Eijan kirjat 4:
Vanhoja, käytettyjä ideoita
Eija Elo
Scifiä ja fantasiaa on kirjoitettu niin kauan, että ideoita kannattaa jo panna kierrätykseen. Ikävä kyllä rahan takia tehdyt uusinnat eivät paranna lajia lainkaan.
Marion Zimmer Bradley on ehdottomasti science fictionin ja fantasian kummitäti Amerikassa ja rakkaasti rakastettu. Nyt hän on kuitenkin alkanut myydä vanhoja ideoitaan uudelleen - toivottavasti sentään kallilla. Darkover-sarja on näitä. Exile´s Song (1996) on jonkinlainen jatko kirjaan Sharra's Exile (1981), eikä mitenkään huono. Jatko, The Shadow Matrix (1997), on valitettavasti aivan erityisen huono.
 
Exile´s Song toi Darkoveriin Lewin tyttären, joka mm. rakastui Mihail Hasturiin, Darkoverin mahdolliseen seuraavaan kuninkaaseen. The Shadow Matrix sekoittaa yhteen useitakin juonenpätkiä, ensimmäisenä Mihailin matkan Elhalyn-perheeseen, jossa talon rouva on epämääräisesti sotkeutunut oletettuun aaveeseen, väärään Keeperiin ja täysin selittämättömään telepaattiseen varikseen. Kun tämä takkula on selvitetty ilman järjen häivää, Mihail toimittaa Hastur-hoviin nipun Elhalyn-lapsia, joista hankalin - edelleen ilman järjen häivää - saa oudon aivohäiriön, joka siististi poistaa hänet ongelmien kirjoista ilman, että kenenkään tarvitsee tehdä asialle yhtään mitään (samoin kuin hänen hankala äitinsä poistaa itsensä elävien kirjoista, jotta Mihailin ei tarvitsisi sotkeutua mihinkään moraaliongelmaan). Seuraavaksi Margaret (Lewin tytär) ja Mihail saavat mystisen kutsun menneisyydestä, painuvat pomppien etäisyyteen ja ratkovat koko Darkoverin tulevaisuutta menneisyydestä käsin. Meidän odotetaan yhtäkkiä uskovan, että muinaiset darkoverilaiset keräsivät radioaktiivista maata ja kehittivät ydinpommia. Tietysti rakas nuori parimme hoitaa tämänkin ongelman, edelleen telepaattisen variksen avulla, joka taas kuolee ennenkuin kukaan rupeaa ratkomaan sen outoa arvoitusta. Helpolla päästään.
Kaiken lisäksi rakas nuori pari pakenee raivostunutta leronista ja hänen joukkojaan Hastur-järven syvyyksiin ja nousee pintaan viikkoa myöhemmin - löytääkseen rannalta TOISEN raivostuneen leroniksen joukkoineen. Ja - yllätys, yllätys - kaikki päättyy onnellisesti.
 Helvetti. Marion Zimmer Bradleyllä on paljon ja monia vikoja kirjailijana (eikö meillä kaikilla?) mutta simppeli saippuaoopperan tekeminen ei kuulu niihin. Hämmästyykö kukaan, jos kerron, että kirjan tekijänoikeuksia pitelee Adrienne Martin-Barnes (toim.huom. Martine-Barnes lienee haamukirjoittanut teoksen)?
Anne McCaffrey on toinen vanhan polven kirjailija. Olen antanut kertoa itselleni, että Anne on melko kova viskisieppo. Eipä ihme, että hänkin on myynyt oikeudet vanhaan menestysideaan. Annen idea on The Ship Who Sang (1969).
Tunnette ja muistatte varmaan. Ideahan on se, että joitakin lapsia syntyy silloin tällöin aivot täydessä toimintakunnossa, mutta ruumis toivottomasti elinkelvottomana. Kuten väliin voi lukea lehdistä tai kirjoista - lapsia ilman ruuansulatuskanavaa, aistinelimiä, käsiä ja jalkoja - traagisia tarinoita. Annen juoni-idean mukaan tällaiset vauvat otetaan huostaan, sijoitetaan esimerkiksi avaruusaluksen 'aivoiksi' ja pääsevät nauttimaan pitkästä, onnellisesta ja tuottoisasta elämästä. Ihmissuhdeongelmia syntyy, koska 'aivot' tarvitsevat 'lihakset', normaalin asiaan koulutetun ihmisen, joka hoitaa niin sanotut juoksevat asiat. Anne McCaffreyn novelleissa pääidea oli juuri 'aivojen' ja 'lihasten' keskinäisissä suhteissa.
