|
Guy Gavriel Kay -
fantasiakirjallisuuden suuri valkoinen toivo
Leena Peltonen
|
Tuttavuuteni kanadalaisen Guy Gavriel Kayn kanssa ei alkanut kovin onnellisten tähtien alla. Ensimmäinen asia, mitä koskaan tulin hänestä tietämään, oli hänen osallisuutensa J.R.R. Tolkienin kirjallisen jäämistön
hyödyntämisessä Christopher Tolkienin assistenttina. Okei, minä halusin Silmarillionin luettavakseni siinä kuin kuka tahansa ja kiihkeämmin kuin useimmat. En kuitenkaan kyennyt tuntemaan mitään ihailua ja kunnioitusta sitä tapaa kohtaan, jolla paperikoritkin käännettiin ympäri ja jokainen suttupaperi muutettiin rahaksi.
Ollakseni kerrankin reilu, en todella tiedä, mikä Guy Gavrielin osuus näissä haudanryöstöhommissa oikeasti oli. Tolkien itse oli toivonut Silmarillionin ilmestymistä postuumina, poikansa toimittamana. Siihen asti ei mitään kitisemistä (vaikka kirja itsessään olikin joltinenkin pettymys). Ällöttäväksi juttu kääntyi vasta niiden kaikkien lukemattomien (sanan molemmissa merkityksissä) jälkeenjääneiden (myös sanan molemmissa merkityksissä) tekstien hyödynmaksimointikoosteiden myötä, ja voi olla, että Guy Gavriel ei enää tuolloin toiminut paikallisena Igorina. Se jääköön.
Näin kaverin livenä ensimmäisen kerran vuonna 1987 Brightonin Worldconin fantasiapaneelissa. Jouduin vastahakoisesti toteamaan, että juuri hän lausui tuon paneelin fiksuimmat, nasakoimmat ja mieleenpainuvimmat repliikit (jotka olen omissa esityksissäni kierrättänyt jo moneen kertaan). Tuon tilaisuuden muisto sai minut sittemmin suostumaan, kun hänen esikoistrilogiaansa tarjottiin minulle luettavaksi.
Alussa oli rukki ja kangaspuut
The Fionavar Tapestry (The Summer Tree, 1985, The Wandering Fire, 1986, The Darkest Road, 1986) on melkoisen muhkea trilogia, pokkarimuodossa 1200 sivua, mutta sentään vain kolmen kirjan mittainen, missä se eroaa edukseen monista muista viimeaikojen fantasiatrilogioista (Tästä virkkeestä ei tarvitse lähettää palautetta. Kyllä MINÄ tiedän, mitä sana trilogia tarkoittaa. Tietäisivätpä vain kaikki kirjailijatkin).
Trilogian keskimmäinen osa The Wandering Fire voitti vuonna 1987 Auroran, Kanadan kansallisen science fiction -palkinnon alan parhaasta englanninkielisestä kirjasta.
Fionavar Tapestry on sisällöltään lähes megalomaanisen runsas fantasiaeepos. Se sisältää likimain sananmukaisesti kaiken mahdollisen, mahdottoman ja keittiön tiskipöydän. Muistan olleeni ensilukemisella siitä aika vaikuttunutkin. Kaylla osoittautui olevan tuo aikaisemmin Tim Powersilla ja joskus Joan Vingellä havaittu, mutta muuten valitettavan harvinainen kyky: kuinka ison loimen hän luokin, kuinka monenlaatuisia kuteita käyttääkään, kuinka paljon alun mallista poikkeavat kuviot juonen lopussa kutoutuvatkaan, hän kykenee päättelemään tarinansa koherentiksi kokonaisuudeksi. Sanalla sanoen, hänellä eivät mene pasmat sekaisin (ellet tiedä, mikä on pasma, vilkaise Nykysuomen sanakirjasta).
Loimi olkoon kanssasi
 Kuten edellisestä saattoi käydä ilmi (ja teoksen nimikin vihjata), kuvakudos on Fionavarin hallitseva metafora. Fionavar on Platonin filosofian ja Roger Zelaznyn Amberin tapaan oikea ja todellinen maailma, ja kaikki sen myriadit rinnakkaismaailmat ovat erilaisia variaatioita sen teemasta. Koska esim. jälleensyntyminen voi tapahtua maailmasta toiseen, ei kaikenlaisten taru- ja mytologia-aiheiden samankaltaisuus maailmojen välillä ole mitenkään omituista. Hyvinhoidettujen reinkarnaatioiden jälkeen kaikki merkkihenkilöt päätyvät viimein Fionavariin. Sieltä he sitten vaivojensa palkaksi pääsevät vielä purjehtimaan mystiseen Länteen (kaikuja Keskimaasta!). Mitä tapahtuu Fionavarin myrskyissä menehtyville hyviksille, sitä tarina ei kerro. Tämä seikka saattaisi kiinnostaa eräitä Kayn myöhempien teosten henkilöitä, mutta siitä lisää ajallaan.
