Eijan kirjat 1
Eija Elo
Lynn Flewelling: Nightrunner-sarja
Fantasiankirjoittajat ovat jo kauan syytäneet tekstinkäsittelylaitteistaan Tolkien-klooneja. Nyt on kasvanut uusi sukupolvi. Lynn Flewelling seuraa David Eddingsin jalanjälkiä.
 Älkää käsittäkö minua väärin. Hänen kirjansa ovat aivan luettavia, ajoittain jopa oivallisia. Ne vain seuraavat esikuvaansa sangen tiukasti. Kuvitelkaa, että Belgariad-sarjan Silkillä olisi ystävänään Eleeni-trilogian Kurik, tämä vakaa ja perheellinen mies. Sitten Silk adoptoi Garionin ihan itse. Paha vastustaja taas muistuttaa Azash-jumalaa ja hänen luomuksiaan. Siinä on Nightrunner-sarja (tähän mennessä Luck in the Shadows (1996) ja Stalking Darkness (1997), tulossa Traitor's Moon). Lynnin oma lisäys on, että 'Silk' - Seregil - on biseksuaalinen ja tuntee lihallista vetoa 'Garioniin' - Aleciin. Mukana tarinassa on velho, joka on normaalia vanhempi - tässä kahta vaille kolmesataa vuotta.
 Lynn Flewellingillä on silmää yksityiskohdille. Monet henkilöt ja kohtaukset ovat realistisia ja jännittäviä. Hänellä ei ole silmää kokonaisuudelle, hän oikoo kulmia koko ajan, ja se turmelee vaikutuksen. Alec esimerkiksi on hämmästyttävän lahjakas nuorukainen. Hän on elänyt koko ikänsä yksin metsässä isänsä kanssa. Kuitenkin tutustuttuaan Seregiliin hän oppii salaisen viittomakielen kahdessa päivässä, miekkailun viikossa ja muutamassa kuukaudessa kaikki murtovarkaan taidot, aatelisten sukutaulut ja ainakin yhden vieraan kielen. Kadehdittavaa.
Tai ajatellaan kohtaa, jolle olen mielessäni antanut nimen "Kuolleista nousseiden hevosten arvoituksellinen tapaus". Kolme päähenkilöä ratsastaa metsässä väijytykseen. Hevoset ammutaan heidän altaan. Voitettuaan vastustajansa he nousevat taas ratsaille. Missään ei selitetä, mistä hevoset aineellistuivat. Ehkä he löysivät väijyttäjien ratsut, mutta sitä ei kerrota. Joka tapauksessa ahdistelijoita oli enemmän, ja heidän ratsunsa olisivat varmasti olleet kaukana tiestä. Niiden löytäminen ja valitseminen olisi ehdottomasti vaatinut ainakin pari kappaletta. Nousivatko siis sankareidemme omat ratsut kuolleista?
Toinen outo kohta: Seregil on sairastunut maagisesti, hänen ystävänsä on mennyt toista kautta (niiden kuolleista heränneiden hevosten kanssa). Alec joutuu huolehtimaan sairaasta Seregilistä jokilaivassa, kärryissä ja toisessa laivassa. He ovat aikaisemmin hankkineet miekat ja hyvän jousen. Ymmärtääkseni isoja ja painavia tavaroita. Ainakin kerran mainitaan, että Alec nakkasi nyyttinsä laivan kannelle. Kova poika. Sen on täytynyt kalahtaa. Kun he pääsevät kaupunkiin, jousi ja miekat ovat edelleen mukana.
Tapahtumavaltiossa on naisvalta, jonka synty selitetään: oraakkeli ennusti kerran, että hallitsijan tyttären on johdettava maata ja armeijaa. Häpeäksi naisvallalle valtio on todella huonossa komennossa. Joka kulman takaa ja kaikissa tilanteissa esiin pomppaa rosvoja. Mikä maa se on, jossa ei voi ratsastaa kaupungista läheiselle maatilalle joutumatta ainakin kerran ryöstetyksi?
