaa sen Erikoisen..."

"Mainiota, sir. Nyt muutama yksityiskohta. Kuinka monta rikasta öykkäriä te haluatte teurastettavan...?"

Jotenkin minusta tuntuu, että ei se toimisi.


4.

Mitä olen oppinut (vai olenko mitään) kuutena vuotenani päätoimisena kirjoittajana? Vastaus on: hyvin vähän? Olen oppinut itseluottamusta, mutta en tyydytyksen tuntemista, tietoisuutta taidoistani, kenties, mutta vielä suurempaa tietoisuutta rajoituksistani. Kirjoitan edelleen 'yli'. Minua kiehtoo kuvien virta. En ole vieläkään oppinut noudattamaan Voltairen vihjaamaa ohjetta, kun hän ystävälleen kirjoittaessaan pyysi anteeksi kirjeensä pituutta ja pahoitteli, ettei hänellä ollut aikaa kirjoittaa siitä lyhyempää. Ja kuitenkin minä nautin ylikirjoittamisesta. Ylikirjoittaminen tuntuu minusta mukavimmalta. Mutta nykyään minä kannan enemmän huolta siitä, että 'työstän' tekstini ensimmäisen valkohehkuisen tuotantovaiheen jälkeen. Se on ponnistelua kohti tasapainoa, ja se epäilemättä jatkuu niin kauan kuin kirjoitan.


Robert Holdstock puhuu (haastattelu Aikakoneesta 2/1991)

Linkkejä Robert Holdstock -sivuille


Takaisin sivun alkuun