Mytologioiden ja taruaiheiden uudelleenkäyttö fantasiakirjallisuudessa on vähän kaksipiippuinen juttu. Heikompikin kirjoittaja saa sillä helposti syvyyttä ja substanssia tarinaansa, edellyttäen nimittäin, että on alunpitäen oivaltanut käyttämänsä aiheen ytimen. Murheellisia esimerkkejä ovat fantasiahyllyt väärällään. Mytologioiden mystistä logiikkaa ymmärtävä hyvä kirjoittaja, jolla vielä on monipuolinen kulttuurihistoriallinen yleissivistys, voi puolestaan käyttää vanhaa materiaalia iäisen epiikan suuremmaksi kunniaksi. Riemuesimerkkeinä juuri Tolkien ja Richard Adams.
Vaan nytpä osoittautuukin, ettei Guy Gavriel Kay ollut ollenkaan sattumalta eikä suotta penkomassa Tolkienin jäämistöä. Hän selvästikin hallitsee mytologiansa, ei vain juttuina, vaan myös niiden perimmäiset merkitykset. Ja ne muodostavat Fionavar Tapestryn loimet. On kuulkaa lohikäärmettä ja yksisarvista, haltiaa ja kääpiötä, on Artemista ja Adonista, Arthuria, Guineveria ja Lancelotia (Arthurin koira Cabalkin on päässyt mukaan), on ristiinaulitsemista ja kummussa uinuvia sotureita ja taivaalla kiitävää Villiä Metsästystä ja hirvensarvista metsänjumalaa (Herne the Hunter), on ammoisina aikoina kahlittu ja osin amputoitukin Iso Pahis, on ihan vaikka mitä muutakin. Tämän keskellä ja osana tätä kaikkea on viisi meidän maailmastamme saapunutta vierailijaa.
Ja jotenkin se kaikki toimii. Aina siinä vaiheessa, kun lukiessaan onnistuu juonen punaisista ja muunkivärisistä langoista hahmottamaan Kayn kutoman kuvion, voi vain hengähtää: No niin tietysti. Mutta ei yleensä ennen. Siinä se taika piilee.
Jos nuo mustat raidat jättäisimme pois,
eivät valkoiset niin kirkkahia ois
Fionavarin juoni on kauhean paljon liian mutkikas, että sitä voisi yrittääkään referoida. Alussa siis viisi nuorta kanadalaista tulee siirretyksi Fionavariin juhlistamaan vanhan kuninkaan vallassaolon pyöreitä vuosia. Yksi heistä katoaa siirtoprosessin aikana. Jokaisessa rupeaa ilmenemään kykyjä ja taipumuksia, jotka liittyvät Fionavarin kohtaloihin, ja tuskin yllättäen he ovat tuotapikaa sukkuloimassa (hah!) pitkin kudelmaa ja paluun ajankohta aina vain myöhentyy. Iso Pahis havahtuu parahiksi ja siellähän sitten ollaan.
The Fionavar Tapestry alkaa kauhean verkkaisesti. Kaikille viidelle kanadalaiselle selitetään kullekin omalla lohkollaan systeemeitä ja historioita. Informaatio tulvii, mutta ei ihan heti ota jäsentyäkseen. Myöhemmissä teoksissaan Kay on kehittynyt eksposition mestariksi (niinkuin me kirjallisuustieteilijät sanomme, heh!), mutta nyt vielä lukijan sisäänajo olosuhteisiin ja tilanteeseen on jotakuinkin kömpelö.
Malttakaa silti mielenne, rakkaat lajitoverit, sillä vihdoin käyntiin lähdettyään tarina kuljettaa komeasti. Tämä oli vaikutelmani monien vuosien takaisen ensilukeman jäljiltä. Kun nyt luin trilogian uudestaan tätä juttua varten, luettuani siinä välissä Kayn myöhemmät teokset, olin tyrmistyksellä lyöty siitä, kuinka vasta-alkajamainen Kayn kerrontatekniikka vielä Fionavarissa oli, ja kuinka ihmeen hyvin se silti toimii. Tarina on vahva ja kehittää oman imunsa.
Tikari nimeltä Sipulilaakso
 Kaylla on kertojana yksi oikeasti paha heikkous, joka kulkee läpi hänen koko tuotantonsa, ja se on halu tehdä silmänkääntötemppuja salaamalla lukijalta asioita paljastaen kuitenkin, että nytpäs en kerrokaan, kuulette sitten aikanaan.
