Aloitussivu

Aikakone FAQ

Sisältö

Mitä uutta Aikakoneessa

Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa

Uudet kirjat

Kirja-arvostelut

Kolahtaneita kirjoja

DVD-elokuvat

Uutisia

Aikagalleria

Kuukauden kuva

Aikakoneen linkit

Aikakoneen arkisto

Kaikkiruokaisen päiväkirja

Lukijoiden äänet

Palaute

Kapteeni Kuolio

Aikakartta

Fantasian viisi pääväriä Jack Vance: Ihmisen paluu. Toim. Markku Sadelehto. Tampereen Sience Fiction Seura, 1999, nidottu, ISBN 952-5211-03-7, 256 s. Suom. Matti Rosvall. Päällys Hannu Lipponen.

1. "Galaksin aivot" (Brain of the Galaxy, 1951)
2. "Kuunkoi" (The Moon Moth, 1961)
3. "Kaita maa" (The Narrow Land,1967)
4. "Ihmisen paluu" (The Men Return, 1957)
5. "Viimeinen linna" (The Last Castle, 1966)
6. Jälkisanat (Markku Sadelehto)

Tavatessani maanläheisen proosan harrastajia olen usein toivonut, että olisi kirja, jota suositella matkalipuksi tähtiin: jotain kevyttä ja älykästä, jossa näkyisivät kaikki tieteiskirjallisuuden ja fantasian mahdollisuudet. Nyt se on löytynyt. Jack Vancen Ihmisen paluu on täydellinen käyntikortti, jolla voi houkutella ihmisiä niin scifin kuin fantasiankin maailmoihin.

Vancen novellikokoelma sisältää kaikki fantasian päävärit: katastrofin pimeyttä ja aatelista kultaa, seikkailun sinistä ja arvoituksen punaista, sekä ennen kaikkea metallin kimallusta, joka voi osoittautua yhtä hyvin kunniakkaan menneisyyden kuin tulevaisuuden säihkeeksi.

Jack Vancea lukiessa jäävät päälimmäisiksi mieleen värisävyt, joilla hän koristaa kuvailemansa kulttuurin yksityiskohdat. Kuvailun ja kerronnan täsmällinen vuorottelu osoittaa sen miten tiivistä Vancen tyyli on. Päähenkilöiden elämään liittyvät yksityiskohdat nousevat novellin edetessä merkityksellisemmiksi kuin lukija kertomuksen alussa osaa aavistaa; tämän opittuaan lukija suorastaan ahmii seuraavan maailman koristeita.

Ihmisen paluu -kokoelmassa Vance näyttäytyy antropologina, joka kuvailee täsmälleen ne tavat ja riitit, joiden varassa kertomus tulee etenemään. Eriskummalliset maailmat, jotka Vance luo, ovat omaperäisiä kertomuksen puitteiksi, mutta helposti ymmärrettäviä: eletään maan ja veden tai maan ja taivaan rajalla, velvollisuuden ja vapauden välitilassa.

Ihmisen paluu sisältää neljä novellia sekä pitkähkön, pienoisromaanina mainostetun kertomuksen. Veteraanikirjailijan tuotannosta ne tarjoavat tietysti vain satunnaisia makupaloja, mutta toivottavasti jättävät niin laajalevikkisen nälän, että Vancea suomennetaan pian lisää.

Kokoelman jälkisanoissa toimittaja Markku Sadelehto todistaa suomentajan, Matti Rosvallin puolesta millainen haaste Vancen kieli on käännökselle. Puolustelut on helppo ymmärtää, sillä Vance mahduttaa paljon asioita ja tapahtumia muutamaan lauseeseen.

Esimerkiksi kirjan niminovelli rakentuu muutamalle surrealistiselle kohtaukselle maailmassa, jonka materia on kadottanut kausaliteetin. "Ihmisen paluu" aloitetaan lohduttoman kauniilla kuvalla evoluutiostaan alas kapuavasta humanoidista: "Reliikki laskeutui hälyä pitämättä alas halkeamaa, lysy, luiseva olento, jolla oli kidutetun katse."

Vaikka kokoelmat tarinat on kirjoitettu 1950-60 -luvuilla, niissä näkee hämmästyttäviä yhteneväisyyksiä joidenkin tietokonepelien maailmaan Toinen vertailukohta voisivat olla ne fantasiasarjakuvat, joissa omituiset, kirjavat humanoidit liikkuvat detaljirikkaissa, mutta historiattomissa valtakunnissa. Vancen kuvaamat maailmat ovat yhtä aikaa runsaita ja pelkistettyjä, täysin omistautuneita yksilön ja ympäristön suhteelle.