Toisaalta kirjat ovat täynnä mehukkaita yksityiskohtia. Kun paha lähestyy kaupunkia, se tuodaan esiin havainnollisina kuvina. Velhot asuvat kaupungissa omassa talossaan. Sen alakerrassa on eräänlainen museo. Erääseen lasilaatikkoon suljettuna on käsipari. Ne kuuluvat necromancerille, jota oli mahdoton tappaa. Hänet on hakattu palasiksi ja palaset kätketty eri paikkoihin. Kädet liikkuvat silloin tällöin. Pahan lähestyminen tuodaan esiin kuvaamalla, miten kädet liikkuvat enemmän ja enemmän ja alkavat kynsiä laatikon reunoja niin, että rystysnahka halkeaa ja luu tulee näkyviin. Puistattavaa.
Henkilökohtainen yhteenvetoni on, että Lynn Flewelling on lupaava ja kiinnostava kirjailija, jota kannattaa tavatessaan lukea, mutta en vielä lyö tästä hevosesta vetoa. Ehkä noin kuuden kirjan kuluttua, jos hän oppii pitämään oikotiensä aisoissa. Ja kehittää enemmän sitä huumoria ja ironiaa, jolla Eddings kirjansa maustaa.
Lynn Flewellingin kotisivu
Connie Willis: Bellwether
 Connie Willis on vakiintunut ja loistava kirjailija. Tämä pikku kirja kannattaa ottaa erikseen esiin, koska siinä tiivistyy käsite "science fiction". Kirja on fiktio tieteen tekemisestä.
Tapahtumapaikka on yliopisto, jossa kertoja tutkii 'fads' - muoteja tai trendejä. Joka luvun alussa on kuvaus jostakin trendistä Barbie-nukeista (joilla on tärkeä osa juonessa) hula-vanteisiin. Kertoja yrittää saada selville, mikä aiheuttaa trendit, ja esimerkkinä tutkii 20-luvun polkkatukkaa. Asioita mutkistaa laitoksen toivottoman epäpätevä juoksutyttö lempinimeltään Flip, ainakin yhtä epäpätevä johtoporras ja tiedemies, joka yrittää tutkia kaaosteoriaa nisäkkäiden laumakäyttäytymisen kautta ja menettää määrärahansa, koska Flip hukkaa hänen hakemuksensa. Tässä vaiheessa mukaan tulevat lampaat (Connie Willisillä ei ole mitään luonnotonta ihastusta lampaisiin). Naiskertojalla on nimittäin miesystävä, joka menee aina kaikkiin trendeihin, jopa leipävanukkaan syömiseen. Hän hankkii lampaita, koska ne ovat muodissa, ja lainaa ilomielin 30 lammasta laumakäyttäytymisen tutkimiseksi. Ja niin tutkitaan lampaita, Barbie-nukkeja, kahviloita, tatuointeja ja haltiakummeja helmeilevän riemukkaasti.
Kirjan kannessa pitäisi olla varoitus: 'Tämä kirja voi muuttaa maailmankuvaanne korjaamattomalla tavalla'. Sain juuri sen luettuani kirjakerho Book Avenuen lehden, jossa mainostettiin, että enkelit ovat muodissa, ja ajattelin: "Väärin, enkelit ovat juuri menneet muodista, haltiat ovat tilalla."
"Bellwether"-sanaa en muuten tuntenut, mutta ei tuntenut kirjan kertojahenkilökään. Se tarkoittaa kellokasta.
Connie Willis -linkkejä
Dan Crawfordin kissoja, hiiriä ja koiria
Olen lukenut Dan Crawfordin kolmea kirjaa suunnilleen takaperin puuhun -menetelmällä. Eli ensin kolmannen kirjan, sitten toisen, ja ensimmäinen taitaa jäädä kokonaan lukematta, koska se on kustantajalta lopussa. Crawfordin suhteen sillä ei ole vähääkään väliä - kirjat eivät ole trilogia, niissä vain löysästi seurataan samoja henkilöitä. Ja juonet ovat joka tapauksessa niin kahjoja, että niitä ei pysty seuraamaan - eikä ole väliäkään - edes saman kirjan alusta sen loppuun.
Paras asia Crawfordissa on, että hän ei muistuta ketään muuta. Toiseksi paras asia: hän kirjoittaa nokkelasti. Esimerkki: kirjat tapahtuvat maassa nimeltään Rossacotta. Maalla on lapsikuningas, vuosisatoja vanha velho-regentti, kuninkaan pää-henkivartija (iso musta nainen nimeltään Nimnestl) ja valtava määrä juonittelua. Vähemmän varakas kansanosa on koottu kaupunginosaan nimeltään "Swamp" - Suo. Suossa kuultu keskustelu:
"Let's see the color of your money!" bellowed a thickened voice.
