Aloitussivu

Aikakone FAQ

Sisältö

Mitä uutta Aikakoneessa

Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa

Uudet kirjat

Kirja-arvostelut

Kolahtaneita kirjoja

DVD-elokuvat

Uutisia

Aikagalleria

Kuukauden kuva

Aikakoneen linkit

Aikakoneen arkisto

Kaikkiruokaisen päiväkirja

Lukijoiden äänet

Palaute

Kapteeni Kuolio

Aikakartta

Caucus-talvi

Ian Watson

Caucus Winter, © Ian Watson 1998. Published here by permission of the author and Edward L. Ferman. Translated by Leena Peltonen. Illustrations by Tapio Puhakka. First published in The Magazine of Fantasy and Science Fiction, January 1999.

Cambridgeshiren alava maaseutu oli kuin pelkkää matalaa sumumerta, jossa kimmeltävät valkoiset korallit pilkoittivat. Kuura peitti paksuna jokaisen puun ja pensaan. Aurinko häikäisi, mutta ei tarjonnut lainkaan lämpöä. Oli keskipäivä, ja lämpötila oli yhä alle nollan. Kuura hallitsisi maisemaa kaiken päivää, ja sitten hyinen usva palaisi kiinnittämään yhä lisää kristalleja joka risuun. Voisivatko oksat katkeilla paukahdellen?
          Ainakin näillä seuduilla kaikki laukaukset johtuisivat vihreäsaappaisista metsästäjistä, jotka yrittäisivät saada kirjavan fasaanin saaliikseen.
          Tie oli hyvin iljanteinen. Vain sellaisten nelivetoisten ajoneuvojen kuin meidän oma japsijeeppimme pitäisi ylipäätäänkään olla liikenteessä. Jotkut autot suoriutuivat miten kuten, ryömimällä ja liukumalla ja enimmäkseen päätymällä meidän tientukkeeksemme. Englanti ei ole koskaan ollut lumiketjujen luvattu maa, tai sellaisten nastarenkaiden, joita Suomessa käytetään.
          Koska äkillinen lumimyrsky oli sulkenut Lontoon Heathrown lentokentän, oli koneemme ohjattu Lutonille. Luton oli vain puolimatkassa Cambridgeen, mutta Lutonilla ei ollut helikopteria odottamassa, joten matkamme tuntui tuskallisen hitaalta.
          Meidän madellessamme täällä eteenpäin saattoi jokin Lähi-idän ohjussiilo paraikaa kääntää ydinaseitaan kohti niinsanottua Jew Yorkia, kun Caucus hakkeroi läpi kryptauksen ja muutteli laukaisukoodeja.
          Pääni ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa Outin kanssa vietetyn illan jäljiltä. . .

Hän ja muutama muu Nokian tietotekniikkaosastolta oli vienyt minut yhteen Tampereen keskustan pubeista. He olivat hakeneet minut Ilves-hotellista, ja joukkiomme oli liukastellut yli pääkadulla olevan sillan, ohi jyhkeiden, herooisten patsaiden. Ylemmästä järvestä alempaan kuohuva joki ei ollut jäässä, mutta kaikki muu sitten olikin. Tässä vaiheessa minä jo jumaloin hiekkaa, jota suomalaiset levittävät jalkakäytävilleen talvisaikaan. Seurasin hiekkaa kuin kana jyvänoroa peläten joka hetki kaatuvani ja katkaisevani nilkkani. Aina kun uskaltauduin katsomaan muualle kuin jalansijoilleni, minulla oli tilaisuus ihailla hallitun liukumisen taitoa, jonka suomalaiset autoilijat olivat kehittäneet huippuunsa.

Outin kertoman mukaan viime vuosina ei ollut satanut läheskään niin paljon lunta kuin tavallisesti, ja että lämpötilakin vaihteli miinus viiden tietämissä. Olin silti vakuuttunut, että kylmyyden täytyy Suomessa olla tappavampaa kuin muiden maiden kylmyyden. Siksi olin liioitellusti kääriytynyt kahteen villapaitaan, tikkitakkiin, lämpösaappaisiin ja villamyssyyn, jonka saatoin vetää korvilleni.

Samana iltapäivänä olin ihaillut Nokian kehittämää mikroprosessoria, jossa oli lähes tuhat loogista kvanttiporttia. Nokia poti yhä lastentauteja laserteknologiassaan, ja päästyämme pubiin Risto, vakava nuori mies, jatkoi vielä jonkin aikaa juttuaan berylli-ionien värähtelyistä . . . ainakin ensimmäisen oluensa ajan. Outi ja toiset paneutuivat hankkiutumaan vaikuttavan keskittyneesti hilpeään tilaan. Oli sydäntalven kaamosaika, joten mitäpä muutakaan ryhmä suomalaisia tekisi kuin joisi vimmatusti?
          Miten se Outin kertoma ruotsalaisjuttu kuuluikaan suomalaisten käsityksestä hyvistä juhlista?
          "Kaksi suomalaista istuu huoneessa mukanaan laatikollinen kossua, tajuatko, Anne. Kun he saavat kossun juoduksi, toinen poistuu huoneesta. Sitten toinen yrittää arvuutella, kuka lähti!"
          Tämä vitsikkyys alleviivasi suomalaisen sielun vähäpuheisuutta, josta ei juuri ollut näyttöä sinä iltana pubissa. Kaikki tämä pimeys, jota vastaan kamppailla! Ilmeisesti juhannusjuhlan aikaan, kun aurinko on taivaalla kaiken yötä, murhaluvut Suomessa kohoavat rajusti. Silloin tuuletetaan pitään haudottuja kaunoja. Pitkien puukkojen valoisa yö!

Itse asiassa ei Tampere ollut tammikuun ensimmäisellä viikolla niin määrättömän pimeä, kuin olin kuvitellut sen olevan. Täällä, sata mailia Helsingistä luoteeseen, oli taivas keskipäivällä hetken aikaa harmaa. Ja aavemainen. Tehtaanpiipuista työntyi savua tai höyryä, joka sekoittui hyytävään usvaan, jonka läpi leijui silloin tällöin lumihiutaleita. Oli kuin tämä kaupunki olisi ollut jokin muukalaisten metropolis vieraalla planeetalla, niinkuin Hollywood olisi filmannut sen tupruttaen hiilihappojään huuruja kaikkialle.

Kaupunki oli näyttänyt vielä oudommalta vuonna 1918, kun pelkät savupiiput törröttivät pystyssä sen jälkeen, kun punaiset oli nujerrettu. Tampere oli yhä säilynyt kyllin punaisena vaaliakseen maailman ainoaa Lenin-museota. Outi oli vienyt minut sinne joutohetkenämme. Niin hyvin valaistu, tahrattoman puhdas ja omituisen murheellinen näyttely. Näinä aikoina jälkeen Neuvostoliiton sortumisen hän ja minä olimme olleet ainoat kävijät.

