Eijan kirjat 5:
Aika on virta,
aika on paikka, aika on skeittilauta...
Eija Elo
Aikakoneet ovat kaikkien ihmisten unelma, niin uskon. Tietenkin ne ovat koneita, niissä on kaikenlaisia mukavia kieppuvia hörhöttimiä. Ellen väärin muista, Wellsin rakkineessa oli polkupyörän satula. Muistanette Gary Larsonin pilapiirroksen, jossa siivooja sekoitti aikakoneen pesukoneeseen?
 Me kaikki matkustamme ajassa vain unelmissamme. Jotkut kirjailijat ottavat tämän huomioon. Esimerkiksi Jack Finney. Finney (1911-95) oli menneisyysfriikki ja rehellinen romantikko. Siksipä hän olikin niin menestyksellinen aikamatkakirjailija. Finneyn aikanovellit on koottu kirjaksi About Time (1986). Kokoelmassa on 12 novellia, joissa käsitellään aikamatkustusta eri puolilta. Itse asiassa varsinaisesta matkustuksesta on vähän todisteita, eikä koneita ole lähimaillakaan. Finney ei ollut suuri koneiden kanssa.
"I love Galesburg in the Springtime" on - paitsi hyvää kirjallisuutta - myös hyvä esimerkki. Siinä kerrotaan pikkukaupungista, jonka menneisyys puolustautuu omalla tavallaan. Jos liian suuria muutoksia tai tuhoa yritetään - joku haluaa hävittää maiseman, puistokujan tai jotakin sellaista - jotakin vain tapahtuu. Sumusta tulee raitiovaunu, esimerkiksi, ja ajaa loukkaajan nurin. Paitsi, että raitiotiekiskot poistettiin Galesburgista joskus kolmekymmenluvulla. Sitä rataa. Tai otetaan "Where the Cluetts Are". Varakas liikemies saa päähänsä hankkia talon, jollaista ei ole kenelläkään muulla. Arkkitehti löytää sinikopiot talosta, joka piti rakentaa viime vuosisadalla, mutta jäi tekemättä. Talo tehdään juuri oikeista aineista, oikeilla menetelmillä, täsmälleen kuin viime vuosisadalla. Ja jonkin ajan kuluttua - siellä Cluettit ovat, menneisyydessä, ja onnellisia. Sama aihe on muissakin kokoelman nvoelleissa. New Yorkin maanalaisessa on taso, johon pääsevät vain harvat ja valitut. Sieltä tullaan eri aikakausiin. Rahojen keräilijä voi löytää kolikon, jota ei ole lyöty meidän maailmassamme, vaan vaihtoehtomaailmassa. Kaikki ajatuksen, mielikuvituksen ja tahdon asioita.
 Ajatus, mielikuvitus ja tahto ovat keinoja, joilla romaanissa Time and Again (1970) siirrytään menneisyyteen, vaikka kyseessä on valtion projekti. Lukiessani kirjaa ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että se kehitteli tarpeettoman kauan alkujaksoa eikä millään päässyt juoneen. Nyt tajuan, että alku on aivan viehättävä ja lisäksi hyvin tarpeellinen osa tarinaa. Piirtäjä, joka on töissä mainostoimistossa, Si Morton, saa erikoisen tarjouksen. Hallituksella on salainen projekti, jolla voidaan - ehkä - siirtyä menneisyyteen. Jos menneisyys saadaan tarpeeksi eläväksi, henkilö voi vain kävellä sisään siihen. Hallitus on rakentanut harjoitusalueita, mm. kokonaisen pikkukaupungin, joissa kaikki on täsmälleen oikein, pienintä yksityiskohtaa myöten. Yksityiskohdat ovat erityisen tärkeitä. Paketeissa on oikeaa käärepaperia, ne kiinnitetään oikeilla, puisilla pakettinappuloilla. Vaatteet, kirjat, sanomalehdet ja postimerkit ovat uusia, mutta täysin samanlaisia kuin alkuperäiset. Koehenkilöille opetetaan kulloisenkin aikakauden kieltä, tapoja ja historiaa. Heidät sijoitetaan asumaan paikkoihin, joiden omistus on pysynyt samana ko. ajasta saakka. Ja - toivon mukaan - he tuntevat lopulta kuuluvansa tuohon kadonneeseen kauteen ja astuvat luonnollisesti sisään menneisyyteen.
Lopulta tietenkin projekti onnistuu. Joku on ollut kymmenen sekuntia keskiajassa Notre Damen edessä. Toinen asuu 20-luvun pikkukaupungissa. Ja Si päätyy 1880-luvun New Yorkiin.
Suurin osa kirjaa ja sen viehätys perustuvat Sin kuvaukseen New Yorkista. Hän asettuu asumaan täysihoitolaan, rakastuu tyttöön, joutuu monenlaisiin tapahtumiin mukaan. Kirja on kuvitettu piirroksin ja valokuvin, jotka tekstissä on muunnettu Sin tekemiksi ja ottamiksi. Juonta on aivan tarpeeksi, kun Si yrittää selvittää nykyajan tyttöystävänsä esittämää menneisyyden mysteeriä, mutta pääpaino ei ole siinä, vaan ihmeen ja ihastuksen tunteessa, jonka elävä menneisyys tuo tullessaan.
