Aloitussivu

Aikakone FAQ

Sisältö

Mitä uutta Aikakoneessa

Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa

Uudet kirjat

Kirja-arvostelut

Kolahtaneita kirjoja

DVD-elokuvat

Uutisia

Aikagalleria

Kuukauden kuva

Aikakoneen linkit

Aikakoneen arkisto

Kaikkiruokaisen päiväkirja

Lukijoiden äänet

Palaute

Kapteeni Kuolio

Aikakartta

Miten tästä eteenpäin?
Historialliset tulevaisuusspekulaatiot

Leena Peltonen

Perustuu Jyväskylän Kesässä 18. kesäkuuta 1994 pidettyyn esitelmään.

Science fiction on kirjallisuutta, ei ennustamista. Kun kirjoitetaan riittävän monia tulevaisuusspekulaatioita, joku aina vahingossakin osuu johonkin, minkä aika kuluessaan todeksi vahvistaa, yksityiskohdassa tai suuremmissa linjoissa. Mutta tämä ei ole tieteiskirjallisuuden varsinainen tarkoitus. Se on viihdyttävää aivovoimistelua niillä erilaisilla mahdollisuuksilla, jotka humanististen ja/tai luonnontieteiden keinoilla ovat johdettavissa eli ekstrapoloitavissa tämän hetken yhteiskunnallisista tilanteista, tieteellisestä ja teknologisesta kehityksestä, oman aikamme kysymyksistä, ongelmista ja kriiseistä.

Science fiction on aina ollut ja tulee aina olemaan kirjoittamisajankohtansa kuvastin. Se johtuu niistä yksinkertaisista syistä, ettei yksikään kirjailija pysty kirjoittamaan muista kuin omista lähtökohdistaan käsin, ja että hän haluaa myydä kirjansa aikalaislukijoilleen, ei niille, jotka joskus kolmen sadan tai kolmen tuhannen vuoden kuluttua (kenties) ymmärtäisivät hänen ongelmanasetteluaan ja argumentointiaan.

Vuonna 1941, science fictionin kulta-ajan päästyä hyvään vauhtiin sen johtohahmo, Astounding-lehden ikimaineikas toimittaja John W. Campbell julisti: "Pohjimmiltaan science fiction -tarinat ovat 'aikakauden kuvia', historiallisia romaaneja joiden taustana on historia, joka ei vielä ole tapahtunut."

Science fiction on pääsääntöisesti tulevaisuuteen projisoitua kirjallisuutta. Koska se hyvin usein käsittelee suuria ja ratkaisevia käänteitä, tapahtumia, joita epäilemättä jälkikäteen pidettäisiin historiallisina, on valtaosa science fictionista tässä termin laajassa mielessä tulevaisuushistoriaa.

Tieteiskirjallisuuden alagenrenä tulevaisuushistorialla on kuitenkin täsmällisempi merkitys. Se tarkoittaa teossikermää, romaaneista ja/tai novelleista koostuvia, samaan tulevaisuuteen, samaan maailmankaikkeuteen sijoittuvia kertomuksia. Ne on mahdollista asettaa kronologiseen järjestykseen ja ne piirtävät historiallisen kehityskaaren. Ne poikkeavat kuitenkin moniosaisista sarjoista siinä, että eivät ole yhtenäistä, jatkuvajuonista jatkoa toisilleen.

Tulevaisuushistoria on siis joukko samaan universumiin sijoittuvia tarinoita, jotka ovat luettavissa ja ymmärrettävissä yksinään ja itsenäisinä, mutta jotka yhdessä piirtävät lukijan silmiin historiallisen kehityskaaren. Historiallisen prosessin tuntu, niin vaikeasti määriteltävissä mutta onneksi helpommin aistittavissa, on niiden keskeinen ominaisuus.

Tulevaisuushistorioita on tuskin juuri lainkaan alettu kirjoittaa koko tapahtumien kulku valmiiksi suunniteltuna. Kirjailija on yleensä luonut mieleisensä universumin tarinoidensa ympäristöksi, ja sen olosuhteet ja maailmanjärjestyksen kerran suunniteltuaan alkanut sijoittaa muitakin juttujaan samaan miljööseen. Useimmissa tapauksissa, joiden taustat ja syntyhistoria tunnetaan, on ajatus yhteyksistä eri tekstien välillä ja kokonaisuuden suurista kehityslinjoista kehkeytynyt vasta lukuisien tarinoiden jo synnyttyä.

Näin ollen on enemmän sääntö kuin poikkeus, että tulevaisuushistorian muodostavat tekstit ovat alunperin syntyneet muussa kuin sisäisen kronologiansa mukaisessa järjestyksessä. Samaten ne on pääsääntöisesti mahdollista, ja monissa tapauksissa suositeltavaakin, lukea aivan sattumanvaraisessa järjestyksessä ja löytää tapahtumien väliset yhteydet yhä uusien tarinoiden kertyessä kartuttamaan kokonaisuutta. On myös tavallista, että tulevaisuushistoriat eivät muodosta yhtenäistä ja ehjää kehityskaarta. Väliin jää aukkoja, joita kirjailija sitten täyttelee sikäli kuin hänellä mielenkiintoa, lukijoita tai elinpäiviä riittää. Tunnetaan myös tapauksia, että toiset kirjailijat tai hartaat ihailijat liittyvät mukaan kartuttamaan kokonaisuutta.