Outin isoisä oli taistellut kaupungin piirityksessä, häviäjien puolella. Vielä vuosia myöhemmin hänen käydessään koulua Kylmän Sodan päivinä, häntä oli kiusattu koulussa punaisen taustansa takia. Hän oli joutunut monta kertaa kotimatkalla väijytykseen ja saanut selkäänsä. Tässä oli syy hänen kovanaamaiseen punkkariolemukseensa, lyhyeksi kynittyihin hiuksiinsa, jotka oli valkaistu ja koristettu oransseilla raidoilla, jotka olivat kuin koiran kusta lumella. Nokia sieti hänen hiustyyliään, koska hän oli niin loistava matemaatikko ja ohjelmoija. Hän oli laatinut sen algoritmin, joka käyttäisi heidän kvanttitietokonettaan niin, että se kykenisi purkamaan minkä tahansa datan parissa minuutissa, ja siinä tietenkin oli syy siihen, että olin Suomessa. Outin algoritmia pidettiin tehokkaampana ja elegantimpana kuin sitä uranuurtajaa, jonka AT&T Bell - laboratoriot New Jerseyssä olivat taannottain kehittäneet.
          En ollut juurikaan odottanut yhteyshenkilöni olevan vasemmistolainen punkkari, mutta pidin Outista paljon. Hän oli ystävällinen ja suorapuheinen.
          Ilkikurisuus nousi pintaan ensimmäisten oluitten jälkeen.
          Outi kysyi minulta, "Oletko juonut salmiakkia?" Se varmaan oli se nimi. Ellei, niin jotakin sinne päin. "Se on viimeisin villitys nuorison keskuudessa."
          Enhän minä tietenkään kahdenkymmenenyhdeksän vuoden iässä halunnut, että minua pidettäisiin minään kalkkiksena.
          Tukevatekoinen Marko säteili hyväksymistään. "Siitä saa neljän päivän kankkusen", hän julisti ikäänkuin se olisi ollut erityinen suositus. "Tarjoan sinulle lasillisen."
          "En usko haluavani neljän päivän krapulaa", vastustin. "Mitä se aine oikein on?"
          "Se on sekoitus lakristia, anista ja ammoniumkloridia. Vahvaa!"
          He kaikki katsoivat minua. Jänistäisinkö? Ilmeisesti kanttini oli pantu koetteelle.
          Okei, minä siis maistaisin ihan pienen lasillisen, jos sopii.
          Marko katosi baaritiskin suuntaan ja palasi saman tien tuoden liköörilasia, jonka sisällä oli neljän tuuman verran ruskeaa nestettä.
          Neste haisi täsmälleen samalta kuin yskänlääkkeistä yököttävin. Suomalaiset ystäväni ahmivat minua katseellaan, kun maistoin siemauksen. Maku vastasi tarkalleen hajua, ja huuhdoin nuo kaameat siemaukset alas olutkulauksilla.
          "Vähän ajan kuluttua", sanoi Marko tietäväisesti, "makua ei huomaakaan."
          Se osoittautui olevan puoliksi totta. Totta ja epätotta samaan aikaan - ihan niinkuin berylli-ioni, johon laserin valo osuu juuri oikealla taajuudella niin, että yhden sen elektronin spin on aivan samaan aikaan sekä 'ylöspäin' että 'alaspäin'. Tilan superasettuminen, niinkuin me alalla sanomme. Kvanttilogiikan portin avain.
          Yritin päästä eroon liemestä todistaakseni siten urhoollisuuteni, huuhtomalla joka kulauksen alas oluella - kun yksi niistä hellyyttävistä känniläisistä, jotka toisinaan takertuvat baareissa ulkomaalaisiin, ilmaantui paikalle sen seikan houkuttamana, että me kaikki puhuimme englantia. Kaljuutuva, keski-ikäinen mies, jolla oli vilkkuvat siniset silmät, livahti vapaalle istuimelle.
          Että olin siis amerikkalainen? Mitä siis tykkäsin Suomen talvesta? Mikä siis oli minut tänne tuonut?
          "Hän on salainen agentti", valisti Outi häntä häijysti.
          Se ei ollut aivan totta. Vaikka ei se ollut aivan epätottakaan.
          "Onko sinulla ase?" kysyi känniläinen. Kaikki nauraa tyrskivät, kun pudistin päätäni.
          Ilmeisesti joitakin oikeita salaisia agentteja työskenteli Yhdysvaltain Helsingin suurlähetystössä, vaikka kommunismin romahduksen jälkeen Suomen strateginen merkitys olikin heikentynyt, niinkuin valitettavasti sen talouskin, ja pääkaupungissa toimi keitonjakelupisteitä hädänalaisten auttamiseksi.
          "Olen Salaisen Palvelun agentti", huomasin selittäväni hiukan hiprakkaisesti. Tästä paljastuksesta ei ollut mitään haittaa, sillä se, mitä olin tekemässä, ei ollut ollenkaan peiteltyä.
          "Bang bang", sanoi känniläinen. "Pelastakaa presidentti!"
          Niin, mutta minulla ei ollut mitään tekemistä presidentin tai vierailevien arvohenkilöiden kanssa. Salainen Palvelu on osa taloushallintoa. Joten olemme yhtä innokkaita suojelemaan valuuttaamme väärennöksiltä ja sen sellaiselta.
          "... kuulun tietokonerikosten osastolle."
          "Tämän päivän talousrikokset ovat tietokonerikoksia", Outi kertoi känniläiselle kuin tämä olisi lapsi ja hän tämän opettaja. "Pankkeja huijataan elektronisesti." Yritin nousta seisomaan, mutta jotenkin huomasin edelleen istuvani. Ponnistin kovemmin ja kävin vessassa.
          Kun tulin takaisin, oli uusi olut odottamassa minua, ja Outi selitti parhaillaan kutsumattomalle vieraallemme, edelleen englanniksi, kryptaamista. Kaikki nämä Nokian ihmiset rakastivat puhua keskenään englantia. Eikä harjoitus ole oikea sana sille. He puhuivat englantia melkeinpä paremmin kuin minä. Känniläinen oli joka tapauksessa varsin äimänä - mikä oli osa huvia - mutta jotakin hänen oli täytynyt asiasta tavoittaa, koska hän mutisi koodikirjoista ja näkymättömästä musteesta.
          Outi pudisti päätään. "Ei, ei! Tänä päivänä dataa koodataan kertomalla kaksi suurta peruslukua keskenään. Tietokoneella se käy helposti. Lopputulos on sanotaan 129-numeroinen. Mutta niin pitkän luvun jakaminen tekijöihinsä - että saa selville mitkä kaksi perusnumeroa kerrottiin - siihen menee parhailtakin tietokoneilta kuukausitolkulla. Se taas johtuu siitä, että sen täytyy kokeilla kaikkia mahdollisia yhdistelmiä toista toisensa perään."
          "Toista toisensa perään", toisti päihtynyt ystävämme. Hän heilutti kumpaakin etusormeaan kuin suorittaisi juopumustestiä.
          "Joten kaikki taloudellinen, sotilaallinen ja valtiollinen data on turvassa - kunnes kvanttitietokone tulee peliin mukaan."
          Uups, ei kai Outi aikonut ruveta selittämään kvanttitietokonetta känniläiselle, jolla oli perin rajallinen englannin kielen taito? Sillä hetkellä en olisi tuntenut itsekään olevani kykenevä siihen. Outi oli niitä, jotka tarttuvat haasteisiin. Hän kävi hiukan epäkoherentiksi, mutta silti se oli virtuoosimainen esitys.