Fionavarissa tämä ilmenee mm. siten, että hän aloittaa monelle taholle haarautuneen tarinansa jokaisen episodin tyyliin: "Hän näki kolmen ratsastajan lähestyvän" tai "Miettiessään edellisenä iltana näkemäänsä hän. . ." paljastamatta pitkään aikaan, kuka hemmetin hän kaikista myriadeista vaihtoehdoista nyt tällä kertaa. Kyllähän se jossakin tilanteissa toimii, mutta kun siitä tulee parin tuhannen sivun mittainen maneeri, se alkaa tökkiä.
Vastaavasti kukin ystävällinen tai vihamielinen yhteenotto selostetaan ensin seikkaperäisin jonkun henkilön näkökulmasta. Sitten, tuolla e.m. tekniikalla lukijaa hämäten seurataankin tapahtuman toisen osapuolen vaiheet tuohon samaan tilanteeseen. Tekniikka on hermostuttavasti nykivä 'kaksi eteen, yksi taakse'. Kyllä se kohtuudella käytettynä voisi olla hyväkin kikka, mutta ei koko ajan toistettuna, varsinkin kun materiaalia on niin valtavasti ja henkilöitä pienen kunnan puhelinluettelon verran.
En tiedä, onko Kayllä skandinaavista taustaa niinkuin Emil Petajalla suomalainen, mutta jälki on osittain saman näköistä. Kayn henkilökohtaiset haltiat ja örkit ovat nimeltään lios alfar ja svart alfar, mistä jokainen viheliäisellä toisella kotimaisella piinattu kykenee vetämään johtopäätökset (lios = ljus). Jossakin asian vaiheessa Kayta on ilmeisesti onneksi valistettu siitä, että kysymyksessä on monikkomuoto, joten hän viljelee ilmauksia 'one of svart alfar' jne.
Mutta eipä tässä kaikki. Hirmuinen, mystinen tikari, jolla on ratkaiseva osa Fionavarin kohtaloissa, on nimeltään Lökdal, eli siis sipulilaakso. Niin paljon kuin sipulia arvostankin, en voi olla pitämättä tätä tahattoman koomisena, vallankin kun kyseisellä teräaseella on niin eskatologinen merkitys teoksessa. Kenties Kay ei koskaan uskonut teoksiaan luettavan Pohjolassa, mutta sittenkin. Kielimies Tolkien ei olisi moista päästänyt tekstiinsä. Suosittelen sanakirjan käyttöä kaikille teille, kansainvälisille fantasiamarkkinoille tähtäävät pöytälaatikkokirjoittajat, aina kun uskaltaudutte hyödyntämään lumoavan eksoottisilta kalskahtavia sanoja. Pääkaupungin nimi Paras Derval säpsähdytti myös joka kerta esiintyessään.
'Tavallista fantasiaa'
The Fionavar Tapestry on, kuten Kay itsekin toteaa ja myöntää, hänen 'jälki-tolkienistinen kirjansa', johon hän omien sanojensa mukaan on pyrkinyt saamaan vakuuttavampaa henkilökuvausta kuin yleensä Tolkienin sabloonan mukaan kirjoitetussa fantasiassa. Tässä hän epäilemättä on kohtalaisen hyvin onnistunutkin. Fionavarin monilukuiset henkilöt jäävät varsin hyvin mieleen. Läheskään samaa ei voi sanoa kaikista juonen mutkista ja tilanteista, jotka aivan yhtä hyvin voisivat olla Tad Williamsin, Robert Jordanin tai jonkun muun kohtalaisen hyvän rutiinifantasian kirjoittajan kirjoista.
Tämä, ja edellisen alaluvun sisältämät ivailut älkööt estäkö ketään tarttumasta trilogiaan. 'Jos sietikin naurua hiukkasen, toki arvoa runsaammin', niinkuin Runeberg asian ilmaisee. The Fionavar Tapestry on joka tapauksessa niin paljon fantasiakirjallisuuden viime vuosien kauhistuttavan bulkkituotannon yläpuolella, että tekee hiukan häijyä sanoa siitä mitään neliskanttista. Eikä se kuitenkaan ole arvollinen edes solmiamaan jälkeensä tulevan kengännauhoja, niinkuin taas yksi sitaatti kuuluu.
Tigana -niiden kuulla jotka kuulevat
 Lukiessani Tiganan (1990) ensimmäisen kerran olin ns. captive audience, sairaalan punkassa, josta poistumiseni tapahtuivat perin vaivalloisesti pyörätuolissa. Sen otollisempaa lukijaa ei kukaan kirjailija voi teokselleen toivoa. Mutta hengästynyt ihailuni kyseistä romaania kohtaan on jokaisella lukukerralla (joita on jo monta) aina vain kasvanut, vaikka tilaisuuteni livistää sen ääreltä ovatkin parantuneet.
Olen lukenut fantasiaa kauan, paljon, entusiastisesti ja kriittisesti, ja sijoitan sekuntiakaan empimättä Tiganan tämän vuosisadan fantasiakirjallisuuden viiden parhaan kunniataululleni. Se voitti hyvin ansaitsemansa Aurora-palkinnon vuonna 1991. Kayn kaksi seuraavaa romaania ovat todella upeita nekin, mutta tämä se on ainakin toistaiseksi hänen tuotantonsa säihkyvä timantti.