Tulevaisuushistorian tai ylimalkaankin yhteen ja samaan universumiin sijoitetun tavarapesueen mainio hyöty on, että se säästää aikaa, vaivaa ja tilaa. Kirjoittajan ei tarvitse jokaisen pätkänsä alussa vääntää kaikkea rautalangasta yhä uudestaan, lukijan ei tarvitse omaksua tarina tarinalta yhä uusia, outoja ja vieraita olosuhteita. Kääntöpuolella on sitten tietysti se, että tulevaisuushistoriat ovat alalle vihkiytyneitten aktiiviharrastajien tieteiskirjallisuutta parhaimmillaan tai pahimmillaan, kuinka sen nyt ottaa.

Ennenkuin siirrymme esimerkkeihin, sallittakoon pieni juttu, jonka olen ah niin kuvaavana anastanut kirjailija Brian Aldissilta: Oxfordissa erään collegen vanhimmat jäsenet keskustelivat siitä, miten tietyt varat olisi viisainta sijoittaa. Rahastonhoitaja ehdotti maaomaisuuden hankkimista todeten, että maa on ollut erinomainen sijoituskohde. Silloin doneista vanhin totesi, että niinpä kyllä viime aikoina, mutta viimeiset tuhat vuotta ovat kyllä olleet siinä suhteessa poikkeukselliset.

Stapledon kuului niihin ensimmäisiin

Filosofian tohtori Olaf Stapledon, joka luennoi filosofiasta ja psykologiasta, ei suinkaan ollut ensimmäinen tieteiskirjailija, joka kykeni kohtaamaan silmästä silmään evoluutioteorian ja sen mukanaan tuoman ajatuksen siitä, ettei ihminen, kaiken mitta, välttämättä ole kehityskulkunsa päätepysäkillä. Olihan H.G. Wells jo 1800-luvun lopulla avannut näköaloja ihmiskunnan kaukaiseen tulevaisuuteen ja shokeerannut lukijoitaan ajatuksella, että ihminen biologisena entiteettinä tulee muuttumaan aikakausien vieriessä.

Olaf Stapledonin tulevaisuushistoria ei itse asiassa sovi siihen määritelmään, jonka juuri pääsin esittelemästä. Se koostuu vain kahdesta kirjasta, Viimeiset ja ensimmäiset (Last and First Men, suom. 1985) vuodelta 1930 ja Starmaker (1937). Niitä on kuitenkin tulevaisuushistoriasta puhuttaessa mahdotonta sivuuttaa. Näitä kahta teosta olisi harhaanjohtavaa nimittää romaaneiksi. Niissä on tuskin nimeksikään yksilöön keskittyvää henkilökuvausta ja niiden sisältämät repliikit olisi äkkiä laskettu. Tekstiasultaan kirjat muistuttavat nopeasti etenevää historiankirjoitusta ilman eksakteja vuosilukuja. Niinpä Viimeiten ja ensimmäisten ensimmäinen taskukirjapainos julkaistiinkin vuonna 1937 Penguin Booksin tietokirjasarjassa Pelican Books.

Viimeiset ja ensimmäiset alkaa 1900-luvun alkupuoliskolta. Osa siitä on siis nyt jo menneisyyttä, ja voimme todeta ettei 1900-luku mennyt aivan Stapledonin käsikirjoituksen mukaisesti. Tällä osuudella voitaisiinkin puhua jo vaihtoehtohistoriasta. Amerikka ja Kiina ovat ne supervallat, joiden konfrontaatio ratkaisee ihmiskunnan tulevaisuuden johtamalla maailman amerikkalaistumiseen. Ensimmäisten ihmisten, siis meidän, historiaa seurataan hyvinkin kolmannes koko teoksesta, kunnes luonnonvarojen ehtyminen johtaa tämän ensimmäisen ihmissuvun tuhoon. Juuri tämä uhka ei tainnut olla kaikkien huulilla vuonna 1930, joten ekstrapolaation kykyjä luonnontieteisiin hyvin perehtyneellä Stapledonilla kyllä näyttää olleen.

Kymmenen miljoonan vuoden pimeän kauden jälkeen nousevat sitten toiset ihmiset, paljon nykyistä ehompi ihmissuku, jonka kohtaloksi puolestaan koituu Marsin asukkaiden hyökkäys. Yhä uudet ihmissuvut nousevat aikanaan. Kosmiset katastrofit pakottavat heidän muuttamaan ensin Venukselle, sittemmin Neptunukselle ja sopeutumaan aina uusiin oloihin muuttumalla sekä fyysisesti että henkisesti. Stapledon seuraa ihmisen vaiheita kahdeksantoista huomattavamman muutoksen läpi ei vähempää kuin kahden miljardin vuoden ajan. Kaikki johtaa viimein lopulliseen tragediaan, ja viimeisen ihmissuvun edustaja sanelee kaikki nämä vaiheet meidän aikamme edeltäjälleen.

Star Maker panee näissä mittasuhdeasioissa vielä paremmaksi. Se selostaa koko universumin vaiheet niin, että koko Viimeisten ja ensimmäisten valtava konseptio on vain vähäinen yksityiskohta kokonaisuudessa.

