Varhaiset varjot & Toiset taivaat
Johanna Sinisalo
Ray Bradbury: Varhaiset varjot (toim. Markku Sadelehto, ei alkuteosta), WSOY (Fan-sarja), 1992, nidottu, ISBN 951-0-18374-71, 226 s, suom. Sari Kallioinen & Anita Puumalainen, päällys Jukka Murtosaari
Ray Bradbury: Toiset taivaat (toim. Markku Sadelehto, ei alkuteosta), WSOY (Fan-sarja), 1993, nidottu, ISBN 951-0-18760-7, 312 s, suom. Sari Kallioinen & Anita Puumalainen, päällys Jukka Murtosaari.
Tämä kirja-arvostelu ilmestyi alunperin Aikakoneen numerossa 1/1993 ja julkaistaan nyt uudelleen kirjoittajan luvalla.
Olisikohan Ray Bradburylla jonkinlainen renessanssi päällä? Oman ikäpolveni sf-harrastajista pääosa muistaa, kuinka Marsin aikakirjat ja ennen kaikkea Kuvitettu mies kolahtivat todella lujaa. Ja, vaikka Markku Sadelehto esipuheessaan aivan oikein määritteleekin Bradburyn työt tieteisfantasiaksi, jotta hajurako tiedepohjaiseen sf:iin säilyisi, ei liene montakaan sf-harrastajaa, jota Bradburyn toisaalta naiivin sadunomaiset, toisaalta terävästi ympäristöään havainnoivat visiot eivät olisi koskettaneet. Siksi ilmeisesti tuli ah, niin kaivattu uusintapainos romaanista Something Wicked This Way Comes, aikoinaan suomennettu nimellä Painajainen ja nyttemmin tittelillä Paha saapuu portin taa. Ja siksi on tullut ulos myöhäisempää Bradburya - esimerkiksi jotenkin jo vetelöitynyt Hullujen hautausmaa - ja nyt sitten nämä kaksi kokoelmaa varhaisia herkkutöitä, joiden joukossa sellaisia klassikkoja kuin "Sumusireeni" (The Fog Horn, 1951) ja "Pojat! Kasvattakaa jättiläissieniä omissa kellareissanne!" (Boys! Raise Giant Mushrooms in Your Cellar!, 1962).
Kaikki tekstit tietenkään eivät ole huippuja, joukossa on muutavia ikävystyttäviä tai liiankin taiteellisia novelleja. Lisäksi sellainen parodinen tekele kuin "Punaisen usvan Lorelei" erottuu jälkimmäisestä kokoelmasta kuin kipeä peukalo. Bradburyn helmasynti - tai se, mihin monet juuri hänen kirjoituksistaan karahtavat - on koristeellinen, komea, pitkälauseinen, rytminvaihdoksilla herkutteleva, adjektiivejä ryöpyttävä kieli. Bradbury tasapainoilee hyvin hienolla linjalla vaikuttavuuden ja teeskentelevyyden välillä, ja horjahtaa aina välillä sinne keinotekoisen briljeerauksen tontille.
Mitä ovat sitten Bradburyn sanottavat, mistä asioista hän haluaa puhua? Osa novelleista heijastaa tosi kauniisti kirjoittamisajankohtansa paranoi'ia, kuten edellämainittu jättiläissienitarina. Jostakin ulkopuolelta meitä pyritään kontrolloimaan, viattomilta näyttävät tai viattomiksi koetut ovatkin hirviöitä tai ainakin aivopestyjä - mikäpä muukaan kuin kommunismin pelko lurkkii tarinoiden taustalla.
Bradbury on kiihkeästi tykästynyt kuolemaan ja kuoleman symboliikkaan. Nostalgia - kohdistui se mihin tahansa - on hänelle oikea herkkupala. Bradbury etsii taukoamatta kadonnutta aikaa - lapsen ja nuoruuden maailmaa, ikuisia kesiä - ja jos hänelle ei riitä nykyhetkessä nostalgiaa, hän sukeltaa tulevaisuuteen kaihoamaan sitä maailmaa, missä nyt elämme.
Niin, se lapsuus ja nuoruus ja lapsuuden logiikka, ikuinen omenaposkinen seikkailunhalu ja toisaalta lapsen mielen pilkkopimeät sokkelot, ne joihin aikuisilla ei ole pääsyä - ne ovat Bradburyn mieluisinta kuvastoa.
Bradburya voisi nimittää kaunokirjailijaksi ehkä paremmin kuin juuri ketään muuta. Hän käyttää kieltä venyttäen sitä äärirajoilleen, venyttäen joskus myös lukijansa kärsivällisyyttä. Hän tekee kielellisiä arabeskeja yhtään hengästymättä, ja marssittaa kauhua, eksotiikkaa, hiljaista huumoria, tragiikkaa ja ihmiskohtaloita eteemme näissä tekstifragmenteissaan. Joskus pidin Bradburya yhtenä suurimmista olemassaolevista kirjailijoista. Enää en pidä, mutta teen silti hiljaista kunniaa näille kirjallisille hämähäkinseiteille, hiukan kauhistaville, hiukan vangitseville, ja hyvin taidolla kudotuille.
Ray Bradbury puhuu
Ray Bradburyn suomennetut teokset
Ray Bradburyn teokset englanniksi
Painajainen
Takaisin sivun alkuun
|