Novelli "Galaksin aivot" arvuuttelee pisimpään lukijan kanssa, miten sen näennäisesti erilliset episodit liittyvät toisiinsa. "Kaita maa" ja "Ihmisen paluu" puolestaan ovat kertomuksia evoluution rajatiloista, ja siitä inhimillisestä piirteestä joka voi taata kulttuurin säilymisen äärimmäisen ahtaissa puitteissa: uteliaisuudesta. Ytimeltään kaikki Vancen tarinat ovat ihan perinteisiä partiopoikatarinoita eli seikkailuja vierailla vesillä. Hugo- ja Nebula-palkittu "Viimeinen linna" on hyvinkin yksinkertainen ritaritarina, johon on yhdistetty paitsi scifistä tuttuja kollektiiviolentoja myös totaalisen tieteissodan kauhukuvia. Vain ihmisluonne on muuttumaton niin rohkeudessaan kuin turhamaisuudessaan, ja siihen tukeutuen Vance saa erilaiset ainekset yhdistymään sujuvasti. Ehkä tarina ei ole aivan maineensa veroinen timantti, ainakaan juoneltaan, mutta kerronnan tiiviydestä sietäisi ottaa oppia jokaisen sf-kirjoittajan.

Hienointa Vancen tarinoissa on se, että vieraat maailmat ovat seikkailijalle arvokkaita sellaisenaan eikä valloituksen välitiloina. Suuret seikkailut näytetään ikuisina aiheina, joihin liittyy yhtä paljon komiikkaa kuin tragediaakin, ehkä häivähdys polulta viettelevää erotiikkaa, ja varmasti tuokio opinnoille:

"Ehkä kaikki ajatustoimintamme onkin tietyn tunnetilan tuottamien impulssien koostuma, jota jokin toinen tietty tunne tarkkailee ja kolmas panee käytännössä toimeen."

Oma suosikkini kirjassa on novelli "Kuunkoi", joka on eksoottinen yhdistelmä naamionäytelmää ja dekkaria. Vieraaseen maailmaan lähettilääksi joutuneita ihmispoloja scifi on esitellyt ennenkin, mutta "Kuunkoi" käyttää muutamassa sivussa romaanin mittaiset ainekset. Miten löytää rikollinen maailmasta, jossa kaikki käyttävät naamioita? Entä jos kommunikaatio edellyttää oikeiden instrumenttien taiteellista hallintaa?

Aivan kaikissa käännösvalinnoissa Rosvall ei ole onnistunut jäljittelemään Vancen kielellistä nokkeluutta, sillä novelleista törröttää uudissanoja, jotka eivät toimi lainkaan: esimerkiksi rupina pro rutina, epäjärkevä pro järjetön ja järkeisin pro järkevin, olkapäiden nostaminen pro kohauttaminen. Myös jotkut attribuuttiketjut, kuten "ilmitärkeä kalvava ajatus", tuntuvat ylinokkelilta. Enimmäkseen käännös on toki sellaista, että "vallasväkineen" ja "peikkopetoineen" sitä jää maistelemaan ihastellen; scifin saralla lähimmät mieleen juohtuvat vertailukohdat ovat Cordwainer Smith, Robert Silverberg ja Roger "I'm a baitman" Zelazny. Yhtäkään painovirhettä ei osunut silmiin, mikä sekin on harvinaisuus näinä päivinä, etenkin pienkustantajalta.

Sisällöllisten ansioidensa lisäksi Ihmisen paluu on pieni ja kauniin kultainen kirja, joka mahtuu vaikkapa saappaan varteen. Ilmestyessään Portti-kirjojen sarjassa myös hinta on painettu järkevälle tasolle. Jälkisanoissa Sadelehto opastaa mihin jatkaa luettujen makupalojen jälkeen. Languages of Pao on ilmeisesti Vancen pääteos, mutta kääntämättömistä kirjoista löytyy myös sarjaluettavaa, kuten Gaean Reach -saaga. Ja olisi toimittaja voinut mainita senkin vähän mitä on jo suomennettu eli nuortenromaani Avaruuden rosvot (Vandals of the Void, 1953; Tammi 1954) ja novellikokoelma Iltaruskon maa (The Dying Earth, 1950; Kirjayhtymä 1988).

M.G. Soikkeli

Jack Vance -linkkejä



Takaisin arvosteluhakemistoon

Takaisin sivun alkuun