"You will be disappointed, good son," answered a calmer one. "It is the same color as everyone's money."
"If I don't see that money, I'll see the inside your belly!" roared the first speaker.
"That's a different color," admitted the second.
Crawfordin pääidea on shokeerata lukijansa. Pikku jutuista - kuninkaan syntymäpäivillä suosituin esiintyjä on henkilö, joka nielee eläviä hiiriä (hiirien takajalkoihin on sidottu lanka, joten ne saadaan takaisin ylös); suositun trubaduurin illanvietoissa erityisohjelmanumero on perheen julkinen kylpy - ei hänen täysin alastomien tyttäriensä vuoksi, vaan koska rossacottalaiset eivät normaalisti kylve - vakavampiin, kuten päätön ruumis ja ruumiiton pää, jotka henkivartija löytää vankisellistä, jossa piti olla kauhistunut 10-vuotias.
Sama kohtaus kertoo, miksi kirjojen juonilla ei ole vähääkään väliä. Ruumiinkappaleet ovat oletettavasti sellissä, koska meneillään on kaksi salajuonta, joista toisen mukaan kuningas on tarkoitus kidnapata ja tuottaa esiin, kunhan puolueet ovat taistelleet kylliksi. Kuninkaan piilopaikan tietää sotavanhus, joka pitää näin ollen myrkyttää, jotta hän ei löytäisi lapsihallitsijaa. Lapsi sellissä on epäilyksenalainen myrkytyksestä - hän vei ruoan vanhukselle. Ruumis ja pää kuuluvat panttilainaajille, jotka riensivät kertomaan sotamuistosta, jonka nainen panttasi heidän liikkeessään. Panttauksen tarkoitus oli lisätä hämminkiä. Tähän asti kaikki on selvää (vai onko?).
Crawfordilla on hauskaa kohtauksen kanssa, jossa Nimnestl löytää miehen päättömän ruumiin ja naisen pään. Sen sijaan hän ei muista kertoa, miten ruumiinkappaleet päätyivät juuri tähän selliin; miten lapsi vapautettiin (juoni mutkistuu juuri tässä kohdassa); missä ovat puuttuvat ruumiinosat; ja mitä tekemistä yleensä millään on minkään kanssa.
Niin kauan kuin Crawfordin kirjaa lukee, elämä on hauskaa. Ajatteleminen - lukiessa tai sen jälkeen - on ehdottomasti kielletty.
Ai niin, kissat, hiiret ja koirat - kirjojen nimet ovat Rouse a Sleeping Cat (1993), The Sure Death of a Mouse (1994) ja A Wild Dog and Lone (1995).
Terry Goodkind: Wizard's First Rule
 Epäilin alusta asti, että Goodkind aikoo tehdä Robert Jordanit. Viimeisin Finnzine paljasti, että kuudes osa on meneillään. Koska jo ensimmäisessä osassa on 800 sivua, sovitan kirjaan Eijan Ensimmäistä Sääntöä - en koskaan sotkeudu mihinkään kirjaan tai kirjasarjaan, joka vie hyllystä yli metrin tilaa, ellei se ole William Shakespearen kirjoittamaa. Itse asiassa Shakespeare tarvitsee vain 10 - 30 cm painoksesta riippuen. Metriin mahtuu jopa kaksikymmentä toinen toistaan parempaa erilaista kirjaa, joten miksi rämpiä pitkin maita ja mantuja yhden ja saman joukon mukana - tällaisiin sivumääriin ei päästä ilman uuvuttavaa maailmanympärimatkaa jossakin ruppaisessa fantasiamaailmassa örkkien ja kaikenkarvaisten tölvittävänä. Ja sankarikin on yleensä sitä typerää lajia, joka hoitaisi homman ja ehtisi pyhäksi kotiin, jos hän vain ottaisi vakavasti, mutta yleensä he suhtautuvat asioihin kuin Jukolan veljekset aapiseen. Katsokaa Robert Jordania, ja lukekaa Terry Goodkindin takakansia. Puistattavaa.
Joten se Terry Goodkindistä.