Nämä kaksi mykistyttävän kauaskantoista tulevaisuusvisiota eivät ole keveintä ja viihteellisintä luettavaa, mitä tieteiskirjallisuus tarjoaa. Jos niitä lainkaan käy lukemaan, ne kannattaa lukea huolella ja ajatuksen kanssa. Ne ovat olleet monen myöhemmän sf-kirjoittajan suurena innoittajana ja esikuvana, ja ehtymättömänä ideoiden varastona.

Ken elää, se näkee

Ensimmäinen, joka käytti teossikermästään nimitystä tulevaisuushistoria, ja lähti sitä vakain tuumin rakentamaan, oli Robert A. Heinlein. Hänen tulevaisuushistoriansa koostuu joukosta hänen uransa alkupuolen novelleja ja on kokonaissivumäärältään niin suppea, että mahtuu yksiin kansiin. Sen luultavasti lopullinen versio ilmestyi vuonna 1967 yhteisnimellä The Past Through Tomorrow. Sanon luultavasti, koska Heinleinistä ei koskaan tiedä. Muutoksethan ovat mahdollisia, vaikka hän on ollut jonkun vuoden kuolleena.

Astounding-lehden toimittajan palstalla tehtiin maaliskuussa 1941 huomio, että kahta lukuunottamatta Heinleinin siihenastiset novellit perustuivat samanlaisiin lähtökohtiin ja oletuksiin. Jo saman vuoden toukokuussa ilmestyi samassa lehdessä yksityiskohtainen kronologia ja kartoitus Tulevaisuushistorian tarinoista, sen henkilöiden elämänkaarista ja Heinleinin kuvitteleman tulevaisuuden teknisistä, yhteiskunnallisista ja historiallisista suuntaviivoista. Tämä listaus ei pitäytynyt jo julkaistuihin tai edes kirjoitettuihin novelleihin, vaan siinä tuotiin julki myös koko joukko novelleja, jotka Heinlein vasta aikoi kirjoittaa. Osa näistä ilmestyikin sitten aikanaan, mutta jotkin eivät, ja niitä poistettiin vähin äänin kartan myöhemmistä versioista, joita ilmestyi kirjamuodossa julkaistuissa novellikokoelmissa.

Heinleinin tulevaisuushistoria ulottuu vuodesta 1950 aina 2600-luvulle. Tavallaan se on kaksi erillistä kokonaisuutta, sillä vuodesta 1990 alkaen on vuoteen 2070 ulottuva katkos. Tuolle aikavälille sijoittuu vain yksi novelli, Logic of Empire, joka tapahtuu Venuksella vuonna 2010. Muuten Heinlein ei koskaan yrittänyt kirjoittaa tuota 80 vuoden kuilua umpeen.

Tämä tulevaisuushistorian kronologisesti ottaen varhaisempi puoli on selvästi epäyhtenäisempi kuin myöhempi osuus, eikä sillä ole mitään erityisen selvää yhteyttä siihen. Voisi oikeastaan sanoa, että Heinleinillä on kaksi erillistä tulevaisuushistoriaa, jotka eivät ole ristiriidassa keskenään. Aikaisempaan historiaan sijoittuvan osuuden, sen josta yli kaksi kolmasosaa kuuluu tällä hetkellä ajallisesti jo menneisyyteen, eli vuosien 1950-2010 välillä tapahtuvia novelleja Heinlein tuotti satunnaisesti aina vuoteen 1962, jolloin hänen kulttimaineensa edellisenä vuonna ilmestyneen romaanin Stranger in a Strange Land myötä oli juuri alkamassa. Heinleinin tuotanto on tullut tavaksi jakaa varhaisempiin ja myöhäisempiin töihin juuri tuon romaanin toimiessa vedenjakajana. Tulevaisuushistorian voi näin ollen luokitella hänen varhaistuotantoonsa kuuluvaksi, siihen, johon hänen maineensa sanan myönteisessä mielessä perustuu. Heinleinin taitoa kertoa tarina ei juurikaan kuule kiistettävän, ja varhaisemman tuotantonsa aikana hän oli vielä pakotettu ottamaan huomioon toimittajien mielipiteet, kun nämä vaativat karsimaan yletöntä sanarunsautta.

Jokainen myöhempään - ja mittavampaan - jaksoon kuuluva novelli oli ilmestynyt jo vuoden 1941 loppuun mennessä (poikkeuksena sarjaan myöhemmin lisätty vuonna 1957 ilmestynyt The Menace from Earth, jota kirjailija ei alunperin lukenut tulevaisuushistoriaan). Ne muodostivat jokseenkin yhtenäisen kokonaisuuden ja käsittelivät kapinaa uskonnollista hirmuvaltaa vastaan, uutta järjestystä ja sen aikanaan tapahtuvaa hajoamista, ja tutkimusmatkoja tähtiin, tyypillisiä kulta-ajan tieteiskirjallisuuden aiheita siis.