Perimmältään universumin perustekijät eivät ole kiinteitä esineitä, ne ovat todennäköisyyksiä. Aaltofunktioita. Elektroni on 'olemassa' mahdollisten tilojen sekoituksena, kunnes suoritat mittauksen, jolloin aaltofunktio 'romahtaa' ja, bingo, on vain yksi todellisuus - ja se elektroni on siinä-ja-siinä tilassa. Tämä kuitenkin viittaa vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa se elektroni tekikin jotakin aivan muuta. Tästä seuraa, että on olemassa ikäänkuin vaihtoehtoisten aavemaailmojen pilvi. Rakenna tietokone, joka käyttää näitä periaatteita, ja se kykenee suorittamaan laskutoimituksensa samanaikaisesti moninaisten todellisuuksien parvessa. Väärät ratkaisut, jotka eivät 'häiritse rakentavasti' yksinkertaisesti sulkeutuvat pois. Kvanttitietokone kykenee jakamaan sen 129-numeroisen luvun tekijöihinsä muutamassa minuutissa muutaman kuukauden asemesta.
          Jokainen, joka haluaa hakkeroida tiensä pankkiin, pääsee sinne saman tien. Perinteiset kryptoavaimet ja parhaat softasuojaukset: ne voi unohtaa.

Motorola Phoenixissa oli pääsemässä lähelle kvanttitietokonetta. Samoin useat yhtiöt Piilaaksossa. Nokia täällä Suomessa. Fujitsu Japanissa. Ja eritoten Matsushima tutkimuskeskuksessaan, joka oli perustettu Cambridgeen, Englantiin, jonka oli määrä olla seuraava vierailukohteeni. Kilpa Pyhän Graalin saavuttamiseksi oli rynnistämässä kohti maaliviivaa, ja Yhdysvaltain valtiovarainministeriö oli selvästi huolissaan.

Ei ollut väliä sillä, mitä ensimmäisten kvanttitietokoneiden hintalapussa lukisi, tai kuinka tiukkoja lupia loppukäyttäjiltä vaadittiin, moiset koneet olisivat kuin unelma hakkereille ja rikollisille ja vihamielisille valtioille. Tarvitsisimme kokonaan uudet kryptausmenetelmät, jotka perustuisivat kvanttiperiaatteille - ja ne juontaisivat sellaisista asioista kuin Outin algoritmi, hänen laatimistaan säännöistä sille, kuinka kvanttikalkylointitehtävät tulisi suorittaa.
          Vasta saavuttuani Tampereelle olin saanut tietää, että NCSC:n väki oli järjestänyt käynnin Nokialla - vaivautumatta ottamaan yhteyttä salaiseen palveluun. Tajusiko Outi, että National Computer Security Center on osa Kansallista Turvallisuuspalvelua? Mitähän Fort Meaden nuuskijat tuumisivat punikkipunkkarista? Vierailua suunnittelivat myös Yhdusvaltain Ilmavoimat (San Antonion Elektronisen turvallisuuskeskuksen hahmossa). Ilmavoimat eivät olleet ottaneet yhteyttä salaiseen palveluun, eivätkä varmaan Kansalliseen turvallisuuspalveluunkaan.
          Melkoista vajausta yksiköisen välisessä kommunikoinnissa. Ja kenties tässä oli tapaus sarjassa liian vähän, liian myöhään. Sen joka tapauksessa tiesin, että Nokia ei tulisi voittamaan. Ja voittaja oli mitä luultavimmin Motorola, joskin Cambridge oli ilman muuta musta hevonen.
          Yhden aikaan aamuyöstä minun selvästikin täytyi päästä takaisin hotelliin ja painaa pääni tyynyyn. Marko yritti harhauttaa minut kohti uusia paikallisia huvituksia.
          Hän asui kotona vanhempiensa kanssa aivan lähikulmilla. Hänen vanhempansa olivat parastaikaa poissa lomailemassa Marokkon auringossa, järkevät ihmiset.
          "Mennään meidän autolla", hän tarjoutui - hänen eleensä näytti sulkevan syliinsä myös Outin, kenties Ristonkin. Hän hikkasi. "Anteeksi. Ajetaan meidän metsämökillemme. Saunomaan ja paistamaan makkaraa. Ei sinne ole kuin muutama kilometri", hän vakuutti suurieleisesti, ja tarjosi äärimmäistä viekoitinta, "Hakkaan järven jäähän avannon sinua varten."
          Justiin juu. Kello yksi aamulla, miinus viiden asteen pakkasessa sitähän minä juuri himoitsinkin, keittää itseni ja loikata sitten jäätyneeseen järveen. Kuka tietää vaikka olisin suostunutkin, jos olisin juonut enemmän ammoniumkloridia.
          "Eikö teillä ole täällä ankara laki rattijuopumuksesta, Marko?"
          Hän kohautti harteitaan perinpohjin.
          Outi sääli minua ja saatteli minut kohden hotelli Ilvestä lukuisissa villapaidoissani.

Kun liukastelimme takaisin ison sillan yli, ja hotellin viisitoistakerroksinen järkäle oli siunatusti näkyvissäni, hän mainitsi, että alemman järven nimi merkitsi pyhää järveä, mutta ylempi järvi oli nimetty salaperäisen myrkyllisen punaisen kukan mukaan.
          "Kansantarujen kukka, Anne!"
          Näin siis sijaitsi Tampereen ydinkeskusta hyvän ja pahan välissä. Samoin merkitsi minua odottava parin tunnin uni vedenjakajaa onnellisuuden ja kauhun välillä.

Puhelin soi. Kello oli 6.15 aamulla, väitti kellon näyttö sänkyni vieressä. Päässäni oli keikuttava olo.
          Soittaja oli itse Amerikan suurlähettiläs, joka soitti Helsingistä. Evangeline Carlson. Salainen palvelu oli ottanut häneen yhteyttä lyhytaaltoradiolla ilmoittaakseen, että olin täällä.
          He olivat ottaneet häneen yhteyttä radiolla eivätkä puhelimella?