Lopulta Si'lle valkenee, että projektin tarkoitus ei ole tarkkailla menneisyyttä, vaan muuttaa sitä. Silloin hän ryhtyy toimeen ja tuhoaa projektin niin elegantilla keinolla, että sitä olisi synti paljastaa niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Ja asettuu tyynesti asumaan menneisyyteen.
 Pitkän tauon jälkeen Jack Finney on ilmeisesti alistui rahan houkutuksiin ja kirjoitti jatkon Time and Again -kirjalle nimellä From Time to Time (1995). Tai mahdollisesti hän alistunui menneisyyden houkutuksiin, koska kirjassa on sama viehätys kuin aikaisemmassakin. Juoni tosin heikkenee, koska Finney on joutunut tekemään joitakin yllättäviä kärrynpyöriä saadakseen homman taas liikenteeseen. Uusi aika on New York 1912 ja entiseen tapaan kirja on varustettu valokuvilla ja piirroksilla. Parasta Finneytä ovat kuitenkin nuo varhaisemmat novellit ja ensimmäinen romaani. Suosittelen.
Jack Finney ei ole ainoa kirjailija, jonka henkilöt vain löytävät itsensä eri ajasta. Novelliantologiassa Cold Shocks (1991, toim. Tim Sullivan), on Michael D. Tomanin novelli nimeltään "A Winter Memory", joka käy oikein hyvin esimerkistä. Siinä nuori kaveri huomaa yhtäkkiä lyhyen ajan olevansa keskellä väkivaltaista kohtausta, johon sisältyy näädänsukuinen elukka ja hänen oma, autio ja raunioitunut kotitalonsa. Ja siten noin kymmenen vuotta myöhemmin näystä on tullut totta, ja sillä välin uusi jääkausi on iskenyt ja Amerikka autioitunut. Sinänsä jollakin tavalla standardikamaa, mutta kuten sanottu, käy esimerkistä. Erikoisempi esimerkki on antologiassa Razored Saddles (1989, toim. Joe R. Lansdale & Pat LoBrutto). Novellin nimi on "Sedalia" ja tekijä David J.Schow. "Sedaliassa" cowboyt ovat saaneet uuden homman. Dinosaurukset aikajaunttaavat pitkin maisemaa, ja cowboyt paimentavat niitä tarvittaessa, kunnes ne taas jaunttaavat takaisin. Novelli on hauska, tehty kieli poskessa, ja leikkii sekä lännen tarinoiden kliseillä että tietysti dinosaurus-kliseillä.
Eläimistä on puhe myös Pat Murphyn kirjassa Shadow Hunter (1982). Tässä on kyllä ihan oikea aikakone, mutta se ei ole niin tärkeä tarinassa kuin päähenkilö, nuori Neanderthal-ihminen Sam, joka vahingossa kaapataan luolakarhun kanssa tulevaisuuden liikeporhon yksityiseen lomaresidenssiin. Tärkeämpää on todella Samin suhde vihaiseen luolakarhun henkeen, omaan heimoonsa ja Eläinten herraan, joka tavallaan on lähettänyt hänet laskemaan lepoon kaikki luvuttomat eläinten henget, jotka harhailevat tulevaisuuden suurkaupungin kaduilla, koska niiden tappajat ovat menettäneet kyvyn nähdä henkiä ja puhua niille oikeat sanat.
Samaa tuntua on myös Murphyn palkintoja voittaneessa teoksessa The Falling Woman (1986), jossa menneisyys on läsnä, koska toinen päähenkilöistä, arkeologi, kykenee näkemään aaveita. Pat Murphyllä on kyky kirjoittaa aaveita teoksiinsa, The City, Not long After (1988) on täynnä niitä. Falling Woman kuitenkin tuo menneisyyden ja nykyisyyden kuvaan niin kuin kaksi päällekkäin valotettua valokuvaa.
 Kirjassa A Rose for Armageddon (1982) on Hilbert Schenck tuonut aikamatkakirjojen kuvaan päättymättömän ympyrän tai paremminkin spiraalin. Oliko se intialainen maailmannäkemys, joka toimi tällä konseptilla? Pienellä saarella on tiheikkö, joka keskellä on aivan erityinen kohta. Jos rakastava pari päätyy tähän kohtaan, he siirtyvät ajattomuuden kiertoon. Tavallisesti he vain toistavat loputtomiin samaa, koska heti tultuaan ulos tiheiköstä he unohtavat, mutta jos pari muistaa, he voivat muuttaa pieleen mennyttä jaksoa ja siten korjata tulevaisuuden erehdyksiä.