Tigana aloittaa Guy Gavriel Kayn vaihtoehtohistorioiden sarjan. Tapahtumapaikka on epämääräisesti kämmentä muistuttava niemimaa, Palm, joka on jakautunut yhdeksään pikkuvaltioon. Kaksi muualta tullutta, kilpailevaa noitaruhtinasta (sorcerer) on alistanut ne valtaansa siten, että kummallakin on alaisuudessaan neljä pikkuvaltiota, ja yhdeksäs, toistaiseksi itsenäinen Senzio, on vaa'ankieliasemassa. Nimistöltään ja kulttuurihistorialliselta ilmeeltään Palm muistuttaa suuresti renessanssiajan Italian niemimaata.
Kun noitaruhtinas Brandin tuli ja valloitti Tiganan, sai hänen rakastettu poikansa Stevan surmansa taistelussa. Pakkomielteisessä kostonhimossaan mahtava Brandin kirosi koko valtion katoamaan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Se hävitettiin kirjoituksista ja dokumenteista, ja se hävitettiin ihmisten mielistä siten, että sen nimen kykenivät kuulemaan ja muistamaan vain ne, jotka olivat syntyneet Tiganassa ennen tuota kohtalokasta taistelua. Ja vuosi vuodelta heidän joukkonsa hupenee, ja valloittajan joukot rankaisevat ja nöyryyttävät leppymättä tuota kerran niin kaunista ruhtinaskuntaa.
Tiganan kruununprinssi Alessan on toki elossa ja kiertelee ympäri niemimaata musikanttina keräten vuosien vieriessä ympärilleen joukon enemmän tai vähemmän vapaaehtoisia vapaustaistelijoita, osa tiganalaisia, osa muuten valloittajia vastustavia tukijoita. Jos koskaan on luettu fantasiaromaania heikoista lähtökohdista, se on tässä. Daavidin ja Goljatin mittelö oli tämän rinnalla tasaväkinen kisa. Alessanilla on hallussaan yksi ainoa perintölahjanaan saamansa yliluonnollinen kyky: kahlita palvelukseensa velho (wizard), oli tämä kuinka haluton tahansa liittymään epäsuhtaiseen taisteluun. Lisäksi molemmat noitaruhtinaat vainoavat ja tuhoavat velhoja, missä konsanaan moisen kohtaavat. Velhoilla puolestaan on haittana se, että täyteen voimaansa tullakseen heidän täytyy uhrata kaksi sormeaan; harmillisen näkyvä tunnistuskeino.
Sen kunniaksi - lasi sinistä viiniä
Niitä brutaalin yksioikoisia yleistyksiä, mitä maailman varrella on tullut lausutuksi, on että science fiction on älyn ja johdonmukaisuuden kirjallisuutta, fantasia tunteen ja alitajunnan.
Eipä pidä paikkaansa tällä kertaa. Tigana saattaa hyvinkin olla älyllisin, melkein kammottavassa määrin loogisin, konsaan kohtaamani fantasiaromaani. Macciavelli ja Edgar Allan Poe olisivat tunteneet syvää ylpeyttä, jos olisivat päässeet kirjaamaan tämän teoksen omaan ansioluetteloonsa. Guy Gavriel Kay osoittautuu lateraalisen ajattelun taitajaksi: sitä voisi äkikseltään ajatella, että yksi noitaruhtinas olisi helpompi kukistaa kuin kaksi. Aiemmin esittämäni timantti-kielikuva ei ollut satunnainen päähänpisto: Tigana on kirkas, kova ja säihkyvä. Siinä on särmää.
Ei niin, että Tiganasta tunnettakaan puuttuisi. Patrioottinen vimma, henkilöiden kompleksiset (ja fantasian lehdillä omituisen aikuiset ja vakuuttavat) ihmissuhteet, itse kutakin eteenpäin piiskaavat motiivit, velvollisuudet, syyllisyydet, obsessiot, kostonhimo, rakkaus ovat tämän timantin viiltävimmät särmät. Vanhempien ja lasten suhteet ovat monin muodoin varioituva kriisin aihe aina Brandinin obsessiivisesta kostonhimosta isäänsä häpeävän Catrianan melodramaattisiin kamikaze-taipumuksiin, Sandresta joka kyvyistään huolimatta jättää vihkiytymättä velhoksi pelastaakseen homoseksuaalisen poikansa kuolemasta Alessanin äitiin, joka kuolinvuoteellaan kiroaa poikansa, koska tämä ei hänen mielestään ole ryhtynyt suoraan toimintaan Tiganan palauttamiseksi maailmaan.