- An Interview with Terry Goodkind
- Terry Goodkind
- Mr G's Terry Goodkind Web Site
- War Wizard's Keep
Amy Stout: The Sacred Seven
Amy Stout on nimi, josta vielä kuullaan. The Sacred Seven (1996) on esikoisteos, jossa on paljon hyvää ja joitakin huonoja puolia. Huonoista puolista ensimäiset ovat kirjan etu- ja takapuoli. Nimi on onneton valinta, koska se ei tarkoita mitään, ei jää mieleen eikä sillä ole mitään tekemistä koko jutun kanssa. Tosin kirjassa on jumaluuksia, joista käytetään nimitystä "seitsemän sisarta", mutta heihin vedotaan vain "herranjestas"-mielessä.
 Kansikuvassa on nainen, jolla on miekka ja lohikäärme. Tähän asti kaikki on selvää, koska yksi henkilö on naispuolinen palkkasoturi, jolla on lemmikkilohikäärme. Muu onkin pielessä. Kirjan Jiliania ei löydettäisi tässä Vero Moda -mekossa kuolleenakaan, eikä miekankantaja seiso noin sirosti varpaillaan (ja näkevätkö silmäni varpaissa punaista kynsilakkaa?). Takakansi taas sisältää sellaista roskaa, jota kirjoitetaan, kun ei ole luettu koko kirjaa. "These three and others, all seeking Alvaria for their own reasons - but ultimately joined in a quest to find the twin rulers who can rescue the war-torn country and reunite it into a peaceful One Land again." Miten minusta tuntuu kuin olisin lukenut jotakin tämäntapaista aikaisemmin?
Tolkienilla on paljon vastattavaa. Tämäkin kirja tulvii haltioita ja kääpiöitä, vaikka tässä heidän ei tarvitsisi olla kuin eri kansanheimoja - 'kääpiöt' käsityöläiskiltoja, 'haltiat' nomadeja, joista jotkut osaavat magiaa. Kirjan kaksi kääpiötä eivät hahmotu mitenkään, edes kooltaan - Walther Shortdwarf kuvataan kerran kookkaana kääpiönä ja jätetään juttu siihen, 6-vuotiasta Ceeleytä ei kuvata ollenkaan.
Yleensäkin Amy Stout ei kuvaile, ei henkilöitä, maisemia, taloja eikä pukuja. En muista lukeneeni toista kirjaa, josta saa yhtä huonosti näkömielikuvan. Sen sijaan hänen henkilöillään on persoonallisuus. Elävä, erottuva ja mieleenjäävä. Walther ei ole kummoinenkaan kääpiö, mutta hän on aidosti turhautunut setä, Ceeley on oikea lapsi (Amy Stoutilla on kolme omaa). Jilian ei tunnu lainkaan palkkasoturilta (verratkaa Elizabeth Moonin Paksiin), mutta voimakastahtoinen nuori nainen hän varmasti on. Utuisimmaksi jää noita Alvaria, mutta hänen motiivinsa todennäköisesti selvenevät toisessa osassa nimeltään The Royal Four (1997) - ihmettelen, onko kirjasta tulossa trilogia, ja mikä silloin on kolmannen osan nimi - "The One"?. "The One" on nimi, jolla itsekseni kutsun tätä kirjaa - Alvaria-noita käyttää sitä arvonimenään.
Pidän eniten nuoresta velhosta Ginnistä, hänen epämiellyttävästä äidistään Roslinista ja kuljeskelevasta isästään Wanton Tomista, jolla on lohikäärmeystävä Grosik. Nämä neljä ovat epätavallinen ryhmä fantasiakirjallisuudessa, ja useimmat juonen yllätykset keskittyvät heihin. Kirjassa ei tapahdu kovin paljoa henkilöiden mielen ja keskinäisten suhteiden ulkopuolella - ei riehuvia taisteluja, miekkojen kalsketta, pystyyn kimpoilevia sotaratsuja. Useat keskustelut voitaisiin käydä keittiön pöydän ympärillä (jotkut käydään). Loppuun on saatu yllättävän vilkasta toimintaa, ja kun pöly laskee, tilanne on miellyttävällä tavalla ongelmallinen - haluan palavasti tietää, miten käy Mutin (Jilianin lohikäärmeen), mitä Ginnille tulevaisuudessa tapahtuu, mikä on Alvarian motiivi - tosin minulla on epäilykseni - ja mitä tulee Ceeleystä ja Waltherista. Sanalla sanoen, haluan lisää tätä lajia.
Takaisin sivun alkuun
|