Schenck on kirjoittanut toisenkin samantyyppisen kirjan At the Eye of the Ocean (1981), mutta siinä ei niinkään leikitä ajalla vaan ajattomuudella. Siinä valtameri on mystinen, kaikkinäkevä olento, jonka silmät ovat tuntevia pisteitä. Päähenkilö löytää tällaisen pisteen ja muuttaa monen ihmisen elämän. A Rose for Armageddon kuitenkin esittää akuutin kriisin, joka korjataan lopussa. Kirja ajoittuu Vietnamin sodan aikaisiin opiskelijalevottomuuksiin, joten sen ajankuvan on täytynyt todella tulkita Harmageddonia - joskin jo ohitettua - ilmestymisvuoden lukijoille. Toinen todellinen aikakonekirja, Wilson Tuckerin The Year of the Quiet Sun (1970), puolestaan leikkii kansalaisoikeustaistelun kauhukuvilla. Jos jäntevästä, miehisestä sotakirjatyyppisestä aikamatkailusta pitää, tämä on in.
Opiskelijalevottomuuksista puhutaan myös Lisa Goldsteinin romaanissa The Dream Years (1985). Tässä on taas kirja, jossa ei tarvita välineitä eikä vimpaimia. Tosin epämääräisesti vihjataan johonkin keinoon, jolla tarinan opiskelijajärjestö on löytänyt ajan tielle, joka - kuten Clifford D. Simakin kirjassa Highway of Eternity (1986) tai Roger Zelaznyn teoksessa Roadmarks (1979) - kulkee kaikkien aikojen halki. Goldsteinilla kuitenkin pääpaino on vuoden 1968 Pariisin opiskelijalevottomuuksien ja varhaisten surrealistien samastamisella. Tuntuu täysin luonnolliselta, että nämä kaksi ihmisryhmää kohtaavat, eivätkä surrealistit edes vaikuta hämmästyneiltä kohdatessaan 60-luvun elokuvateattereissa (ja kiivetessään filmin sisään). Todellinen vihollinen molemmille ryhmille on kuolettava totisuus, jota edustavat surrealistien vanhemmat ja autoritaarinen André Breton, vuoden 1968 viranomaiset ja mystinen, mekaaninen hahmo, joka ahdistelee henkilöitä kalisten kuin kone ja puhuen velvollisuuden ja säännöllisen työajan ja palkan puolesta.
Valitan, jos otsikossa johdin harhaan. En tunne yhtään kirjaa, jossa aika OLISI skeittilauta. Vertauskuvana se kuitenkin pätee. Tämä ryhmä aikamatkakirjoja, joita haluan kuvata, esittävät ajan jonakin huimana mielikuvituksen kiitona, velvollisuuden vastakohtana. Ei mitään tutkimuksia, keksintöjä eikä kurinalaisuutta.
Tämäkään ei aivan pidä paikkaansa. Finneyn romaaneissa tehdään aivan riittävästi pikkutarkkaa pohjatutkimusta. Tuckerin tiedemiehet pitävät projektiaan hengissä läpi tulen ja kansalaissodan ja niin edelleen. Kuitenkin mikään näistä ei kiistä perustavaa tosiasiaa, että ajassa pääsemme liikkumaan vain mielikuvituksessamme, ja vaikka mielikuvitus käyttää järkeä välineenään, se on siitä hengessä hyvin kaukana. Joten miksi pitäisi edes teeskennellä, että aika kuuluu insinöörien alaan?
Myös hengessä nämä aikajutut ovat romantikkojen heiniä. Dream Yearsin surrealistit ovat luonnostaan järjestyksen vihollisia. André Breton on vastahangassa sankarin kanssa, koska hän ei halua surrealismin polulta poikettavan, kun taas sankarin mielestä tosi surrealisti saa olla jopa realisti, jos siltä tuntuu. Finneyn Si on romanttisen rakastunut menneisyyteen, siksi hän sinne pääseekin. Kirjan kovapäinen poliitikko Rube Prien ei pysty vaihtamaan aikaa yrityksistään huolimatta. Shadow Hunterin aikakoneen omistaja ei näe todellisuutta, johon kuuluu myös Eläinten herra ja luolakarhun henki. Kirjassa on myös kylmä tiedenainen, joka näkee tulevaisuuteen ja tekee itsemurhan, koska ei kestä ajatusta vaihtoehtoisista mahdollisuuksista.
Eipä silti, romantikkoja ovat kaikki aikamatkaajat. Toiset vain naamioivat sen painekammioihin ja muihin korkeatieteellisiin kapistuksiin. Tachyonit tai hypnotisimi, yhtä kaikki - kohteet ovat aina romanttisia. Kukaan ei yritä kirjoittaa tarinaa aikamatkasta Emile Zolan maisemiin, se on aina ristiinnaulitseminen, Kennedyn murha tai katukahviloiden Pariisi. Onko romanttisempaa kuvaa kuin Wellsin ikuisesti liikkumaton aurinko, jota jättiravut autiolla rannalla katselevat?
Takaisin sivun alkuun
|