Todettakoon tässä kohdassa, Tiganan kaiken ylistyksen tiimellyksessä, että Fionavarin yhteydessä mainittu Kayn temppu salailla seikkoja ja yllättää sitten lukijansa toimii tämän yhden kerran juuri niin hyvin kuin moiselta metkulta toivoa voi. Jälkeenpäin ajatellen lukijalle on kuin onkin annettu kaikki eväät hoksaamiseen kuin kunnolla kirjoitetussa dekkarissa.
Kirjan viimeinen lause puolestaan paiskaa lukijan taas uuteen yllätystilanteeseen. Se ei Guy Gavriel Kayn vakuutuksen mukaan kuitenkaan ole tarkoitettu pohjustamaan jatko-osaa, kuten voisi toivoa ja pelätä, vaan osoittamaan että teoksen tapahtumasarja oli sittenkin vain katkelma henkilöidensä elämää.
Magialla hallitsevien hallittu magia
Fionavarin maailma suorastaan ryöppyää magiaa, taruolentoja on sananmukaisesti ilma sakeana, jumalat osallistuvat fyysisinä henkilöinä tapahtumiin ja taikaesineiden koko arsenaali on käytössä. Tiganassa magian käyttö on alkuasetelmasta lähtien mitä keskeisimmässä roolissa, mutta sittenkin tiukassa ja tarkoituksenmukaisessa otteessa. Suuren loppurytinän alkaessa vasta oikein tajuaa, kuinka kliinisen taidokkaasti asetelmat onkaan kehitelty. Nyt ei fantasiaelementeillä ole minkäänlaista lavaste- ja somistekäyttöä, vaan kaikkea lukijalle näytettyä myös tarvitaan ja käytetään. Ursula Le Guinin Maameri-tetralogiaa on tavattu kiitellä velhouden lähes tieteellisen kurinalaisesta käsittelystä. Tässä sama piirre näyttäytyy vieläkin hiotumpana. Sekä noituudella että velhoudella on lainalaisuutensa ja rajansa, yhä uusia mahdollisuuksia sisältäviä sisältäviä taikakaluja ei käänny esiin joka kivenkolosta, ja jumalien näyttäytyminenkin on vähintään tulkinnanvaraista.
On sentään muuan maaginen elementti, joka osoittaa, että Kay on tehnyt kotiläksynsä hyvin ja Tiganan noitaruhtinaat huonosti. Certandon valtiossa vaikuttaa pieni yliluonnollisilla kyvyillä varustettu ryhmä yökulkijat carlozzinit, 'Night Walkers', jotka tulevat liitetyksi mukaan niemimaan kohtalonhetkiin. 1500-luvulla Etelä-Italiassa todella toimi kuvatun kaltainen kultti, joka koostui sikiökalvo päässään 'onnenlakkina' syntyneistä ihmisistä. Tiganassa he taistelevat joka vuosi kekäleyönä (Ember Nights, niinikään todellinen kalendaaririitti, jonka aikana ei saanut sytyttää uutta tulta) pelloillaan pimeyden hyökkäyksiä vastaan. Velhoja vainoavilta noitaruhtinailta tämä pieni syrjäinen joukko on jäänyt huomaamatta.
Tiganan maailman ainoa taruolento on mystinen riselka (rusalka?), jonka näkeminen merkitsee ihmiselle elämän käännekohtaa riippuen siitä, näkeekö sen yksin, kahdestaan tai kolmestaan, ja onko mies vai nainen. Kas näin:
-
One man sees a riselka
his life forks there.
Two men see a riselka
one of them shall die.
Three men see a riselka
one is blessed, one forks, one shall die.
One woman sees a riselka
her path comes clear to her.
Two women see a riselka
one of them shall bear a child.
Three women see a riselka
one is blessed, one is clear, one shall bear a child.
(s. 258)
Erotiikan etiketti ja sukupuolten sota
 Siinä missä Tigana on kirkas ja säihkyvä, A Song for Arbonne (1992) on mystinen ja usvainen. Magian osuus on entisestään vähentynyt ja historiallisen aineksen merkitys puolestaan kasvanut. Teoksen perustana on trubaduurien ja albigenssiristiretken (1209-1229) ajan Provence. Albigenssiristiretkihän oli Pohjois-Ranskan ritarien hyökkäys vapaaseen ja vauraaseen Etelä-Ranskaan kitkemään siellä virinnyttä kerettiläisyyttä. Kysymyksessä oli siis ensimmäinen kristittyjen ristiretki kristittyjä vastaan enteenä tulevien vuosisatojen uskonsodista.