Tähän osuuteen liittyy aikakartalle viimeisenä mukaan tullut, vuoteen 2125 sijoittuva romaani, alkuperäiseltä työnimeltään While the Evil Days Come Not, joka julkaistiin heinä-, elo- ja syyskuussa 1941 Astounding-lehdessä nimellä Methuselah's Children. Romaani kertoo jo vuonna 1875 startanneesta pitkäikäisyyskokeilusta, jossa parisataavuotiaaksi eläneet perheet joutuvat pakenemaan maapallolta lyhytikäisempien kanssaeläjiensä vihaa ja kateutta. Tarinan päähenkilöksi nousee yksi Heinleinin keskeisimmistä sankareista, Lazarus Long, joka ei ainoastaan nivo tulevaisuushistorian novelleja yhteen, vaan esiintyy myös romaaneissa, joita virallinen historiankirjoitus ei laske hänen tulevaisuussarjaansa kuuluviksi, mm. Yleisradion järjestämässä äänestyksessä murskaavalla ääntenenemmistöllä kurjimmaksi konsanaan suomenkielellä julkaistuksi sf-romaaniksi valitussa Kissa muurin läpi (The Cat Who Walks Through Walls, 1985).

Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan?

Marion Zimmer Bradleyn Darkover keskittyy valtaosiltaan yhdelle planeetalle, joka on antanut koko sarjalle sen nimen, mutta taustalla ja paikoin etualallakin vyöryvät galaktiset laajenemishankkeet, poliittiset ja taloudelliset intrigit sekä teknologian ja kulttuurin suuntaviivat. Bradley on kehittänyt historiaansa kiintoisan kaksoisvalaistuksen. Yhä pahemmin elinkelvottomaksi käyvän Maan ankeista olosuhteista oloista lähtenyt alkeellinen sukupolvialus haaksirikkoutuu himmeän punaisen auringon valaisemalle, kylmälle planeetalle, jossa on tarjolla perin niukasti metalleja tai energialähteitä. Aluksen pääosin kelttiläistä syntyperää olevat matkaajat joutuvat nyt sopeutumaan paljon matalampaan teknologiaan selviytäkseen planeetan niukoissa ja ankeissa oloissa.

Biologisesti ottaen äärimmäisen epäuskottavat yhteiset jälkeläiset planeetan hermafrodiittisten, haltiamaisten alkuasukkaiden kanssa tuottavat Darkoverin asuttajille hämmästyttäviä telepaattisia kykyjä. Näillä psi-kyvyillä varustetuista hybrideistä, punatukkaisista ja kuusisormisista ihan kuin aikamme rakastetuin psykopaatti Hannibal Lecter, syntyy feodaalijärjestelmään vajoavan uuden yhteiskunnan hallitsijaluokka comyn.

Jo alkuperäisten haaksirikkoisten keskuudessa on naisilta yhteisön säilymisen nimissä riistetty oikeus päättää omasta ruumiistaan ja heidät on alistettu synnytyskoneiksi. Comyn-luokan keskuudessa puolestaan harjoitetaan määrätietoista rodunjalostusta psi-voimien lisäämiseksi. Naisten surkea asema koskee myös alempia luokkia, ja vähitellen syntyy naisryhmiä, jotka sanoutuvat irti kaikesta 'järjestyneen yhteiskunnan' tarjoamasta suojeluksesta ja muodostavat Vapaiden Amatsonien kiltoja.

Tuhansien vuosien kuluessa Darkoverin ihmispopulaatio karttuu, unohtaa alkuperänsä, käy läpi sekasorron aikansa, muodostuu seitsemän comyn-suvun hallitsemaksi järjestelmäksi, ja planeetan alkuperäislajit joko alistuvat ihmisten palvelijoiksi tai vetäytyvät yhä kauemmaksi asuttamattomille seuduille.

Sitten tapahtuu ratkaiseva käänne, kun planeetalle laskeutuu terralaisten alus. Tekninen kehitys emäplaneetalla on tällä välin tuottanut ylivalonnopeudella liikkuvat avaruusalukset ja niillä on asutettu merkittävä joukko planeettoja. Darkover sijaitsee tärkeässä kohdassa välietappina loitompaan avaruuteen, ja terralaisille käy tärkeäksi saada sinne tukikohtansa. Kumpikaan osapuoli ei mukisematta hyväksy yhteistä alkuperää. Darkoverin kansa tuntee epäluuloa tulokkaiden teknologiaa kohtaan ja pelkää itsemäärämisoikeutensa menettämisen puolesta, jos terralaisten vaikutus planeetalla kasvaa.

Tämä kahden pohjimmiltaan samaa väkeä olevan, mutta eri suuntiin kehittyneen ihmisyhteiskunnan kohtaamisesta syntyykin sitten Darkoverin paras anti. Marion Zimmer Bradley tarkastelee näin monia ihmisen keskeisiä kysymyksiä, vallan, vastuun, velvollisuuden ja vapaan valinnan problematiikkaa, sukupuolinormien kulttuurisidonnaisuutta (vai onko sitä?), ennakkoluuloja ja piintyneiden käsitysten muuttamisen vaikeutta ilmeisten tosiseikkojenkin edessä.

Darkover ei taatusti ole kaikkein vaikuttavinta ns. 'kovaa scifiä', päinvastoin, suurimmaksi osaksi se on lähinnä tieteisfantasiaa, sisällöllisesti ja varsinkin laadullisesti erittäin epätasaista, mutta sen usein hyvin seikkailullisten tarinoiden herättämät kysymykset ovat kiehtovia ja niiden vastaukset usein kaikkea muuta kuin ilmeisiä. Bradleyn kirjailijalaadun miellyttävin piirre onkin moniarvoisuus, jyrkän mustavalkoisen arvomaailman puute, joka nostaa henkilökohtaisen valinnan tekemisen tämän teossarjan keskeiseksi teemaksi.