 Kun Anne McCaffrey ryhtyi yhteistyöhön Mercedes Lackeyn kanssa - Ship Who Searched (1992) - paino oli edelleen tässä ihmissuhteessa. Tämän aluksen aivot oli Tia, lapsi, joka sai oudon avaruusviruksen ja halvaantui toivottomasti kaulasta alaspäin. Hän sai lihaksikseen Alex-nimisen nuorukaisen, ja yhdessä he ratkaisivat avaruusrosvo-ongelman ja Tian alkuperäisen virusongelman, ja palkkioksi heille kehitettiin etärobotti, jolla oli kaikki - toistan, aivan kaikki - tuntosensorit, joita ihmiselläkin on. Onnellinen loppu, Tia ja Alex purjehtivat auringonlaskuun.
Aivan toinen koppa kalaa on yhteistyö S.M.Stirlingin kanssa: The City Who Fought (1993). Kirjalla on omat ansionsa, lukuunottamatta muutamaa pikku vikaa: se on rasistinen, fasistinen ja sovinistinen. Tässä 'shellperson' on kokonainen avaruusasema nimeltään Simeon. Hänen lihaksensa on piikikäs naishenkilö, Channa, jonka kanssa Simeon ensin käy sukupuolten välistä sotaa. Sitten asemalle pakenee iäkäs avaruusalus, jonka väestä on hengissä noin neljäkymmentä. Pikku moka: aluksella matkan aikana kuolleet ovat pitkälle kehittyneessä mätänemistilassa JA KUHISEVAT MATOJA. Ajatelkaa, ystävät. Avaruudessa kiertoradalla ollut sukupolvialus, johon planeetalta on paettu kiireen vilkkaa. Miksi he ottivat kaikki kärpäsensä mukaan? Alus on kotoisin erittäin patriarkaaliselta planeetalta, - suoraan sanoen Vanhan Testamentin juutalaiset ovat selvästi esikuva nimiä myöten (Aaron, Joshua, Rachel). Heitä ajaa takaa nippu avaruusrosvoja. Nämä iskevät asemalle ja valtaavat sen. Rosvot eivät tiedä, että asema on saanut lähetettyä hätäkutsun, mutta n. 2 viikkoa aseman väki joutuu tulemaan omillaan toimeen.
 Hyökkääjät ovat mutantteja, ja jostakin omituisesta syystä hiilenmustia (tämä on se rasistinen piirre; miksi ihmeessä konnat niin usein amerikkalaisissa kirjoissa ovat juuri mustia?). He raiskaavat riemulla, ja kirjailija selvästi ajattelee, että aseman naiset nauttivat koko ohjelmasta. Sankaritar, aseman 'lihas', kaataa tarkoituksella petiin hyökkääjien johtajan, ja ajattelee myöhemmin: "Muuten olisin ihmetellyt koko ikäni." Jessus. Kaatojen idea on tartuttaa hyökkääjiin virus, jota heihin ei muuten olisi saatu (Jessus!), mutta Stirling tuntuu ajattelevan, että naiset olisivat jääneet kaipaamaan näitä superoriita, jos heille ei olisi luotu tilaisuutta syleillä heidän polviaan, hokea "Master and God" ja levittää reisiään.
Fasismi muuten tulee mainittujen rosvojen geneettisestä ohjelmasta, jonka mukaan perinnöllisyys on kaikki. Stirling on selvästi samaa mieltä ja kuvailee rosvojaan ileisen ihailevasti. Pääpahis jopa astelee pikku kävelyillä Channan kanssa ja rupattelee rotunsa ideoista kuin ritarillinen natsiupseeri puolalaisen kaunottaren kanssa. Tietysti raiskausten väliaikoina. Simeonin olemassaolo piiloitetaan, ja Aaron, se Vanhan Testamentin profeetta, esiintyy aseman pomona.
Lopussa pahisten johtaja pääsee pakoon räjäyttämällä jonkin 'välähdyspommin', ja sankaritar sokeutuu. Sitten Vanhan Testamentin Aaron kehittää mustasukkaisuuskohtauksen aseman aivon, Simeonin vuoksi, pakenee, tämä niin feministinen Channa törmäilee sokeudessaan pitkin ovenpieliä parkuen "Aaron, Aaron", Simeon pysäyttää hissin ja esitelmöi rakkauden olemuksesta ja Aaron palaa ylväästi tekemään naisparan onnelliseksi hyvän ja viriilin miehen rakkaudella. Lisäksi varsinainen jännitysmomentti on, kun Rachel, eräs pakolaisista, ilmiantaa koko nipun rakkaudessaan Aaroniin, mutta kun Aaronin velipuoli pelastaa Rachelin, tämä palaa kiireesti järkiinsä riippuessaan pelastajansa kovissa hauislihaksissa. Ja saa anteeksi. Loppujen lopuksi, "Heikkous, nimesi on nainen".
Oh, shit. Anne, Anne, mitä teitkään. Tämän sopimuksen hinnalla voi ostaa järvellisen Glenmorgania, mutta oliko se sen arvoista?
