Viivi Hyvönen: Mahlaa suonissaan

Kun alaikäisenä markkinoille tupsahtanut Viivi Hyvönen julkaisee nyt toisen romaaninsa, lukijan kysymys kohdistuu väistämättä siihen, kuinka aikuista fantasiaa 18-vuotias kirjailija on tällä kertaa takonut?

Kriteerit vakavalle aikuisfantasialle eivät ole järin korkeat, sillä kirjamarkkinat ovat niin täynnään toisiaan muistuttavia sankarieepoksia, että mikä tahansa omaperäinen, myyteillä työskentelevä kirja tulisi juhlituksi suomalaisen fantasian nousuna. Näihin odotuksiin nähden on yllättävää, että Hyvösen Mahlaa suonissaan ei ole herättänyt enemmän huomiota, kirjassa on nimittäin paljonkin aineksia ensimmäiseksi suomalaisittain "oikeaksi" seikkailufantasiaksi: uskottavan veikeitä sankareita, koherentti tarumaailma, tunneskaala sydänten pihkasta verenhimoiseen mahlaamiseen, sekä asiantuntemusta vaatteiden ja aseiden yksityiskohdille, mytologian tuntemuksesta puhumattakaan. Ja mikä parasta, juoni tyytyy niukempaan uhitteluun kuin maailmanlopulla uhkailu, eikä päähenkilökään ole taakoitettu ihan tavanomaisilla aatelisilla velvollisuuksilla.

Vaikka Hyvösen kirja siis jättäisi viileäksi romaanikokemuksena, pitäisi sille nostaa sulkahattua hienosta yrityksestä. Kukin kirjan luvuista on sittenkin melko kelpoisaa fantasiakerrontaa, jossa tapahtumat keskittyvät jalon kulkuripojan, Haukan seikkailuihin. Kirjan kukin luku olisi ymmärrettävissä jopa itsenäisenä, Haukan tähdittämänä satuna, jos vain kertoja ei loisi suuria odotuksia tulevista paljastuksista.

Jos vain. Mahlaa suonissa on jo niin ammattitaitoinen kehitelmä fantasiatarinaksi, että siinä on toki kaikki asiaankuuluvat ainekset; niistä vain ei ole saatu aikaiseksi ammattitaitoista romaania.

Suurin ongelma on maailman mahtipontisuus ja hajanaisuus. Periaatteessa sellaisen fantasiamaailman pitäisi olla riittävän yhtenäinen, jossa on henkilön vaellusta motivoiva juoni ja jossa magia on säädeltyä, alusta alkaen pohdittua. Kuitenkaan nämä kriteerit eivät riitä kiinnostavan fantasiamaailman luomiseen, minkä Mahlaa suonissa -romaani tylysti todistaa. Kirjan maailma on kohosteisesti fantastinen eli sen velho on Velho ja valtakunta on Valtakunta, jonka metsissä pörräävät myyttiset olennot kohosteisesti Metsinkäisinä; eletään aikuistuneessa satumaailmassa, johon on poliittisen korrektiuden nimissä kutsuttu niin klassiset kentaurit kuin Robin Hoodin metsäläiset. Siinä vaiheessa kun pakollinen lohikäärme lennähtää näyttämölle, on valmis uskomaan, että kirja on koostunut jonkin roolipelisession vaiheista.

Raskainta Mahlaa suonissa -romaanissa on valtava henkilögalleria ja topologian sekavuus; jo kirjan puolivälissä olin aivan hukassa mikä sijaitsee mihinkin nähden. Kirjassa on niin paljon toimintaakin, että tapahtumia seuraava kartta olisi välttämättömyys näinkin tuhdissa kertomuksessa.

Henkilökuvaus olisi seikkailufantasiaksi ehkä riittävän huoliteltua, mutta tapahtumia vyöryttäessä käyvät esille "miekkojen metsä" -tyyppiset kliseet. Niistä Hyvönen pääsisi varmasti eroon, jos tiivistäisi tarinaansa. Fantasiankirjoittaja toki nauttii kaikenlaisesta kerronnasta, tarvitsee tunnelman leikkaavia syöksähdyksiä siinä kuin lukijakin, mutta mukaansatempaavaa toimintaa voisi harjoittaa muutenkin kuin kamppailuissa luonnonelementaareja tai vihulaista vastaan. Miekat voisivat olla pihkaisempia ja ne nuoret sankarit vieläkin mahlaisempia.

Mahlaa suonissa -romaania sietää tutkailla siihenkin nähden, että lokalisointi ei vielä takaakaan kirjan maailmaan kotiutumista. Hyvösen kirjassa vilisee rotunsa tai luonteensa mukaan nimettyä Kaarnetta, Hallaa ja Kokkoa, puhumattakaan Kivipäästä ja Karhukourasta, jotka ovat isoja ja niin kovin kovin myyttisiä olioita, ettei heissä olekaan mitään muuta kuin väkevät kourat ja ison ihmisen örmy luonne. Nämä satumaiset nimet kuitenkin tekevät maailman myös latteaksi; siinä ei ole ihmeille soivaa klangia eikä juonenkäänteille otollista vierautta.

Elokuvien vaikutus toiminnaan visuaaliseen ylimalkaisuuteen näkyy varsin selvästi ja ikävästi monessa fantasiaromaanissa, näin myös Hyvösen kirjassa. Sen sijaan teoksen kannessa leffamaisuus luo vaihteeksi värikkäitä odotuksia uuden maailman fantastisuudesta; siitä bonuspisteitä tälle pihkaisen hitaasti edistyvälle romaanille. Luontevuus maailman luojana lupaa Hyvösestä paljon, mutta vielä toistaiseksi häntä vaivaa eepostauti: sankarin täytyy olla niin hitonmoinen haaste maailman säilyvyydelle, että hänen on ensin koettava kaikki jotta on mitä puolustaa.

M.G. Soikkeli

Leena Peltosen arvostelu Viivi Hyvösen ensiromaanista Etsijä

Takaisin arvosteluhakemistoon

Takaisin sivun alkuun

Pihkanuttu kohtaa Kentaurin

Pihkanuttu kohtaa
Kentaurin