A Song for Arbonnessa, jonka Kay muuten kirjoitti Provencessa oleskellessaan, on kristinuskon tilalla miespuolisen jumalan Corannosin ja naispuolisen Rianin kultti. Äärimmäisen patriarkaattisessa pohjoisessa Gorhautissa palvotaan lähes yksinomaan Corannosia ja leskikreivitär Signen hallitsemassa Arbonnessa puolestaan enimmäkseen Riania. Sodasta saadaan täten myös tavallaan sukupuolten välinen sota. Kay yhdistää peliin mukaan provencelaisen trubaduurilyriikan kaavamaisen naisenpalvonnan ja tuon etäisen erotiikan säännöt laatineen Rakkauden Hovin. Sotaretken taustalla on uskonkiihkon, henkilökohtaisten koston ja vallanhimon sekä rikkaan Arbonnen houkutusten ohella myös usko Gorhautissa vallitseva usko, että 'naisten hallitsemassa etelässä' miehet automaattisesti ovat sotakunnottomia vätyksiä.
Gorhautilaisen mahtimiehen ja Corannosin kultin ylipapin poika Blaise on isänsä kanssa riitaannuttuaan lähtenyt palkkasoturiksi etelään ja päätynyt Arbonnessa keskelle kahden vanhaa vihaa kantavan herttuan riitoja. Henkilökohtaiset kiistat kietoutuvat erottamattomasti maiden väliseen yhteenottoon. Kayn ilmeisten sympatioiden suunta määrää täysin kirjan painotukset. Siinä missä Tiganan noitaruhtinas Brandin, niin pahis kuin onkin, näyttäytyy varsin tyylikkäänä ja huomattavan miellyttävänäkin hahmona, on Gorhautin testosteronia roiskuva vimma vain irvokasta ja puistattavaa.
Tavallaan A Song of Arbonnen päähenkilönä onkin tuon trubaduurien maan kulttuuri ja henkinen ilmapiiri, jota lukija saa Blaisen mukana oppia tuntemaan ja ymmärtämään. Laulajat ovat lähes yhtä keskeisessä asemassa kuin Alessanin kiertelevä musikanttiseurue Tiganssa. Fantasiaelementit rajoittuvat Rianin sokaistujen papittarien yliluonnollisiin näkijänkykyihin (samaan tapaan saivat Fionavarissa samaanit selvännäkijänkyvyt uhraamalla silmänsä).
Kayn tavaramerkkinä oleva salailu ja yllättäminen tapahtuu Arbonnessakin. Toinen vihaa pitävistä herttuoista on 23 vuotta sitten siittänyt toisen vaimolle pojan. Onko petetty herttua surmannut lapsen saman tien vai elääkö se jossakin? Tämä kysymys on läsnä kaikissa Arbonnen juonenkäänteissä, ja lopullisen vastauksen tietää vain yksi ihminen - mutta ei tietenkään se, jonka koko ajan oletetaan olevan ainoa joka tietää. Kyllähän tuo konkelo jotenkin toimii eikä siitä tässä mitään haittaa ole. Pahempaa seuraa tuonnempana.
A Song of Arbonnessa tapahtuu isoja juttuja suurella rytinällä, mutta jotenkin se on oudon vaimea kirja. Spektaakkelimaiset sotatoimet jäävät keskushenkilöiden ihmissuhteiden varjoon, ja lauluja helkkyvän, aurinkoisen Arbonnen yllä lepää hämärtyvän illan alakulo. Jos Tigana on Kayn tuotannon timantti, on A Song for Arbonne sen opaali, sisältä hehkuva mutta pinnalta vain himmeästi kimmeltävä.
Kolmen maanpakolaisen kumppanuus
 Kahdella ensimmäisellä 'historiallisella' romaanillaan Guy Gavriel Kay viritti lukijoiden odotukset kolmannen suhteen huippuunsa. The Lions of Al-Rassan (1995) on gemmologista luonnehdintaa jatkaakseni hänen rubiininsa, teos jolla on kaikki edellytykset ylittää Tiganakin, mutta ei sitten ihan kuitenkaan.
Tapahtumapaikkana on tällä kertaa maurilaisajan Espanja, eräs päähenkilöistä, Rodrigo Belmonte muistuttaa tuon ajan historiallista hahmoa Rodrigo Diaz'ia, el Cid'inä parhaiten tunnettua ei vain nimeltään vaan myös vaiheiltaan. Pohjois-Afrikasta maahan tunkeutuneet maurit olivat työntäneet länsigoottilaisen väestön niemimaan pohjoisosaan, jossa se oli jakautuneena neljäksi kristityksi kuningaskunnaksi. Kastilian kuningas karkoitti ritarinsa el Cidin maanpakoon, jolloin tämän omat vasallit seurasivat herraansa ja ryhtyivät tämän johdolla karkoitusajaksi palkka-armeijaksi. Maurilaisuus puolestaan ei vielä tuolloin merkinnyt islaminuskoa, joka vasta oli valtaamassa alaa arabikansojen keskuudessa.
