|
Eyes Wide Shut:
jonkin sortin katsaus
Ian Watson
|
Eyes Wide Shut: A Sort of Review, © Ian Watson, 1999.
Published here by the permission of the author.
Translated by Leena Peltonen.
 Aurinko hohkaa läpi saastesumun, varhaisen syyskuun illassa väreilee liki kolmenkymmenen asteen kuumuus, jokainen katu ja kuja on tungokseen täynnä väkeä. Leicester Squarella väkijoukkojen hillitsemiseksi pystytetyt esteet reunustivat jokaista saapumisreittiä kohti Warner Villagen elokuvateatterirakennusta, ja ne näyttivät kuin itsestään kehittävän paikalle tuijottelijoiden lauman, jolla ei vielä ollut muuta tuijotettavaa kuin poliisit ja esteet ja väkijoukko ja lavoilla ja tikkailla seisovat valokuvaajat. Osa Charing Cross Roadia peittävästä ihmismerestä hauskuutti itseään toimimalla vapaaehtoisina statisteina tässä spektaakkelissa, kun, sitä vailla että, tehtiin elokuvaa nimeltä Eyes Wide Shut Yhdistyneen Kuningaskunnan ensi-ilta.
Kutsuvieraatkin joutuivat odottelemaan melkoisen tovin, joskin paljon mukavammin. Filmiä esitettiin kolmessa eri katsomossa. Tummiin pukuihin ja juhlamekkoihin sonnustautunut yleisö, joka istui visusti paikoillaan klo 19.30, turvautui pian popcorn-pusseihin ja jäähdytettyihin Buxton -lähdevesipulloihin, jotka olivat saaneet istuinpaikkansa myötä, ja aika vain kului: puoli tuntia, sitten tunti. Silloin tällöin soitettiin katkelmia elokuvan sound-trackista, yhteydestään irrallaan. Strangers in the Night, jyliseviä pianosävelmia. Puolentoista tunnin odotuksen jälkeen syttyi viimein valonheitin ja Tom Cruise ja Nicole Kidman kävelivät vihellysten saattelemina alas katsomon eteen. Neljä kaupunkia neljässä päivässä neljän ensi-illan vuoksi ja lisää tulossa - sekä kolme esiintymistä tänä iltana täällä itse Lontoossa kolmen katsomon takia. Christine Kubrick ja muita saapui yleisön osoittaessa suosiotaan. Tom Cruise onnistui sanomaan koherentisti jotakin mukavaa Englannista. Nicole Kidman näytti paljon laihemmalta ja valkoisemmalta kuin ilkosillaan itse elokuvassa. Hänen lauseensa hajosivat, mikä ei kenties ollut kovin yllättävää.
Elokuva oli syvästi outo. Käsikirjoittaja Frederik Raphael valitti, kuinka Stanley oli päättäväisesti poistanut dialogista kaiken idiosynkraattisen sävyn. Tuloksena olevat simppeliydet, ja simppeliyksien toistelu, ovat ovat takuulla surrealistisia:
"Sanoitko... mies ja nainen?" Tauko. "Mies... ja nainen." Tauko, pään kallistus sivulle. "Mies... ja nainen." No, ehkä ei juuri noilla sanoilla, mutta samanlaisilla.
Surrealistista, ja myös hauskaa: useita kertoja yleisö nauroi ääneen.
Surrealistinen oli myös se tieto, että suuri osa valkokankaalla näkemääni New Yorkia oli tosiasiassa naamioitua Lontoota. Kerrassaan outo oli sen käteisen määrä, jota naiivi tohtori kanniskeli pitkin katuja aivan rutiiniluontoisesti, niin että hän pystyi poimimaan satoja dollareita näköjään näköjään pohjattomasta lompakosta. Ilmeisesti jokunen ihminen oli maininnutkin tästä omituisuudesta Stanleylle, joka vastasi, "En ole tekemässä sellaista elokuvaa". Aivan. Hän filmasi unikertomusta, jossa todellisuuden perustukset murenevat henkilöiltä, ja samoin katsojilta. Jos tarvitset unessa kukkaron täydeltä rahaa, niin senhän saat.