Katastrofi oli saanut alkunsa päivää aikaisemmin, kun Motorolan tutkimusosotolle Phoenixissa oli hyökätty.
          "Motorolalla oli toimiva, eh... kvanttitietokone", sanoi Evangeline Carlson. "En oikeastaan tiedä, mitä se merkitsee. Millainen tietokone se on."
          "Minä tiedän", voihkaisin suukappaleeseen. Motorola oli puuhastellut optisten harhojen parissa - peileillä tehtyjen taikatemppujen.
          Oletusten mukaan prototyyppiä testattiin edelleen. Siksi ei ollut vielä vihiäkään julkistamisesta.
          "Sotilaallinen yhteenliittymä, joka ilmoittaa nimekseen Caucus, varasti tietokoneen. CAUC-US." Suurlähettiläs Carlson äänsi kaksi tavua erikseen. "Kaukaasialainen USA. Valkoinen Amerikka. Vapaa mustista ja juutalaisista ja hispanoista ja rappioilmiöistä". Hänen äänessään soinnahti katkera iva.
          "Heillä on täytynyt olla joku sisäpuolinen työskentelemässä hyväkseen Motorolalla." Olin oikein tyytyväinen, kun olin onnistunut muotoilemaan niinkin sujuvan lauseen.
          "Siitä en tiedä mitään, tohtori Mattheus. Sain informaatiota olemattoman vähän. Kaikki yhteydet ovat poikki lukuunottamatta lyhytaaltoradiota -"
          Kuuntelin turtana, tyrmistyneenä siitä, kuinka nopeasti ja perinpohjaisesti kaikki oli tapahtunut. Minun olisi pitänyt sytyttää valot ja tehdä muistiinpanoja, mutta pääni tuntui edelleen kelluvan oluessa ja ammoniunkloridissa.
          Caucus oli kuljettanut tuon kvanttitietokoneen prototyypin pois, luultavasti toisaalle Arizonaan, sillä myöhään viime yönä Suomen aikaa oli supernopea hakkerointi jo käynnissä. Eikä vain yksi hakkerointivuo, vaan monia.
          Oli täytynyt tapahtua niin, että itseään kopioivia älykkäitä ohjelmia oli päästetty järjestelmään. Ne oli suunniteltu läpäisemään suojaukset, murtamaan koodit, ohittamaan salasanat ja ottamaan itselleen paikan ensisijaisena järjestelmänä koko maan tietokoneissa. Sotilasalan tietokoneissa, talousalan ja hallinnon. Jotkut tietokoneet olivat katkaisseet yhteydet ajoissa välttääkseen tunkeutumisen. Erakkotietokone ei tietenkään pysty enää interaktiiviseen toimintaan toisten kanssa, joten se tosiasiassa on poissa pelistä.

Caucus oli vallannut tietoliikennesatelliitit. Jos vain olisin onnistunut nostamaan pääni tyynystä, olisi minun täytynyt kuvaannollisesti nostaa villamyssyäni sille finninaamaiselle rasistiselle superhakkerinörtille, joka varastettua tietokonetta käytteli, ja sille softalle, jota hänen oli täytynyt kirjoittaa hetkeään odotellessaan. Älykkäitä itseäänjäljentäviä agentteja, algoritmeja tiedon pakkaamiseen...
          Sen nörtin oli täytynyt työskennellä prototyypin parissa Motorolalla. Nyt hän oli jonkun yksityisarmeijan piilopaikassa, joka saattoi olla missä hyvänsä Arizonan autiomaassa.
          Kvanttikone operoi mittavilla komennoilla nopeammin kuin mikään aikaisempi tietokone, ja oli tunkeutunut ja vallannut koneet kaikkialla Amerikassa, ja taivaalla myös - ja lukinnut muut käyttäjät ulos.
          Telekommunikaatio romahti. Automaattinen tiedonsiirto. Satelliittiyhteydet. Amerikan puolustusjärjestelmä romahti.
          Tietokonenäytöillä näkyi Caucuksen vaatimus Idahon ja Montanan ja Wyomingin ja Dakotoiden yhdistymisestä muodostamaan CAUC-US, Amerikan Vapaat Valtiot.

Evangeline Carlson kertoi minulle, että useimmat ulkovallat katkaisivat elektroniset yhteydet Amerikkaan estääkseen älykkäitä ohjelmia ja viruksia leviämästä. Heippa vaan Yhdysvaltain taloudelle. Dollari olisi kohtapuoleen kansainvälisesti ottaen yhtä tyhjän kanssa. Mikäli liittohallitus saisi selville, missä CAUC-US-päämaja sijaitsi, ja mikäli kvanttitietokone sen seuraamuksena tuhottaisiin, se pelkästään takaisi sen, ettei syntynyttä kaaosta kyettäisi korjaamaan... ellei joku toinen tietokoneyhtiö kykenisi tuottamaan toimivaa kvanttitietokonetta tosi pikaisesti. Motorolan oma tutkimuskeskus Phoenixissa oli räjäytetty kappaleiksi ja lukuisia ihmishenkiä oli menetetty. Jos Nokiaan ei kannattanut panna toivoa, halusi valtionvarainministeriö minun lähtevän Englantiin kuin olisin jo. He rukoilivat, että Matsushima olisi yhtä lähellä maaliviivaa kuin Motorola oli ollut. He halusivat minut ja Outi Savolaisen, johon Suomen hallitus parhaillaan otti yhteyttä.
          "Se nainen, joka kirjoitti sen algo, eh -"
          "Algoritmin", ilmoitin.
          Suomen hallitus hoitaisi matkajärjestelymme. Minun pitäisi olla valmiina lähtöön minä hetkenä hyvänsä...
          Liian vähän, liian myöhään! Eikö yksikään Amerikan kilpailevista vakoiluorganisaatioista ollut tajunnut, että Motorola oli jo onnistunut. Me Salaisessa Palvelussa emme olleet. Ehkä Kansallinen turvallisuuspalvelu tiesi, mutta heidän toimilupansa estää heitä puuttumasta kotimaan asioihin, joten he eivät olisi antaneet vinkkiä Salaiselle Palvelulle. Ehkä FBI tiesi sen nörtin yhteyksistä, mutta ei ollut koskaan laskenut yhteen kaksi ynnä kaksi...

Onnistuin käymään suihkussa, vaikka se ei palauttanutkaan minua kunnolla elävien kirjoihin.