Aivan samanlainen on The Lions of Al-Rassanin asetelma. Pohjoisen Esperanan aurinkoa palvovat jaddiitit asuttavat kolmea keskenään nahistelevaa kuningaskuntaa. Etelässä valtaa pitää tähtiä palvovien ashariittien kuningaskunta Al-Rassan omine valtataisteluineen. Vielä etelämpänä kapean salmen takana Majritin autiomaassa valmistelevat kiihkouskovaiset muwardiheimot uskonpuhdistusretkeä Al-Rassaniin. Sen verran taiteilijanvapautta Kay ottaa käyttöönsä, että el Cidin ajoista maurien poistumiseen kului tosihistoriassa yli 400 vuotta, mutta Al-Rassanin leijonissa samat käänteet mahdutetaan pariin vuosikymmeneen.
Symmetrisesti valledolaisen Rodrigon tavoin joutuu maanpakoon myös Al-Rassanin mahtimies, poliitikko, salamurhaaja, runoilija Ammar ibn Khairan. Miehet pestautuvat kumpainenkin Ragosan hallitsijan palvelukseen, ystävystyvät ja sotivat rinnakkain. Heidän suhdettaan hallitsee kuitenkin koko ajan tietoisuus siitä, että aikanaan he luultavasti joutuvat taistelemaan toisiaan vastaan.
Niinkuin kuita palvova kindathien maanpakolaiskansa (juutalaiset) elää jaddiittien ja ashariittien puristuksessa, niin kindatheihin kuuluva naislääkäri Jehana bet Ishak. Siinä missä kindathit saavat kokea vainoa kummankin valtauskonnon keskuudessa, on Jehanan tilanne kahden suurmiehen välillä kuitenkin miltei päinvastainen. Näiden kolmen päähenkilön ystävyys on melkein liiankin osoitteleva julistus sovusta ja suvaitsevaisuudesta. Mutta Kayn kuvaamat ihmissuhteet eivät milloinkaan ole naiiveja tai yksioikoisia, eivätkä taatusti kliseisiä. Siinä onkin yksi syy hänen fantasiansa harvinaiseen syvyyteen ja aikuisuuteen.
Verta hiekalla
Fantasiaa, mitä siihen tulee, on Al-Rassanin leijonissa vähemmän kuin missään muussa hänen teoksessaan. Tietysti vaihtoehtohistoria sinänsä sijoittaa teoksen spekulatiivisen kirjallisuuden kategoriaan. Yliluonnollisuutta edustaa ainoastaan Rodrigon toisen pojan selvännäkijän lahjat, jotka rajallisuudessaan voisivat melkein mennä läpi mainstream-kirjallisuudessakin. Käytännöllisesti katsoen mielikuvituksellisin kohta koko kirjassa on Jehanan sokaistun isän suorittama ällistyttävä aivoleikkaus öisellä arolla. Määrättömässä epätodennäköisyydessään episodi on toinen kirjan kahdesta pahasta kauneusvirheestä.
Toinen on sitten tuo jo useasti mainittu 'salailu ja yllätys' -tekniikka, joka särähtää Al-Rassanissa pahemmin kuin vielä missään. Kun kahden päähenkilön kauan valmistellun yhteenoton hetki vihdoin koittaa, tietävät kirjan kaikki henkilöt lopputuloksen, mutta lukija jätetään pitkäksi ajaksi pimentoon, ja häntä vielä hämätään konsteilla, jotka ovat tuskin muuta kuin banaaleja.
Tämä on siksi niin raivostuttavaa, ettei Kay ollenkaan tarvitsisi moisia halpahintaisia tehostetemppuja tarinaansa. Eikö hän tosiaan itse tiedä, kuinka erinomainen kirjailija hän on? Näin korkealle fantasian bulkkituotteiden yläpuolelle asettuvia laatuteoksia on hirveä sääli vikuuttaa syyttä suotta mokomalla.
Suuri oppi-isä J.R.R. Tolkien korosti esseessään On Fairy-Stories sitä, miten tärkeää on tarinan jatkuessa pitää yllä lukijan 'usko' siihen, mitä hänelle kerrotaan. Yksikin särähdys, ja lumous särkyy ja lukija putoaa ulos tarinasta. Juuri tämä tapahtuu, kun Kay ryhtyy käyttelemään kertojan rooliaan näillä joutavilla 'nyt et näe sitä, nyt näet' -tempuillaan. Kuten todettu, Tiganassa se on osa itse tarinaa ja sen vuoksi toimii, mutta Al-Rassanin tapauksessa se on aivan päälleliimattu ja tarpeeton. Muuten niin upeassa rubiinissa on paha samentuma, joka olisi pitänyt hioa siitä pois.
Kayn kosmologia
The Fionavar Tapestryssa kerrottiin, että Fionavar on lukemattomista rinnakkaisista maailmoista todellisin, ja kaikki muut sen variaatioita. Millä tavalla tuo jokseenkin tavanmukaisia fantasiakonkeloita toistava maailma lunastaa tämän paikkansa hierarkian huipulla, ei varsinaisesti käy mistään ilmi.
