Eijan kirjat 6:
Matka aarresaarelle
Eija Elo-Söderman
Robert Louis Stevensonin Aarresaari on klassikko, jota toivottavasti vielä luetaan. Sen merirosvoromantiikka on saanut monen monia jälkeläisiä ja vietellyt kirjailijoita ja ohjaajia. Jopa Renny Harlin sortui tarinan lumoon lähes konkurssiin asti (Kurkunleikkaajien saari).
Aarresaari on tietenkin fantasiakirja. Tosielämässä ei ole ollut merirosvon aarteita, salaisia karttoja, puujalkaisia laivakokkeja eikä papukaijoja. Fantasia tarinoissa kiehtoo, eivät oikeat merirosvot, rääsyiset sadistit, jotka potivat keripukkia ja kihisivät kirppuja.
Seikkailua ja fantasiaa yhdistellään yhä, esimerkiksi seuraavissa kirjoissa:
Douglas Preston & Lincoln Child: Kirottu kuilu (Riptide, 1998)
Otava, 1999, ISBN 951-1-15229-7, 508 s.
Suom. Ilkka Rekiaro.
 Kirottu kuilu sijaitsee Mainen sumuisilla rannoilla. Ragged-saarella huhutaan olevan kuuluisan merirosvon, Red Ned Ockhamin valtaisa aarre. Red Ned on kätkenyt aarteensa saaren sisään kaivoskuiluun, joka on täynnä ansoja. Kuilun hänelle rakensi kirkkoarkkitehti William Macallan, jonka merirosvo kaappasi ja pakotti rakentamaan kätköpaikan. Mutta Macallan vannoi kostoa - kukaan ei saisi aarretta käsiinsä. Aarretta, joka satumaisten jalokivien ja kullan lisäksi käsitti itsensä Pyhän Mikaelin miekan, joka tarun mukaan tappoi kaikki siihen koskeneet -
Tätä aarretta etsitään kirjassa nykytieteen kaikin keinoin hulluudenkiilto silmissä. Etsijöiden joukossa on myös tohtori Malin Hatch, joka omistaa saaren. Hän teki lapsena saarelle löytöretken veljensä kanssa. Veli jäi, häntä ei koskaan löydetty. Malin hakee veljeään, jotkut kaipaavat rahaa, toiset haluavat paljastaa Macallanin arvoitukset, ja kirottu kuilu kostaa kaikille tavalla tai toisella.
Seikkailukirja, vähän kauhua mukana. Vauhdikas, mukaansatempaava, lopussa reippaasti laidan yli. Fantasiaa? Odottakaa, kunhan saatte selville Pyhän Mikaelin miekan arvoituksen. Vihjeenä mainittakoon, että arvoituksen ratkaisu on hiukan samantapainen kuin Peter Høegin kirjassa Lumen taju. Tosin vain hiukan.
Älkää odottako ihmissuhteiden ihmeitä. Kenelläkään ei ole aikaa reivata sen vertaa, että pääsisivät selville toistensa aivoituksista ja motiiveista, omistaan nyt puhumattakaan. Liekö moisella väliäkään, kun koillismyrsky puhaltaa, saari natisee liitoksissaan ja salaperäiset tunnelit vaativat verta.
-
Douglas Preston and Lincoln Child Homepage
Diana Norman: Shores of Darkness,
Penguin Books, 1997.
 Naisia on merillä ollut paljon enemmän kuin merikirjailijat ovat kertoneet. Jopa Nelsonin laivoissa oli naispuolisia ruutiapinoita (Suzanne J. Stark: Female Tars, Pimlico 1998). Tarinoihin ja myytteihin ovat päässeet kaksi naismerirosvoa, Anne Bonny ja Mary Reed (tai Reid). Aikalaisia kutkutti tarina naisista, jotka kaappasivat laivoja miehiksi pukeutuneina. Outoa nykynaiselle, jonka mielestä housut ovat ainoa järjellinen asu laivassa.
Tarinoiden mukaan Anne Bonny oli baltimorelaisen kauppiaan tytär, joka 16-vuotiaana karkasi komean lurjuksen matkaan. Hän päätyi Mustaparran nimellä tunnetun merirosvon miehistöön ja sai jopa laivan komentoonsa. Mary Reed taas oli perheestä, joka omista syistään (mahdollisesti perintökiistan vuoksi) puki hänet syntymästä asti pojaksi. Mary päätyi Annen miehistöön. Lopulta kuninkaan laivat ja miehet saivat merirosvoaluksen kiinni. Kaikki miehet hirtettiin. Anne ja Mary ilmoittivat molemmat oikeudessa olevansa raskaana. Heidän jälkensä päättyivät vankilaan. Luultavasti he kuolivat johonkin vankilasairauteen; keltakuumeeseen, punatautiin, lavantautiin, malariaan - mainitakseni vain todennäköisimmät. Olen lukenut Annesta jonkinlaisen elämäkerran, jossa arvellaan hänen päässeen vankilasta ja muuttaneen länteen, mutta kirjoittaja oli ilmeisen rakastunut henkilöönsä eikä vain halunnut hänelle huonoa loppua.