Oliko juhlissa yliannostuksen saanut nainen todella sama kuin kuollut nainen myöhemmin ruumishuoneella? Minusta heidän kasvonsa näyttivät erilaisilta. Orgiakohtaus (ei oikeastaan orgiat vaan pikemminkin kuin taianomainen rituaali) oli uskomattoman voimallinen ja pitkäkestoinen, ja kerrassaan kummallinen oli se aika, joka oli omistettu henkilöille, joiden kasvot olivat kokonaan naamioiden peitossa - ja millaisten naamioiden! - niin että vaikka näyttelijät puhuivat, heidän kasvonsa olivat täysin liikkumattomat. Keitä miespuoliset juhlijat olivat - "joitakin Amerikan mahtavimpia ihmisiä" - jäi tietystikin täydelliseksi mysteeriksi, eikä ole luultavaa, että heidän vaimonsa järkiään olisivat noita alastomia, pitkiä, hoikkia papittaria. Olivatko he sitten kaikki huoria? Tuskin. Tämä oli usein toistettava riitti, joka ilmeisesti pantiin usein toimeen vaihtelevissa valtavissa kartanoissa. Tiettävästi hindut ovat kiukkuisia, kun taustamusiikkina käytettiin hymniä pyhästä Bhagavad Gitasta. Millainen joukkio siis Amerikkaa hallitsee? Vai olimmeko unimaassa?
Elokuvan tahti on huomattava. Kummallisista hitaista kryptisistä keskusteluista huolimatta, kuinka vinhasti kaikki sujuikaan. Käytetty aika, kaksi tuntia ja vartti suunnilleen? Tuntui kuin olisi kulunut vain puolitoista tuntia.
Aivan hämmästyttävässä määrin tässä elokuvassa ei oikeastaan tapahdu mitään oikeasti suurta. Nicole Kidman fantasioi. Tom Cruiselle sattuu kummia kohtaamisia, mutta sen jälkeen kun hän on jättänyt piittaamatta ensimmäisestä uhkauksesta mahtavien salaisten orgianviettäjien taholta, hän saa ainoastaan paperilappusen, jossa varoitus toistetaan. Saattaa olla, että pianonsoittaja tuli vain lähetetyksi takaisin Seattleen mustelma poskessaan. Ruumishuoneen nainen ei kenties ollutkaan se, joka pelasti Tom Cruisen sen jälkeen kun tämä oli paljastettu. Ehkä tämä on syy siihen, miksi muutama nuori känniläinen jysäyttää Tom Cruisen pysäköityä autoa vasten ja huutaa sitten, vailla mitään yhteyttä tilanteeseen, "Hintti! Painu takaisin San Franciscoon!" Ainakin tässä kerrankin on näytettyä väkivaltaa, vaikka siinä ei tunnu olevan järjen häivääkään - aivan niinkuin unessa. Äkillinen leikkaus hiljaisesta käytävästä taksiin, joka ajaa halki kaupungin kaikkine katumeluineen, tuntuu hätkähdyttävän dramaattiselta, mutta mitä hittoa, se on seltään pelkkä automatka.