Darkover on kirjoitettu kaikkea muuta kuin sisäisen kronologiansa mukaisessa järjestyksessä. Sen ns. ensimmäinen osa, Darkover Landfall ilmestyi vasta seitsemäntenä kirjana vuonna 1972, ja keskenään yhtenäisen neliosaisen juonikokonaisuuden muodostavat Heritage of Hastur, Sharra's Exile, The Sword of Aldones ja The World Wreckers, tämä on niiden kronologinen kulku, syntyivät järjestyksessä III, IV, I ja II. Myöhempinä aikoina Bradley on myös toimittanut Friends of Darkover -nimisen ihailijayhdistyksen tuottamista novelleista lukuisia samaiseen maailmaan sijoittuvia antologioita.

Eikö Hari Sheldon sitä jo sanonutkin?

Jos Bradleyn tulevaisuushistoria keskittyykin pääasiassa yhdelle ainoalle planeetalle, samaa ei voi mitenkään sanoa suomalaisen sf-kustannuspolitiikan kullanmurusta Isaac Asimovista. Hänen Säätiö-sarjansa alkuperäinen trilogia Säätiö, Säätiö ja Imperiumi ja Toinen Säätiö syntyivät viisikymmentäluvun alussa yhdeksi kokonaisuudekseen ja pysyttelivät sellaisena vuosikymmeniä, ja hankkivat maineen science fictionin yhtenä kulmakivenä (tuottaen 70-luvun puolivälissä melkoisen pettymyksen suomalaisille lukijoille, jotka olivat kädet täristen odottaneet niiden suomentamista).

Mutta jossakin vaiheessa kahdeksankymmentäluvun alussa Asimov sai loistavan idean ruveta kirjoittamaan esi- ja jälkivaiheita trilogialleen ja yhdistämään sitä muuhun tuotantoonsa, mm. robottiromaaneihinsa ja scifi-dekkareihinsa ja tilkkimään aukkopaikkoja. Näin syntyi pilvin pimein uusia Säätiöitä ja uusia Imperiumeja, kirjailijan omien sanojen mukaan lukijoiden ja kustantajien yhteisestä painostuksesta.

Tämän massiivisia sekä ajallisia että alueellisia mittasuhteita kattavan sarjan pääosassa on matemaatikko Hari Seldonin kehittämä tiede nimeltä psykohistoria. (Sen niminen tiede on nykyään oikeastikin olemassa, mutta se on ihan eri juttu, älkää vain sekoittako sitä tähän.) Kahdestakymmenestäviidestä miljoonasta ihmisen asuttamasta maailmasta koostuvan imperiumin järjestys on romahtamassa. Seldon ennakoi tämän sivilisaation suistumisen kaaokseen ja uuden järjestyksen verkkaisen synnyn, ja niin perustetaan Säätiö lyhentämään sekasorron aikaa. Psykohistorian avulla voidaan siis laskea inhimillisen käyttäytymisen lainalaisuudet, ennakoida tulevat vaaran paikat ja Säätiö voi valmistautua niiden varalle.

Ei vähän mitään.

Imperiumiin kuuluu siis psykohistorian syntyhetkillä kaksikymmentäviisi miljoonaa maailmaa, joissa asuu keskimäärin 4 miljardia ihmistä jokaikisellä. On siinä yhdellä keisarilla hallittavaa. Kuten alkuperäisen trilogian lehdiltä selviää, useamman kuin yhden kerran koko tämän porukan ja heidän kaikkien potentiaalisten jälkeläistensä kohtalo on yhden ainokaisen ihmisyksilön ratkaisujen varassa. Ajatelkaa sitä väkimäärää. Ajatelkaa niitä etäisyyksiä. Ajatelkaa reaaliaikaisen viestinkulun mahdollisuuksia. Ajatelkaa kulttuurillisia eroja, ilmaston vaihdoksia, luonnonkatastrofeja, spontaaneja mutaatioita, lottovoittoja. Kahdessakymmenessäviidessä miljoonassa maailmassa! Ja kaikki tämä on siis ennakoitavissa siinä määrin, että aina kun jokin kehityksen häiriköijä ilmaantuu, on Säätiö valmiina hyppyyn kyyristyneenä tuota uhkaa torjumaan. Tai Toinen Säätiö. Tai yhdeksäs. Tai jokin.

Asimovhan oli luonnontieteilijä ja noiden kuuluisien robotiikan lakien kehittäjä, jotka kuten tunnettua kuuluvat: 1. "Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä toiminnasta pidättäytymällä saattaa tätä vahingoittumaan", 2. "Robotin täytyy totella ihmisten sille antamia määräyksiä, paitsi milloin ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa" ja 3. "Robotin täytyy varjella omaa olemassaoloaan sikäli kuin se ei ole ristiriidassa ensimmäisen tai toisen pääsäännön kanssa".