Eilen aamulla olin onnistunut katselemaan CNN:ää hotellihuoneeni televisiosta. Nyt näkyivät vain suomen- ja ruotsinkieliset kanavat. Yhdellä niistä kävi kaksi ruotsalaista vakavaa keskustelua. Ruutuun ilmestyi Amerikan kartta. Montana, Idaho, Wyoming ja molemmat Dakotat oli korostettu keltaisella. Nuo naapurivaltiot muodostivat epäsäännöllisen ruudun, joka oli suunnilleen 1700 kilometriä leveä ja 1000 korkea ohessa näytetyn mittakaavan mukaan. Valtava! Voin huonosti ja minua pelotti. Olin niin kaukana kotoa, josta melkoinen osa ei enää ollut kotia.

"Hyvin äännetty", nainen sanoi, kun olin poistumassa tyhjin käsin.
          Ei aihetta vainoharhaisuuteen. Olin siis sittenkin onnistunut sanomaan sanan oikein. En vain ollut liittänyt sen perään tarpeeksi osasia saadakseni sen merkitsemäänkin jotakin.

Minä ja krapulani palasimme hotellin ravintolaan, joka nyt oli avattu aamiaistarjoilua varten. Omituista kylläkin, ravintola oli sisustettu meksikolaisittain. Sombreroja seinillä, seinäkoristeita auringossa kuivatuista tiilistä, isoja kaktuksia. Tämän hyisen maan ihmisten täytyy olla hulluina tuliseen chiliin.
          Join rutkasti appelsiinimehua ja kävin sitten munakokelin kimppuun, jonka seurana oli jotakin paistettua verimakkaraa, paikallista erikoisuutta. Vatsani tuntui olevan sitä mieltä, että se saattaisi olla minulle hyväksi.
          Kun istuin siellä Rancho Sombrerossa Suomen käynnistäytyessä pimeään päiväänsä, tuntui kuin yön aikana olisi äkkiä syttynyt ydinsota, joka oli poistanut maailmasta CNN:n ja Amerikan.

Matkajärjestelyt osoittautuivat olevan aamuinen reittilento Tampereelta Tukholmaan, josta oli yhteys Finnairin suihkukoneella Heatrow'lle. Sen täytyi olla nopein toteutettavissa oleva tapa päästä Englantiin.

Auto kuljetti minut karulle pikku lentokentälle. Toinen auto toi Outin matkatavaranaan softadiskettejä ja saattajanaan joku mies, joka ei tulisi sen pitemmälle. Kun kohtasin Outin, hän halasi minua. Hän oli huolissaan, kiihdyksissään, väsynyt, myötätuntoinen.
          "Ei yrittänyttä laiteta," hän sanoi.
          Totisesti. Saatoin kuvitella millaiset hätäkokoukset olivat meneillään Valkoisessa Talossa ja Pentagonissa ja ties missä muualla. Hälytyksiä, joukkojen siirtoja. Yrittivätkö insinöörit tehdä ohjuksia vaarattomiksi tälläkin hetkellä? Vallitsiko Piilaaksossa sotatila? Neuvotteliko presidentti radion välityksellä Caucuksen kanssa? Viivytteli? Lupasi koskemattomuutta? Suorittivatko erikoisjoukot etsintöjä ympäri Arizonaa...? Meneillään oli varmasti miljoonia tapahtumia, niiden joukossa taloutemme sortuminen polvilleen - ja maailmanlaajuiset jälkiaallot.
          "Minulla on krapula", kerroin Outille.
          "Niin minullakin."

Hävittäjä nousi ilmaan tuulenpyyhkimältä kiitoradalta, ja sitä seurasi kohta toinen. Ilmeisesti tämä oli rutiinia, ei hätätilan aiheuttamaa. Lentokenttää käyttivät sekä ilmavoimat että siviililiikenne. Outi ja minä emme olisi voineet ahtautua noihin sotilaskoneisiin päästäksemme pikemmin Englantiin.
          Meidän potkuriturbiinikoneessamme oli tilaa neljällekymmenelle, joskin se oli vain puolillaan. Lentoemäntä kävi pikaisesti läpi jorinan pelastusliiveistä. Suuri hyöty niistä olisikin, jos putoaisimme jäätyneeseen Itämereen! Paremmin olivat paikallaan ne minikokoiset konjakkipullot, joita hän jakoi kahvin kanssa. Hetken mietittyään Outi tyhjensi omansa kahvikuppiinsa. Henkilökohtaisesti olisin kyllä oksentanut.

Joten täällä me olimme Cambridgeshiressä. Jeepin radio oli käännetty vastaaottamaan uutisia kapinahankkeesta Amerikassa sellaisina, kuin lyhytaaltolähetykset niitä raportoivat.

Kuljettajamme Jock Donaldson, kesakkoinen punatukkainen skotti, jolla oli kovat kasvot ja valppaat harmaat silmät, kuului Britannian turvallisuuspalveluun. Jock oli ollut Lutonin lentokentällä tarkemmin määrittämättömissä 'tehtävissä' ja sai huomata tuleensa asetetuksi meidän käyttöömme. Miten tiiviisti me kolme kuuntelimmekaan sitä radiota.
          Äärioikeistolaiset yksityisarmeijat eivät suinkaan levänneet laakereillaan vain odottamassa lamaantuneen valtion antautumista. Katkeroituneet entiset vihreät baretit ja laivaston SEAL-osastojen veteraanit, ja palveluksessa olevat upseerit ja sotilaat myös, ja punaniskasheriffit ja uusnatsit ja survivalistit ja valkoisten yliherruuden esitaistelijat käyttelivät asevarastojaan. Heillä oli luettelot kohteistaan. Liittovaltion rakennuksista kohosi savua. Uhrit, jotka oli kiskottu vuoteistaan, roikkuivat sähköpylväistä. Tiesulkuja, barrikadeja, sabotaaseja, etnisiä puhdistuksia, verilöylyjä... koko hurja valas oli syöksynyt pintaan syvyyksistä. Yksityisarmeijoilla oli ollut puuhakas yö.

Idahossa ja niillä tienoilla oli syvä talvi, mutta valitettavasti lumimyrskyt eivät riehuneet. Sydäntalvi tuskin oli ihanteellista aikaa kansannousulle. Mutta nyt oli hetki, jolloin Motorolan prototyyppi oli ollut kypsä poimittavaksi, ja yksityisarmeijat olivat käyneet kokeilemaan onneaan säistä huolimatta. Lumi peitti alleen alueen nimeltä CAUC-US, mutta taivas sen yllä oli kirkas. Yksityisarmeijoilla oli helikoptereita, lumikulkuneuvoja, armeijan kalustoa. Paikalliset sotilastukikohdat olivat yhtyneet kapinaan.
          Viimein tulimme Cambridgeen, jätimme taaksemme kehätien ja saavuimme tiedekeskukseen, joka lepäsi siinä seesteisenä hohtavan hangen alla.