Diana Normanin ideat ovat loistokkaampia. Shores of Darkness on tarina siitä, miten epätodennäköinen kolmikko - puritaanisoturi, majatalon juoksutyttö ja Ylämaan aatelinen - etsivät Anne Bonnya. Tyttö on ollut Annen ystävä, puritaani epäilee häntä tätinsä murhaamisesta ja ylämaalainen etsii kadonnutta sukulaistaan. Tarina sijoittuu Englantiin kuningatar Annan hallitusaikana.
Pieni pikakurssi historiassa: Stuartit syöstiin Englannin valtaistuimelta, kun Jaakko I kääntyi katolisuuteen. Valtaistuimen perivät Vilhelm ja Maria, Hollannin hallitsija ja Kaarle I:n tytär, jotka olivat lapsettomia. Kun molemmat kuolivat, Marian sisar Anna peri kruunun. Annalla ei ollut henkiin jääneitä lapsia. Ehdokkaina olivat Jaakon katolinen poika ja etäinen protestanttinen serkku, Hannoverin Yrjö. Diana Norman esittää, että Anne Bonny olisi ollut kolmas serkku prinssi Rupertin salaisesta avioliitosta skotlantilaisnaisen kanssa. Kirjan mukaan Annan pääministerin asiamiehet ovat ryöstäneet Anne Bonnyn ja salakuljettaneet hänet orjaksi Karibialle. Siellä jäljet häviävät. Kun etsintäryhmä lopulta löytää jäljet uudelleen, Anne Bonny ja Mary Reed ovat ihmisten tarinoissa toivottomasti sekaantuneet ja tarinassa vilahtava lapsi voi olla kumman tahansa - tai ei kummankaan. Tarinan lomaan on pujotettu hullun naisen kuvaus juonittelusta Englannin hovissa. Hullu nainen voi olla Anne, Mary tai ei kumpikaan. Koko vyyhti on synkkä kertomus kostosta ja hulluudesta, mutta loppu on (no, tavallaan) onnellinen.
1700-luvun alun historiaa on hyvä tuntea, Diana Norman tuntee alansa vähän liiankin hyvin. Suosittelisin Henry Thackerayn kirjaa Henry Esmondin historia, mutta sitä ei taida saada edes antikvariaatista. Henry Thackeray antoi kruununtavoittelijan (siis Stuart-perijän) sortua lemmenseikkailuun, jonka vuoksi hän myöhästyi Annan kuolinvuoteelta. Diana Normanilla on vieläkin kierompi syy siihen, miksi historia loppujen lopuksi kulki niin kuin kulki. Ja siihen, kumpi nainen oli hengissä, Anne Bonny vai Mary Reed.
Katherine Neville: The Magic Circle,
Ballantine, 1998.
 Tässä seikkailua ja historiaa koko kankaan mitalta. Kirjassa vilisevät Joosef Arimatialainen, Adolf Hitler, Kaarle Suuri, druidit ja yleensä kaikki, mitä Katherine Nevilleltä jäi yli ensimmäisestä kirjastaan Musta kuningatar (WSOY 1989). Juonta kuljettaa laaja suku, jonka jäsenistä kukaan ei ole sitä, miltä he aluksi näyttävät. Suosittelen kaaviota henkilöistä. Ei se mitään selvitä, mutta onpahan aivovoimistelua vähän niin kuin lehtien älytehtävät.
Kertoja, Ariel, yrittää päästä selville salaperäisen Pandoran papereista, jotka hänen kuolleeksi luultu serkkunsa Sam on hänelle perinnöksi jättänyt. Tekstit ovat salakirjoitusta ja sisältö kattaa mm. Maria Magdaleenan Joosef Arimatialaiselle kirjoittamat kirjeet, Rooman Sibyllan salaiset tekstit ja muuta vaikuttavaa. Ja tekstien keräämisen tarkoitus on - mikäs muu kuin - maailman hallinta. Vanhaan kunnon seikkailukirjatyyliin.
Mukavana mausteena ovat suoruumis British Museumista, jota kutsutaan nimellä Lovernios, ja intiaanimytologiat, joita edustaa Sam-serkku, täysverinen Lakota-intiaani (tarina siitä, miten täysverinen lakota voi olla täysvalkoisen Arielin serkku, on yksi kirjan pienemmistä merkillisyyksistä). Ilman Hitleriä olisin hyvin tullut toimeen.
-
Katherine Neville's Homepage
The Unofficial Katherine Neville Home Page
Takaisin sivun alkuun
|