 Parempaa tavaraa on kirja Tiger Burning Bright (1995), tekijöinä Marion Zimmer Bradley, André Norton ja Mercedes Lackey. Kirjan synty on ilmeinen. Kustantaja on keksinyt, että jos kolme painosten kuningatarta jokainen tykönään myy hyvin, yhdessä heidän pitäisi myydä kymmenen kertaa paremmin. Niinpä on kehitetty idea: pieni kaupunkivaltio, jossa on kolme hallitsevaa naista, leskikuningatar, nykyinen kuningatar ja kruununprinsessa. Idean mukaan ilmeisesti kunkin kolmen sukupolven kirjoittajasta piti lainata äänensä kullekin ladylle. Käytännössä sanoisin, että Bradley valvoi yleistä toteutusta, Norton piirsi juonen ääriviivat ja Lackey kirjoitti enimmän osan tekstistä.
Juttu ei ole ollenkaan huono. Pikku kaupunkivaltioon iskee soturikeisari, jonka taustavoimana on häijy taikuri. Valtiossa on myös alueen pääuskonnon temppeli. Onneksi hallitsevilla naisilla on kaikilla piilopaikka, ja yhdessä he taistelevat kätköstä, kunnes pahan voimat on kukistettu. Sotilaskeisarin poika jopa siirtyy heidän puolelleen.
Valitettavasti kriittinen luonteeni saa minut ihmettelemään. Mikä rikas kaupunki on näin tavattoman puolustuskyvytön? Pelkkä kateellinen naapuri olisi kukistanut kaupungin aikapäiviä sitten. Heillä pitäisi olla vähintään tarmokas ja suuri palkkasoturiarmeija muureillaan. Toiseksi arvon ladyjen vapaa-ajan harrastukset ovat vähintään oudot.
Leskikuningatar on vetäytynyt temppeliin yhdeksi nunnista. Hyvä ja oikein. Mutta miksi salaa? Miksi hän hiipii edestakaisin palatsin ja temppelin väliä maanalaisia tunneleita pitkin? Ja meikkaa ja pukeutuu matkalla elääkseen kaksoiselämää? Eikö olisi ollut perin luonnollista luovuttaa valta julkisesti tyttärelle ja ruveta nunnaksi kansan hurratessa?
Tyttärentytär on nuoresta iästään huolimatta salaisen poliisin päällikkö, joten on ilmeistä, että hän tarvitsee valepukuja. Mutta kokonaan toinen persoonallisuus mustalaisten hevoslääkärinä? Ja saman tien - miksi kaupungin alla ja rakennusten sisällä kulkee kokonainen salakäytävien verkosto?
Yllättävintä - miksi kaupungin hallitsija viettää kaksoiselämää köyhäinkorttelin korunmyyjänä, jonka uskotaan silloin tällöin karkaavan merimiehen kanssa (koska hänen täytyy välillä hoitaa päävirkaansa, hallitsemista)? Tavallisen konttoristin homma vie tekijänsä kokonaan (nimimerkillä "Kokemusta on"), miten sitten kuningatar voi tehdä ja myydä koruja viikkokaupalla kerrallaan? Kätevää tietenkin valloitushetkellä, ja kirja siitä eteenpäin on viihdyttävää luettavaa, mutta miksi, oi miksi?
Kirjassa on mukavasti romantiikkaa, prinssejä ja kapealanteisia merikapteeneita muun ohella, hauskaa viitta ja tikari -juonittelua ja varsin pätevää kuvittelua kosmetiikan alalla (luota naiseen, kun keskustellaan naamioinnista), mutta liikaa ei pidä ajatella lukiessa. Merikapteeni on muuten kuningattaren kylmää vuodetta varten, koska prinsessa saa prinssin. Leskikuningattarelle sentään riittää uskonto.
Juonen hataruus saa minut epäilemään, että se on Andre Nortonin; hän ei koskaan vaivautunut pohtimaan sellaisia pikkujuttuja kuin aloitus ja lopetus, kunhan voimakohtia riitti. Herkulliset yksityiskohdat ja yleinen romanttisuus ovat Lackeyn. Ja koska Bradleyn feminismistä ja yleisestä järjestä ei näy niin merkkiäkään, epäilen hänen lähennä hoitaneen käytännön yksityiskohtia yhteistyössä.
Kaiken kaikkiaan - mitä näemmekään ensi kerralla? Kara Dalkeyn jatko Sormusten Herraan, jossa kerrotaan Samin lasten seikkailuista? Sarja uusia Säätiö-kirjoja, kaikissa eri tekijä (toim.huom. Nämä on kyllä jo nähty)? Vai jotakin vielä kuvaamattomampaa?
Takaisin sivun alkuun
|