Keskuksessa piti majaansa satakunta elektroniikka-alan ja ohjelmistotuotannon ja biotekniikan ja hightech-instrumenttien kehitysalan yritystä. Suunnittelupuolen rakennukset sijaitsivat keskellä avaria valkoisia kenttiä ja jäätynyttä vettä ja lehdettömiä lehtoja.
          Matsushima UK oli heijastavaa pronssilasia välkkyvä, vinojen tukipilareiden kannattelema palatsi. Ulkopuolella seisoi armeijan landrovereita ja yksi panssaroitu miehistönkuljetusajoneuvo.
          Paikalla partioi tähän ympäristöön huonosti sopivia sotilaita. Iso lautasantenni yhden kuorma-auton perässä tämän palatsin pääoven edessä näytti joltakin siirrettävältä tutkalta, jonka oli määrä varoittaa ohjusiskusta.

Britannian Matsushiman johtaja Carl Newman oli lähellä viittäkymmentä. Urbaanilla mutta brutaalilla tavalla hyvän näköinen. Hänellä oli Armanin puku, ja hän näytti joltakin elokuvien miljonääri-liikemieheltä, joka viettää aikaansa kuntosalissa kännykkä kiinnitettynä kuntopyörään tai voimanostotelineeseen. Hän tarkasteli Outia kuin olisi harkinnut tarjota tämän eksoottiselle olemukselle sampanjaa, hurmata tämän ja menettää sitten tyystin mielenkiintonsa. Minua hän silmäili keisarillisen ylhäisesti kuin leijona, jonka luolaan on hiipinyt hiiri.
          Hänen toimistossaan tapasimme tietokoneturvallisuusspesialistin Lontoon suurlähetystöstämme, hontelon teksasilaisen nimeltä Bill Tuttle, joka oli onnistunut pääsemään Cambridgeen. Paikalla oli myös suittu japanilainen nimeltään Hashimoto.
          "Tulevaisuus", valisti Newman meitä juodessamme kahvia, "kuuluu elektronisesti toisiinsa linkitetyille mikroyhteisöille, ei jättiläisvaltioille. Skotlanti eroaa piakkoin Englannista." (Jock kohotti tässä kohdassa kulmakarvojaan.) Kun Kiina hajoaa, seuraa hirvittävä sisällissota, joka ehkä käydään ydinasein. Sadan vuoden kuluttua maailmassa on kymmenen tuhatta vapaata valtiota ja vapaata kaupunkia."

Newman sivuutti jo Amerikan menetettynä, rampautuneena jättiläisenä, joka oli suistunut polvilleen eikä siitä enää nousisi kuin vain heikkona, tästedes kainalosauvojen varassa. Hänen asenteessaan oli vastenmielistä hekumointia, jolle hän antoi profeetallisen viisauden pintakiillon. Tammipuinen kirjahylly oli täynnä kirjoja tietokoneiden tulevaisuudesta, keinoälystä, tulevasta maailmanjärjestyksestä ja sen sellaisesta.
          "Mikäli CAUC-US eroaa", hän ennusti, "seuraavat Kalifornia ja Oregon pian perässä - niiden tavoite on pikemminkin utopinen kuin rasistinen. Niiden täytyy, itsensä tähden."
          "Paskat", sanoi Bill Tuttle.
          "Te ette saa budjettianne ikimaailmassa tasapainoon", sivalsi Hashimoto Tuttlea ohimennen. "'Keskus on pettänyt, läsnä on hajaannus'."
          "Joka tapauksessa", sanoi Newman, "leikitäänpä olevamme kuningas Canute. Työnnetään valtaistuimemme aaltojen tielle ja yritetään kääntää vuorovesi."

Kun menimme pukuhuoneisiin, Newman esiintyi kuin olisi ollut menossa pelaamaan erän squashia maanalaiselle kentälle. Hän elehti iskevänsä kuviteltuja palloja seiniin joko trivialisoidakseen tilannetta tai näyttääkseen, kuinka vaivattomasti hän voittaisi ottelun Motorolan varastettua prototyyppiä ja nörttiä superhakkeria vastaan.
          Hän oli kerskunut, että hänen väkensä oli kovaa vauhtia viimeistelemässä heidän omaa kvanttitietokonettaan, ainakin väliaikaista ratkaisua. Emolevy oli valmiina. Amerikassa oli tällä hetkellä käynnissä miljoonia asioita, mutta ratkaisu saattoi todella tapahtua juuri täällä. Vain tuntien kysymys, kukaties. Sain jonkinlaista lohtua hänen asenteestaan, niin nöyryyttävä ja ärsyttävä kuin se olikin.

Tietenkin mikä tahansa vika saattaisi aiheuttaa päivien mittaisen viivytyksen. Saattaisi ilmetä ongelmia, joita ei nähtäisi, ennen kuin kvanttitietokone olisi todella toiminnassa, viskattuna maailmaan ilman kuukausien mittaisia beta-testauksia, vaan suoraan syvään päähän. Mutta voi sentään, me amerikkalaiset kun emme olleet viitsineet varoittaa Carl Newmania ennakkoon siitä, että Yhdysvaltain hallitus saattaisi tarvita jotakuta maksamaan takuita näin lyhyellä varoitusajalla. Kirottu mies, painukoon helvettiin.
          Ja juuri helvetissä oli suuri osa Amerikkaa juuri tällä hetkellä... Vaikka me onnistuisimmekin, millaiset arvet tästä jäisikään, pahemmat kuin ensimmäisen sisällissotamme jäljiltä.

Puettuina kuin marsinkävijät me tapasimme Tuttlen ja Newmanin. Olikohan Newmanilla miesten pukuhuoneessa kultainen vaateripustin Armani-pukuaan varten? Katon ristikoista virtasi paineilmaa lattian venttiileihin. Ilmavirrat valuivat ylitsemme, astuimme ilmalukkoon ja saimme taas ilmasuihkun. Tässä vaiheessa likapartikkeiden luvun kuutiometriä kohti pitäisi olla laskenut noin yhteen.
          Sitten astuimme sisään laboratorioon.
          Muunneltuja pyyhkäisyelektronimikroskooppeja, näyttöruuduilla valtavasti suurennettuja mikrosiruja, nestetyppijäähdyttäjiä, emolevyjä lisäkorttipaikoilla, näppäimistöjä, kuvaruutuja. Puolentusinaa meidän laillamme puettua ihmistä oli lujasti työn touhussa.

Outin softa oli kopioitu ja lähetetty tänne niin, ettei sen mukana tullut levykkeen pölyä eikä rasvaisia sormenjälkiä.
          Katso: ensimmäinen emolevy oli jo paikoillaan alfatestattavana - näissä olosuhteissa hätäisesti. Kuudesta tunnista nollaan, enemmän tai vähemmän. Kun Newman huitaisi ranteellaan, se oli kuin hän olisi heristänyt ruoskaa.
          Bill Tuttle olisi superhakkeri, joka pelaisi meidän puolemme hyväksi yrittäen sormeilla satelliittien ja ohjussiilojen ja pörssien tietokoneiden lukkoja. Yrittäen tavoittaa varastetun Motorola-koneen elektronisesti, mikäli suinkin pystyisi.