Asimovin kirjailijanlaadun kannalta olisi ollut kovasti suotavaa, jos ihmisille olisi voinut laatia yhtä suoraviivaiset toimintaohjeet, ja ainakin hänen olisi kannattanut jättää humanistiset tieteet kuten historia, sosiologia ja uskontotiede aivan rauhaan. Hän käytti kyllä alkuperäisen trilogiansa rakennusaineksina historiantutkimuksia, erityisesti Rooman keisarikunnan nousuun ja tuhoon liittyviä, mutta sen sovellutukset eivät juurikaan vakuuta. Hänen käsityksensä esimerkiksi kulttuurillisista eroista on, että yhden kansan keskuudessa ei käytetä lainkaan tuoleja, toisessa ruumiin karvoitus kuuluu poistaa ja kolmannessa, ilmeisesti jonkinlaisessa ekologian asimovilaisittain oivalletussa ekstrapoloinnissa ollaan jonkinlaisessa kollektiivisessa kontaktissa itse planeettaan. Kun ajatellaan, kuinka vaikeata vaikka tämän päivän japanilaisten ja suomalaisten on yli kielimuurienkin ymmärtää toistensa ajattelutapaa, Asimovin kulttuurierot 25 miljoonan maailman keisarikunnassa vaikuttavat aika simppeleiltä.

Samaan aikaan yhteiskuntamuotojen eri variaatiot eivät ole 20.000 vuoden vierähtäessä hetkahtaneet yhtään minnekään tämän päivän tilanteesta, ja perheinstituutio vallitsee täsmälleen samanlaisena kuin 50-luvun amerikkalaisissa perhesarjoissa: isukki tulee ankaran työpäivän jälkeen viideltä kotiin, missä pikku vaimo röyhelöessu edessä puuhakkaasti valmistaa ateriaa lastensa ympäröimänä. Onhan tästä toki variaatioita. Toisissa maailmoissa naiset eivät saa puhua muuta kuin puhuteltaessa, toisissa he ovat suorastaan jonkinlaisessa vallassa, mutta lankeavat viimeistään kahdenkymmenen sivun jälkeen hervottomina kulloisenkin sankarimme käsivarsille. Psykohistorian ensimmäinen pääsääntö ilmeisesti kuuluukin: "Miehen onnistuminen hankkeessaan riippuu siitä, missä määrin hän pystyy seksuaalisesti manipuloimaan paikallista naista."

No niin, eihän vanha herra Asimov mikään oikea vakaumuksellinen sovinistisika ollut. Hän vain ei milloinkaan ymmärtänyt ihmisistä eikä vallankaan naisista yhtään mitään. Kuvaavaa on, että hänen massiivisen tuotantonsa vakuuttavimmin toteutettu feminiininen hahmo on hänen parhaana pidetyn romaaninsa Itse Jumalien (The Gods Themselves, 1972) parafeminiini, traaginen ensikkö Dua (maskuliinisen manipuloinnin väline ja osa hänkin).

Tonttien hinnat laskevat

Niin suunnaton kuin Asimovin imperiumi onkin, se koostuu joka tapauksessa pelkistä ihmisistä. Psykohistorian kulkua olisikin voinut järkyttää pahemman kerran, jos sieltä kahdennestakymmenennestäviidennestämiljoonannestaensimmäisestä maailmasta olisi yllättäen löytynyt täysin vieras elämänmuoto.

Larry Nivenin Known Space -tulevaisuudessa ihmiskunta saa kaikin mokomin valmistautua kohtaamaan toisten elämänmuotojen haasteet, sekä militaariset, teknologiset että silkkaan tuuriin perustuvat. Ihan totta. Kuinka moni teistä, jotka kuulemma lottovoittonanne olette syntyneet Suomeen, olisi osannut päätellä, että onnekkuus on ihmiskunnan keskeisin hengissäpitävä ominaisuus, jota kärsivällisellä jalostuksella voi terästää ihan niinkuin Darkoverin telepaatikkojen kykyjä.

No niin, Larry Nivenin Known Space on taas yksi tulevaisuushistoria, josta sen tekijällä ei takuulla ole alunperin ollut kovinkaan ehyttä kokonaissuunnitelmaa, vaan hän on yhyttänyt samaan keitokseen erilaisten ideoiden ympärille syntyneet tarinapesueensa ihan Asimovin tapaan. Analogiaa jatkaa itse asiassa sekin pieni yksityiskohta, että kummankin historia starttaa heidän suhteellisen lähelle meidän aikaamme sijoittuvilla rikoskertomuksillaan, Asimovilla Teräsluolilla ja Alastomalla auringolla, Larry Nivenin universumissa siirtoelinten trokaamiseen liittyvällä novellisikermällä, joiden päähenkilönä yleensä, vaikka ei aina, on yhdellä alkuperäisellä, yhdellä siirretyllä ja yhdellä psi-käsivarrella varustettu lainpuolustaja Gil Hamilton.

Tänä päivänä, kun lehdistä saa lukea karmeita kertomuksia katulapsien käyttämisestä maksukykyisten varaosiksi, nämä tarinat alkavat vaikuttaa puistattavan mahdollisilta. Mutta Nivenin onnellisten tähtien alla syntynyt ihmiskunta lähtee pian kohti noita tähtiään asuttamaan uusia maailmoja ja kohtaa avaruutta matkatessaan toisia elämänmuotoja, ensin sotaiset kissaotukset kzinit, sittemmin pelkurimaiset mutta teknisesti äärettömän edistyneet Piersonin puppeteerit, Rengasmaailman suomennoksessa nukketöörit, ynnä muita tarinan kannalta vähemmän merkittäviä lajeja.