Elokuva päättyi yhdeltätoista. Nyt, neljä tuntia myöhemmin, väkijoukko tungeksii yhä aitoja vasten ulkopuolella. Olivatko nämä samä väkijoukko vaiko uusi väkijoukko? Lämpötila on edelleen lähellä kolmeakymmentä astetta. Kadut kuin Blade Runnerissa (sade poislukien) ovat täynnä ihmisiä. Transvestiitit vaeltelevat ympäriinsä. Takseja ei ollut juuri missään. Seuralaiseni ja minä suuntasimme halki tungoksen kohti Tottenham Court Roadin maanalaisen asemaa, katselimme hiiriperheitä, jotka kipittivät maanalaisen kiskojen alla, ja nousimme pois Lancaster Gatella, joka oli pohjoiseen Kensington Gardensissa sijaitsevasta Serpentine Gallerysta, missä ensi-illan jälkijuhlat olivat meneillään. Vilkaisu aution puiston pimeyteen sai kenet tahansa täysissä järjissään olevan kavahtamaan ajatusta lähteä tarpomaan etelään päin (joskaan en ollut varma, olinko täysissä järjissäni sen elokuvan jäljiltä), mutta tyhjiä takseja oli viljalti - ja niin oli myös poliiseja ja turvamiehiä ja mikrofoneilla varustettuja ihmisiä sen sadan metrin mittaisen käytävän varrella, joka pikku soihtujen valossa loistavana johti melkoisen neoklassiseen Serpentine Galleryyn, joka oli saanut kylkeensä valtavan telttakatoslaajennuksen.
Gallerian holvikattoisten huoneiden valkoinen minimalismi, sisäpuolella, näytti entistäkin pelkistetymmältä, kun näkyvillä oli yksi ainoa maalaus, Stanley Christianen kuvaamana, sekä joitakin maljakoita abstrakteine asetelmineen, jotka oli evokatiivisesti tehty liljoista ja valkoisen lasin viistoista kimpaleista, sekä flyygeli jota pianisti (ilman sidettä silmillä kuten elokuvassa) soitti kahteen asti aamulla enimmäkseen ei kenellekään, mikä myös oli melkoisen surrealistista - sadat vieraat olivat varsin viivyttelemättä siirtyneet puutarhan poikki suureen katokseen. Määrättömiä määriä Veuve Clicquot'ia. Seisovia pöytiä täynnä kaviaaria ja savulohta ja munakokkelia kasattavaksi muffinien tai tumman leivän päälle. Kaksi tapas-kojua, joissa kokonaisista suolakinkuista veistettiin taukoamatta, jatkona juustokoju. Tasainen virta tarjoilijoita kantoi ympäriinsä kekseliäitä ja alati vaihtuvia cocktail-paloja: tikkuihin pistelyä thai-kanacurrya pienissä galvanoiduissa ämpäreissä, kuumia minidonitseja vihreän peston kera. Mitä seuraavaksi, mitä seuraavaksi? Tunnin tai parin kuluttua oli suunnattoman katoksen alle muodostunut oma mikroilmastonsa tupakan savusta, jota leijui puutarhaan. Uupuneita varten oli nojatuoleja. Veuve Clicquot virtasi loputtomiin.
Viimein vaelsimme ulos. Tilaamamme taksi ajoi esiin. Kohtelias poliisi tiedusteli asiaa kuljettajalta ja saatteli sitten meidät auton luo. "Tämä oli kyllä paras keikka koko yönä", kommentoi kuljettaja. Meillä oli suuri kiusaus vastata, "Sanoitteko... paras keikka?"
Seuraavana aamuna huomasimme yhä ylläpitävämme samanlaista merkillistä dialogia kuin elokuvassa, tuijotellen toisiamme hitaasti pää kallellaan. "Se oli... omituinen elokuva." "Sanoitko... omituinen elokuva?" "Kyllä... se oli omituinen."
Eyes Wide Shut säilyy päämme sisällä.
Ian Watsonin tuore jatkokommentti (saapui juuri edeltävän tekstin viimeistelyvaiheessa, emme ehtineet suomentaa):
Incidentally, I just heard that because of
Hindu protests Warner Brothers have now removed the offending words from
the chants used in the orgy scene for versions to be screened "in Europe
and South Africa," so when the movie arrives in Finland (with its big
Hindu population?) some words (which I suppose were in Sankscrit) may be
missing...
Ian Watson puhuu, haastattelu, jossa myös muutama kommentti hänen yhteistyöstään Stanley Kubrickin kanssa.
Lisää Ian Watsonin tekstejä Aikakoneessa
Takaisin sivun alkuun
|