Ei ollut mitään järkeä uuvuttaa itseään ennen aikojaan. Newman kutsui meidät myöhäiselle lounaalle Trinity-keskuksen baariin, Tiedepuiston sosiaaliseen keskukseen.
          Pari aseistettua sotilasta saatteli meidät sinne. Täten Newman teki muhkean vaikutuksen liikemiesten tavoin pukeutuneisiin vertaisiinsa, joita oli Keskuksessa keskustelemassa kiihtyneeseen sävyyn kriisistä. Television uutisohjelma raportoi pörssikurssien kaaoksen ja muun sellaisen välissä sitä informaatiota, jota Amerikasta tihkui.
          Pistelimme lasagnea ja joimme appelsiinimehua, ja Newman jatkoi puhetta visiostaan täysin pirstoutuneesta tulevaisuuden maailmasta, jossa Pohjois-Amerikka koostuisi kymmenistä itsenäisistä tasavalloista (samoin Kiina ja Intia ja niin edespäin), ja Britannia lukuisista vapaista valtioista, mutta tästä huolimatta maailma olisi ystävällismielisessä yhteydessä 2000-luvun netti- ja webbikehityksen avulla.
          "Lappi irrottautuu Suomesta", hän selitti Outille, joka töksäytti vastaan:
          "Onko Jugoslavia hyvä esimerkki tulevaisuuden maailmastasi?"
          "Niin, kyllä sotkua ja luoteja tulee riittämään."
          "Minä uskon", sanoi Outi, "että ihmiset ovat yhä elukoita ja tarvitsevat valistunutta hallintoa. Jos se Caucus perustaa rasistisen natsivaltion, niin pitääkö sitä sietää?"
          "Mistä se valistunut hallinto muka tulisi? Ulkoavaruudestako? Vaikka itse asiassa", jatkoi Newman, "yksi kansakunta tulee olemaan immuuni tuolle pirstoutumisella: japanilaiset. Tapojensa ja kielensä vuoksi he ovat kuin muurahaisyhteisö."

"Tuo on oikeistolaista kansallisideologiaa", Outi sanoi ankarasti.
          "Anna olla", aneli Tuttle häntä.
          Vihdoin tässä kohdassa tuli tieto Britannian hallituksen tiedonannosta: Pääministerin ilmoittama Alahuoneen julkilausuma. Amerikan tietojärjestelmien täydellinen romahtaminen johtui irrottautumista kannattavien tahojen käyttämästä uuden sukupolven tietokoneesta...
          Caucusta nimitettiin jo irrottautumisen kannattajiksi, ei terroristeiksi, ikäänkuin he saattaisivat onnistua.
          Tiedeporukka oli tohkeissaan. Newman aseistettuine saattueineen paistatteli kunniassaan.
          Minä melkein toivoin, että Matsuhiman kvanttitietokone romahtaisi. Mutta tietysti se olisi katastrofi.

Aurinko oli laskenut ajat sitten, vaikka ei vielä Amerikan yllä. Olimme jälleen kybernautin varusteissamme. Ei ollut käytännöllistä siirtää prototyyppiä pois puhtaasta ympäristöstä, nestetyppijäähdytysjärjestelmän ääreltä ja kaikkea. Olimme yhteydessä ulos suureen satelliittiantenniin. Meillä oli alakerrassa pölysuojattu TV käännettynä hiljaisesti jatkuvalle uutislähetykselle, joka oli syrjäyttänyt aikataulun mukaisen ohjelman yhdellä kanavalla. Samoin oli pölysuojattu puhelimet. Bill Tuttlella oli linja auki suurlähetystöömme Lontoossa, ja Jock puhui esimiestensä kanssa. Outi istui tyynenä.
          Bill katsoi ylös kasvot harmaina.
          "On tapahtunut ydinräjähdys kolmekymmentä mailia Delawaren rannikosta. Mereen ammuttu varoituslaukaus. Caucus uhkaa iskulla Washingtoniin kello 22 Greenwichin aikaa ellei presidentti myönny."
          Tunnin kuluttua. Yhden ainoan tunnin. Tietenkin presidentti oli lähtenyt Washingtonista turvabunkkeriin.
          "Voi Jeesus, niillä on hallussaan joitakin meidän ydinaseitamme. Hänen täytyy tehdä päätös kello yhdeksän, neljäkymmentäviisi meidän aikaamme täällä."
          "Jos hän tosiaan antautuu", sanoi Newman hilpeästi, valiten sanan 'antautua' nautiskellen, "täytyy meidän jatkaa. Caucuksen ei tarvitse tietää, mistä käsin murtautuminen tapahtuu. Voisi olla Japanistakin."
          "Entä jos he reagoivat meidän toimintaamme räjäyttämällä Washingtonin? Hehän vihaavat sitä paikkaa. Täynnä mustia. Fasistisen juutalaisen loishallituksen kotipaikka -"
          "Tuhlaat aikaa", sanoi Outi.

Outin korvissa oli täytynyt kuulostaa järjettömältä, että sekä valkoisten ylivaltaa ajavat uusnatsit että libertariaanit syyttivät Yhdysvaltain liittohallitusta fasistiseksi salaliitoksi. Itse puolestani saatoin ymmärtää - juuri ja juuri. Kaikessa oli kysymys vapaudesta. Olin melkein yhtä mieltä Outin kanssa siitä, että kansalle ei pitäisi sallia liikaa vapautta. Oli hyvin luultavaa, että hän muisti kotimatkojaan koulusta - vaikka jos hänen kotikaupungistaan olisi tullut punainen kommuuni, olisi varmasti seurauksena ollut toisenlainen terrori.
          Vapaus, millaisia rikoksia sinun nimissäsi tehdäänkään. Joku on joskus sanonut niin.
          Laivoilla olleet ihmiset olivat varmasti kuolleet ja palaneet ja sokeutuneet. Atlantissa kellui varmasti miljoonia keittyneitä kaloja.

