Jyrki Vainonen: Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita

"Onko ne sitten fantasiaa?" tokaisi Jyrki Vainonen pettyneenä, kun ryhdyin arvuuttelemaan hänen novellikokoelmansa paikkaa kirjallisuuden kentällä. Vainosen pettymys oli oikeutettua, koska hänen tarinansa eivät ole "pelkkää" fantasiaa sen paremmin kuin kirjailijat kuten Kafka tai Borges tai Bulgagov voitaisiin nimetä "fantasiakirjoittajiksi". Etenkään kun yksikään näistä ei ole se kirjallisuudentutkija Vainoselle merkittävä esikuva, vaan hänen vaikutteitaan tulee etsiä irlantilaisesta kirjallisuudesta. Vainonen itse on kääntänyt paitsi Nobel-runoilija Seamus Heaneya myös Jonathan Swiftiä; itselleen läheisimmäksi "fantastikoksi" hän nimeää irkkukirjailija Flann O'Brienin.

Millaista Vainosen novellien "fantastisuus" sitten on? Eivät ne ainakaan Flann O'Brienia, esimerkiksi Kolmatta konstaapelia (1940/1967), tuo mieleen. Novellit sisältävät pieniä todellisuuden nyrjähdyksiä, jotka eivät ole ennalta-arvattavia, etenkään loppuratkaisultaan, mutta niissä on jotakin tuttua. Ehkä se johtuu kummallisten kohtausten visuaalisuudesta: vaimonsa reiteen tutkimusmatkalle lähtevä tutkimusmatkailija, shakkiturnaukset joissa vangit pelaavat hengestään, mallinukke joka rakastuu ihmiseen, loiset jotka lisääntymisellään häiritsevät tutkijan elämää, keijukaismainen vanki lasilaatikossa; kaikki ne herättävät valmiita mielikuvia, vaikka en osaa yhdistää niitä mihinkään tiettyyn tarinaan.

Mitä perinteisemmältä Vainosen tarina tuntuu, sitä rauhallisemmin se näyttää etenevän ja sitä varmemmin lopetuskin yllättää. Esimerkiksi novellissa "Kissa" on otus, jonka uskoisi tunnistavansa Ihmemaan Irvikissaksi, mutta tarinan lopulla alkaa epäillä, etteikö tämä olekin Lassi & Leevin eriskummallinen muunnelma. Vaikka novelleihin sisältyy siis monitulkintaisuutta, ne ovat niin simppeleitä, ettei niitä ala varta vasten lukemaan toista kertaa. Ne eivät ole yhden idean, mutta yhden lukutunnelman juttuja.

Maarit Verrosen - jonka uusimmalla kokoelmalla oli silmiinpistävän samanhenkinen nimi: Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä - novellien tavoin Vainonenkin sijoittaa tarinansa yleiseurooppalaiseen tilaan ja nimistöön. Othon-niminen potilas tai Wolkers-niminen johtajatar eivät anna lukijalle mahdollisuutta tulkita, millainen sosiaalinen tai kulttuurinen tausta näitä henkilöitä ohjaa; miten tarinassa käy.

Erona Verrosen fantasiaan on siinä, että Verrosella henkilöt ovat joko selviä uhreja ja hämmentyneitä voittajia. Vainosella todellisuusoikun kohteeksi joutuvat henkilöt ovat kaikki yhtä viattomia ja passiivisia, etenkin milloin näkökulma palvelee miehen katsetta ja halua. "En voinut uskoa, että kasvojen ja kuolinnaamion välillä voisi olla niin vähän eroa", toteaa eräs miehistä vielä voittonsa hetkellä. "En kokenut voitonriemua, en helpotusta tai iloa."

Yhteinen piirre Vainosen novelleissa lienee se, että naispuoliset henkilöt ovat useammin ennakoitavissa rooleissa kuin miehet. Esimerkiksi Linnustaja-nimisessä tarinassa ei ole mitään erityistä, novellistiikkaan sopivaa yllätyskoukkua, tosin tällaiseenkin perustarinaan Vainonen on saanut imua. Tuloksena on kauhueroottinen tunnelmapala, jossa sinä-muotoinen kerronta kommentoi niitä odotuksia, joita lukijalla on machon metsästäjän ja siivekkään kylpijättären kohtaamisesta:

Sivelit sormillasi haulikon piippua ja muistutit, että voisit pakottaa sen suudelmaan. Sitten kerroit kuinka helppoa olisi kastaa siivet veteen tai repiä ne, nyhtää sulat irti yksi kerrallaan. Kylpijätär kuunteli sinua vaiti.

Kirjan kymmenestä novellista parhaita ovat ne, joissa Vainonen liikkuu lähimpänä tunnistettavaa aikaa ja paikkaa. Näitä ovat etenkin kirjan niminovelli ja kokoelman päättävä tarina "Uhri", jossa upseerin velvollisuus jatkuu aiheuttamansa uhrin hoivaamisena. Kun tarina etenee ymmärrettävien, myötäkoettavien ihmisten varassa, on aivan sama miten mahdottomia asioita he kohtaavat. Olennainen käänne ei tapahdu sen perusteella, mikä kauhistuttaisi lukijaa eniten tai mikä yllättäisi selityksenä aiemmin kerrotulle, vaan loppukäänne toimii huomautuksena siitä, että omituisella tapahtumasarjalla on kasvot jotka säilyvät.

Niissä novelleissa, joissa Vainonen kuvaa selittämättömän pakon vaivaamia miekkosia, on lukijakin hukassa: sekä tunnelma että ajallinen jatkumo on särjetty niin täydellisesti, että novellin palaset ovat miltei samanveroisessa asemassa. Tällaisten novellien ongelma on se, että niissä maailma on yritetty tehdä liian monitulkintaiseksi, luottamatta oudon maailman omaan logiikkaan.

Jos Vainosen novelleja pitäisi sijoittaa jonkin lajityypin alle, niin ehkäpä ne olisivat yksinkertaisesti "outoja tarinoita"; ei kauheita, ei hämmästyttäviä, vaan esimerkkejä siitä millä kirjoittaja on ihmetyttänyt itseään. Fantastinen ulottuvuus on se, että ammatti on henkilön kohtalo, jota ei tarvitse lainkaan selitellä. Myyttibagatelleja?

M.G. Soikkeli

Takaisin arvosteluhakemistoon

Takaisin sivun alkuun

Ammatti on kohtalo

Ammatti on
kohtalo