Mutta Fionavar sinänsä toistuu joka nimenä tai ainakin käsitteenä jokaisessa Kayn historiakirjassa. Tiganassa kertoo Brandin rakastetulleen lapsuutensa sadusta:
-
"What my nurse used to tell me was what her mother told her, and her mother's mother before, I have no doubt: that some of us are born over and again into various of these worlds until, at last, if we have earned it by the manner of our lives, we are born a final time into Finavir or Finvair which is the nearest of all the worlds where the true gods dwell." (s. 433)
Siellä hän ajan täyttyessä toivoo taas kohtaavansa lemmittynsä, mikäli tämä elämä ei tarjoa heille yhteistä onnea. A Song for Arbonne toistaa saman idean yhdessä lukuisista lauluistaan:
-
Thy table set with rarest wine.
Choice meats, sweet ripened fruit
And candlelight when we dine
In Fionvarre.
On we two the high stars will shine
And the holy moon lend light.
If not here you will be mine
In Fionvarre.
The Lions of Al-Rassan ei mainitse nimen minkäänlaista variaatiota, mutta aavikkoheimon päällikkö muistelee kerran kohtaamaansa maankiertäjää ja tutkijaa, joka tarinoinut juuri samanlaisesta rinnakkaismaailmojen järjestelmästä.
-
It appeared that there was a sect of the Kindath, an ancient tribe, that taught of these other worlds scattered among the stars, fat beyond the moons that wandered the night.
- - -
There were other deities, other worlds. There was one god above all, ruler of stars and sun and moons, of all the worlds. No man knew the name of this most high lord. Only in the world that had been made first, the world all others - including their own - had followed into Time, was that name known and spoken. Only there did the Supreme One allow knowledge of himself, and there the gods did him homade. (s. 558)
Mikäli puhumme nyt The Fionavar Tapestryn maailmasta, tuo ylin olento lienee sitten the Weaver, Kutoja, joka Fionavarissa on pantheonin huipulla. No, tuskin tämä on olennainen teologinen paljastus Kayn kosmologiassa.
Guy Gavriel Käy kiistää selkein sanoin, että olisi luomassa jotakin yhtenäistä universumia. Liioin historiakirjat eivät sijoitu yhteen ja samaan maailmaan, mikä onkin ilmeistä vaikkapa niiden karttoja tutkimalla.
Yhtäläisyyksiäkin silti löytyy. Sekä Tiganan että Al-Rassanin maailmassa öitä valaisee kaksi kuuta, sininen ja valkoinen. Taivaankappaleilla on muutenkin kirjoissa näkyvä rooli. Fionavarissa kuu nousee täytenä ja verenkarvaisena alkavan sodan merkiksi, ja samalla kuusta syntyy samanvärinen siivekäs yksisarvinen taistelemaan pimeyttä vastaan. Sekä Tiganassa että Arbonnessa kuiden/kuun vaiheet ovat olennainen ja toistuva osa tarinan rytmitystä. Al-Rassanissa aurinko, kuut ja tähdet edustavat lisäksi uskontoja. Hienoja nyansseja ovat jaddiittien krusifiksin sijasta sormeilemat aurinkokiekot ja kuita palvovien kindathien temppelin (synagogan?) sininen ja valkoinen kaksoiskupoli. Kindatheilla valkoinen kuu myös merkitsee selkeyttä ja sininen mystiikkaa. Tunnetaanhan täällä meidänkin maailmamme anglosaksisilla alueilla ilmaus sinisen kuun loisteesta tarkoittamassa hetkeä, jolloin mitä vain voi sattua.
Lopuksi
Kolmella vaihtoehtohistoriaromaanillaan Guy Gavriel Kay on kehittänyt itselleen vahvan, omaperäisen linjan, joka on kulkenut yhä kauemmaksi uhkaavasti kaavoihinsa kangistuvan fantasian traditiosta. Niin uljas ja upea kuin Tolkienin anti fantasiakirjallisuudelle onkin, on genren nimen pilkkaa tuottaa määrättömiä määriä Sormustarun klooneja. Kay jos kuka on omalla fantasiaurallaan ja tuotannollaan osoittanut, että vaikka aloittaisikin Keskimaasta, ei sinne tarvitse jämähtää. Fantasiakirjallisuudella on yhä toivoa.
Täydennys 22. syyskuuta 1998 (Juhani Hinkkanen)
Kaylta on tänä syksynä tullut pitkän odotuksen jälkeen uusi romaani, Sailing to Sarantium, joka on samalla uuden sarjan Sarantine Mosaic ensiosa. Ehkä kerromme siitä lisää kun jonain päivänä saamme sen käsiimme.
Guy Gavriel Kay -linkkejä
Takaisin sivun alkuun
|