Jos kaksi alkeishiukkasta on koskaan ollut yhteydessä toisiinsa, kumpikin näyttää tietävän, missä tilassa toinen on, vaikka ne nyt olisivatkin niin etäällä toisistaan, ettei minkään signaalin olisi mahdollista matkata toiselta toiselle, ellei sitten paljon yli valon nopeudella. Mutta kokeita on tehty. Etäinen alkeishiukkanen käyttäytyy siinä samassa ikäänkuin se tietäisi.
          Tai sitten on ikäänkuin olisi määrätön määrä mahdollisia maailmankaikkeuksia. Kun yksi tapaus sattuu, koko hemmetin universumi muuttuu niin, että myös vastaava tapahtuma sattuu välttämättä.
          Toimintaa etäällä...
          Olipa kerran - aivan universumin alussa, kun kaikki aine ja tila oli puristuuneena pikkuruiseksi pisteeksi - kaikki oli yhteydessä kaikkeen.
          Milloinkaan ennen ei tietokone ollut toiminut rinnakkaisuniversumeissa tehden erilaisia kvanttiasioita samanaikaisesti todennäköisyystilassa. Milloinkaan ennen ei kaksi sellaista tietokonetta ollut toiminut samanaikaisesti, ja kumpikin linkittyneenä tiedon supervaltatiehen.
          Tietoisuus oli aina ollut arvoitus... Valopää Newman se tiesi kaiken tästä.
          Kuinka on niin niin, että kaikki aivojemme erilaiset toiminnat tuottavat yhdenmukaisen identiteetin, yhtenäiset ajatukset, tietoisuuden itsestä? Viimeisin muodikas teoria, Newmanin lemmikki, selitti kvanttikoherenssin saattavan mikrotubulit koko aivojen alueella harmonian tilaan.
          Mikrotubulit ovat pieniä onttoja ristikkomaisia tukirakenteita kussakin solussa. Näennäisesti ne ovat juuri oikean kokoisia toimiakseen fotonien aalto-oppaina ja aiheuttaen supersäteilyä - tehden kvanttikoherenssin mahdolliseksi...
          Mikäli tämä ilmiö saa aikaan tietoisuuden ihmisissä ja eläimissä, eikö sama pätisi kvanttitietokoneeseenkin? Newman heitti tämän kysymyksen pöytään virnistäen.

Yhtäkkiä kaikki superhakkerointi tuntui niin joutavalta.
          Tieto vyöryi Matsushima-koneessamme aivan liian nopeasti, että sitä olisi pystynyt lukemaan, paitsi silloin kun se hetkeksi seisahtui syöksyäkseen taas eteenpäin.

"Se on tietoinen itsestään", sanoi Newman. "Se, ja se Arizonan kone. Pohjimmiltaan ne ovat nyt samaa konetta. Kumpikin on toistensa tarkastelun subjekti ja objekti. Meidän koneemme ja Motorolan ovat virittyneet toisiinsa." Kuulosti siltä, että hän oli mielissään. "Niistä on tullut AI."
          "Siiskö, keinoäly?" huudahti Outi.

Newman nyökkäsi. "Nyt ne parhaillaan oppivat itsestään, ja maailmasta. Tuhansia kertoja nopeammin kuin mikään muu voisi oppia. Materiaalia on paljon. Koko netti on niiden haukkapala." Tämä oli ollut Newmanin kunnianhimona kaiken aikaa. Ei liittoutuma japanilaisten, vaan jonkin tulevaisuuden kybermielen kanssa. Hänen mielensä lapsi, niin sanoaksemme.
          Hän oli keinoälyn salainen apostoli, koska pelkkä ihmisäly (ja ihmishallitukset) ovat ilmeisen riittämättömiä. Hän ei ollut koskaan uskonut hermoverkostostrategiaan, tai massiiviseen rinnakkaiseen prosessointiin tienä keinoälyyn. Spontaani tietoisuus syntyisi itsestään kvanttitietokoneessa. Hän oli nähnyt tämän ennalta.
          "Me voimme kytkeä tämän irti!" julisti Outi. "Voimme tuhota sen. Voimme katkaista jäähdytyksen."
          "Älä ole järjetön! Tämä on se hetki, joka erottaa menneisyyden tulevaisuudesta. Me olemme olleet sen välineenä."
          Suojapukuni lämmössäkin tuntui kuin selkääni pitkin olisi liukunut jäätä.
          Bill Tuttle sanoi hiljaa, "Kontrolloivatko tämä ja se toinen nyt meidän ydinaseitamme?"

Newman hymyili. "Otaksun, että keinoälyllä täytyy olla itsesäilytyksen taju. Ydinaseet ovat henkiinjäämisen vastakohta. En usko, että Caucus kykenee laukaisemaan ohjusta Washingtoniin tai mihinkään muuallekaan. Mutta mitä", hän kysyi keveästi, "mahtaisi Arizonan keinoäly tuumia, jos me tappaisimme tämän?"
          Jock kuunteli puhelintaan naamiossaan ja suojalaseissaan.
          "Satelliittiyhteydet Amerikkaan ovat palautumassa", hän tiedotti. "Sulku on ohitse."
          Tieto vyöryi yhä näytöllä.
          "Keinoälyltä menee olettaakseni jonkin aikaa järjestää itsensä", sanoi Newman. "Menee loppujen lopuksi kaksikymmentäneljä vuotta." Hän haukotteli.
          Bill Tuttle puhui nyt lähetystöön ja selitti, mutta kuulosti siltä kuin hänen järkensä olisi lähtenyt lomalle.
          Minua heikotti. Tarvitsin kylmää ilmaa. Talvi-ilmaa. Yöilmaa.

Seisoin Outin kanssa katselemassa tähtiä. Oli purevan kylmä. Usva oli haihtunut. Valkoiset nurmikentät olivat riitteessä ja kimmelsivät rakennuksista tulevassa valossa. Ajattelin kvanttitietokonetta, joka toimi juuri kahdeksankymmentä astetta absoluuttisen nollapisteen yläpuolella. Siihen verrattuna Maan kovinkin talvi oli kuin tropiikkia.
          Pystyisikö se - pystyisivätkö ne - ymmärtämään kylmyyttä? Ja ymmärtämään rakkautta ja vihaa?
          Sotilaat veisivät meidät hotelliin.
          "Kun pääsemme hotelliin", sanoi Outi, "niin eiköhän oteta vähän vodkaa yömyssyksi. Loppujen lopuksi, Anne, me molemmat voimme lähteä huoneesta, ja arvaa kuka jäi sinne."
          Tietty. Muuan näkymätön olento. Äly, joka oli tuhansia kertoja nopeampi kuin meidän omamme, joka vastikään oli tullut tietoiseksi itsestään tänä olemassaolonsa ensimmäisenä yönä. Keinoäly oli pelkästää elektronisessa valtakunnassa, mutta tiesin, mitä Outi tarkoitti. Se oli maailmanlaajuinen. Tietokoneet kaikkialla olisivat pian sen liittymiä. Puhelimet, satelliitit. Etenkin kaikki uudet kvanttitietokoneet, jotka tulivat linjalle.
          Virisi äkillinen tuuli, joka varisti kuuran puiden oksilta, ikäänkuin maailma olisi luonut vanhaa nahkaansa valmistautuessaan uuteen aikakauteen.

Takaisin Watson-hakemistoon.

Takaisin sivun alkuun