Nivenin muukalaisia on moitittu siitä, että he ovat pohjimmiltaan ihmisiä, joiden jotakin yhtä ominaisuutta on liioiteltu äärimmilleen. Se on varmaan totta, mutta näistä Known Space -tarinoista olisi saattanut jäädä uupumaan vauhtia ja viihdyttävyyttä, jos sankariemme olisi pitänyt suihkia ympäri tunnettua avaruutta matkaseuranaan vaikkapa Stanislaw Lemin älyllinen Solaris-meri tai Brian Aldissin Pimeiden valovuosien kakkimalla kommunikoivat muukalaiset.

Nivenin tulevaisuushistoria pääsee omimmilleen vasta siinä vaiheessa, kun novellikokoelmassa Neutron Star (1968) puppeteerien palkkaama onnensoturi Beowulf Shaeffer tarinassa At the Core toteaa Linnunratamme olevan kuolemassa. Tuho leviää sen keskuksesta inhimillisesti ottaen hyvin verkkaisesti reunoja kohti, mutta puppeteerit eivät ota mitään tarpeettomia riskejä, vaan lähtevät oitis etsimään turvallisia asuinseutuja turvallisilla alivalonnopeusaluksillaan. Muut lajit eivät pidä niin suurta hoppua, kysymyshän on sentään kahdestakymmenestätuhannesta vuodesta.

Mutta matkallaan puppeteerit huomaavat jotakin jännää, keinotekoisen, neutronitähden ympärille rakennetun maailman, jota tutkimaan tutkimaan lähtee tunnetun avaruuden keskeisistä lajeista koostettu retkikunta. Kun Rengasmaailma (Ringworld, 1970) sitten viimein saatiin suomeksi (1990), se oli jo melkein liian myöhäistä. Kaikki entusiastit lukivat jo sujuvasti englantia ja monta älykkäämpääkin tieteiskirjaa oli ilmestynyt. Mutta silloin muinoin 70-luvun aamunsarastuksessa tämä oli SE tieteiskirja, se jolla opetettiin käsite "sense of wonder", joka sisälsi tiedettä, huumoria, ihmis- ja muukalaissuhteita, seikkailua ja tuota aina niin ihanaa aivan kaiken kyseenalaistamista mielin määrin.

Tuona hopeanhohtoisena serpentiininauhana kaartuvan rengasmaailman teknillis-fysikaaliset ominaisuudet kyseenalaistettiin myös viipymättä Ringworldin ilmestyttyä, ja niin oli Niven pakotettu kirjoittamaan selitysteoksen The Ringworld Engineers (1979) paikkaillakseen pääteoksensa pahimpia epätodennäköisyyksiä. Ja hyvin pian tämän jälkeen Known Space -tulevaisuushistoria ei muodostunut ainoastaan käsitteeksi vaan myös yhteiseksi omaisuudeksi, ja nyt tätä tulevaisuuden vaihtoehtoa kartuttavat jo monilukuiset kirjoittajat.

Muistamamme tulevaisuus

Sitten pääsemmekin tämän esityksen viimeiseen tulevaisuushistorioitsijaan. Jos tämä esitykseni olisi käsitellyt yksinomaan häntä, olisin anastanut käyttööni Juhani Hinkkasen kerran ohimennen tipauttaman otsikon "Tulevaisuus, sellaisena kuin se tullaan muistamaan" (Juhanin huomautus: ko. sitaatti on kirjailija ja kriitikko Algis Budrysin kynästä mutta lainaan sitä mielelläni aina kun Cordwainer Smith mainitaan).

Cordwainer Smith, paljon ihailtu, vähän tunnettu, salaperäinen tyylitaituri kirjoitti tulevaisuudestamme katsoen siihen taaksepäin, hän kuvasi sen jo menneisyyden taruiksi muuttuneena. Hänen tarinansa eivät ole jonkin yhteiskunnallisen ilmiön loogisia kehitelmiä kuten suurin osa science fictionia on tai ainakin pyrkii olemaan. Ne ovat merkillisiä, lyyrisiä ja irvokkaita kuvia, jotka liikkuvat enemmän tunteiden ja assosiaatioiden tasolla kuin faktuaalisen päättelyn. Cordwainer Smith luonnehti itse kirjoittamistaan esi-cervantelaiseksi tarkoittaen sillä, että kertomatekniikkansa noudatteli keskiaikaisen tarujen ja romanssien syklistä kulkua ilman mitään ehyttä romaanirakennetta alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen.

Cordwainer Smithin tulevaisuushistoria, tai tulevaisuuslegendat, ovatkin lähes kaikki novelleja. Mukaan mahtuu oikeastaan vain yksi romaani, Norstrilia (1975), joka tosin alun perin ilmestyi kahtena kappaleena syistä, jotka ymmärtääkseen täytyy olla kustantaja. Nuo kappaleet olivat The Planet Buyer (1964) ja The Underpeople (1968). Kaikki tekstit kuitenkin kietoutuvat yhdeksi monimutkaiseksi ja monireikäiseksi kudelmaksi kuin nyplätty pitsi, ja tilanteet, joissa eri tarinat sivuavat toisiaan tai viittaavat toisiinsa, tuottavat valppaalle lukijalle loputtomasti palkitsevia oivalluksen hetkiä.

Älköön kukaan vetäkö tuosta edellä retostamastani logiikan puutteesta ja tunteisiinvetoavuudesta sitä johtopäätöstä, että Cordwainer Smithin tekstit olisivat jollakin tavalla epämääräisiä, hallitsemattomia tai epä-älykkäitä. Cordwainer Smithin salanimellä tieteistuotantonsa julkaissut Paul Linebarger oli taatusti yksi älykkäimmistä ihmisistä, joka konsanaan on lusikkaansa science fictionin soppaan upottanut. Hän oli professori, propagandisti, valtiotieteilijä, kosmopoliitti, sinologi, sotilasneuvonantaja, psykologisen sodankäynnin asiantuntija, joka julkaisi aiheesta edelleen käytössä olevan oppikirjankin (Psychological Warfare, 1948). Sitäpaitsi hän oli harras kissojen ystävä, jolla oli niitä aina kodissaan seitsemästä yhteentoista, ja jolla ystävät väittivät olevan telepaattinen yhteys katteihinsa.

Tämä kaikki heijastuu hänen kaunokirjalliseen tuotantoonsa. Kaunokirjallinen ei ole tässä tapauksessa yhtään liian iso sana, mm. John Foyster totesi taannoin, että Cordwainer Smith on ensimmäinen tieteiskirjalija, jonka kohdalla voidaan puhua kirjallisuudesta isolla K:lla. Joka tapauksessa Smithin merkillinen maailma on hänelle, kuten Robert Silverberg puolestaan on todennut, "niin väsyttävän tuttu, ettei hän näe mitään tarvetta ruveta vääntämään sen yksityiskohtia rautalangasta." Paljon siteerattu on Silverbergin Amazing Stories -lehteen kirjoittama huomio:

Luulen, että Cordwainer Smith on etäisestä tulevaisuudesta saapunut vieras, joka elää keskuudessamme kukaties omasta aikakaudestaan karkoitettuna tai pelkästään turistina, ja nyt hän lystäilee paljastamalla joitakin tietojaan historian tapahtumista science fictionin muodossa.

Vielä Norstriliassa on suhde tietokoneisiin kompleksinen. Norstrilian ainoa PC, personal computer, henkilökohtainen tietokone on tietyn maanomistajasuvun hallussa, ja sen avulla nuori sankarimme hankkii pulaan jouduttuaan yhdessä yössä omaisuuden, jolla ostaa Vanhan Maan ja liudan muita planeettoja nahkoineen karvoineen. Paikallinen hallitus hallitusten tunnettuun tapaan ilmoittaa heti tilanteen tajuttuaan takavarikoivansa noin nokkelan ja vaarallisen apparaatin pois yksityiskäytöstä.

Tulevaisuushistorian myöhemmässä, mittavimmassa ja upeimmassa vaiheessa on vuorossa uusi arveluttava suunta, eläinten kehittäminen geneettisen manipulaation avulla tuhansin tavoin käyttökelpoisiksi mutta yksilöinä arvottomiksi alaihmisiksi. Tätä Ihmisen Uudestiluomisen jälkeistä aikaa 15.000 vuoden päässä meistä hallitsee Instrumentality of Mankind, Ihmistaito, jumalominaisuksilla varustettuine Valtiaineen ja Valtiattarineen, joita Matti Rosvall oivallisesti luonnehtii 'käytännöllisten haihattelijoiden ja rationaalisten erehtyjien kerhoksi'. Alaihmisten kamppailu tasa-arvostaan kasvaa myyttisiin mittoihin sekä teemojensa että kerrontatekniikan ansiosta.

Kuulkaa nyt tätäkin novellin Naurutalon kuollut rouva aloitusta, joka kukaties havainnoistaa kaikkea selostamaani:

Lopun tunnettekin jo - Valtias Jestokostin mahdikkaat teot, seitsemännen polven Jestokostin siis, sekä kissatyttö C'mellin osuuden huomattavassa salajuonessa. Alkupa sen sijaan ei ole tuttu, eli kuinka Valtias Jestokost sai nimensä - sen kehi hänen äitinsä Valtiatar Goroke kauhistuneena ja hullaantuneena osallisuudestaan myöhemmin sangen suosituksi käyneessä todellisuusdraamassa koiratyttö D'joanin edesottamuksista. Vielä vähemmän lie tuttu se toinen tarina - D'joanin innoituksen lähde.

Cordwainer Smithin tulevaisuushistoria ei ole äänilajiltaan yhtenäinen. Se sisältää romantiikkaa, paatosta, kauhua, melodraamaa, mustaa huumoria, veijaritarinoita ja vaikka mitä. Sen kaikkein paras anti on asiantuntevasti koottuna suomeksi ilmestyneeseen kokoelmaan Planeetta nimeltä Shajol. Mutta varokaa. Cordwainer Smith aiheuttaa herkästi riippuvuutta.

Sitten

Tulevaisuushistorian bibliografiaa

Takaisin sivun alkuun