Else Lassila: Korpin laulu

Takakannen tuoteselosteen mukaan tämä tekijänsä toinen fantasiaromaani Korpin laulu sisältää "aitoa sadun hurmaa", mutta se "muistuttaa myös luonnonsuojelun tärkeydestä". Jassoo.

Meillä on nyt siis metsä, joka on julistettu luonnonsuojelualueeksi. Tämä metsä on kooltaan sellainen, että kahden moottorisahalla varustetun metsurin voisi kuvitella parturoivan sen kahdessa viikossa puuttomaksi (ilman mitään monitoimikoneita, kuormauskalustoa tms.) Tässä metsässä on ainakin yksi vuori, suo, joki sekä järvi.

Meille ei kerrota, missä tämä metsä sijaitsee. Tapaamillamme ihmisillä on sellaisia nimiä kuin Aapeli, Einari, Ylermi ja herra Ahnasto, mikä implikoi, että nyt ei ehkä olla Walesissa tai Saksassa tai Serbiassa. Lisäksi metsässä tiedetään satavan runsaasti lunta, jolta suurten kuusten oksat suojaavat, ja talvella maa on paksussa jäässä. Tämän verran tulee apuja.

Jos nyt arvelitte, että k.o. metsä on osa maamme ns. vihreää kultaa, niin arvelkaa äkkiä uudestaan. Kuusien lisäksi metsässä kasvaa tammia, saarnia, vaahteroita, vuorijalavia ja lehmuksia, niin isoja ja jyhkeitä, että niihin rakennetuilla lavoilla (suosittua haltia-arkkitehtuuria) pystyvät keijut perhekunnittain asustamaan kenenkään huomaamatta.

Mutta eivät metsän ihmeet tähän lopu. Saarnissa ja vaahterassa kasvaa misteliä. Männyn latvassa pesii kaikista maailman siivekkäistä merikotka. Hirvet elelevät laumoina, mikä viittaa saksanhirveen tai ehkä valkohäntäpeuraan, sillä isoin meikäläinen hirvilauma on emo vasoineen. Karhuja on myös saapuvilla isompi sakki. Pääskynen, joka muuna työnään lentelee tässä sankassa metsässä ja istuskelee männyn latvassa, pistelee leipää niinkuin ei mitään, ja pohjoisessa talvehtiva pyrstötiainen puolestaan tilkkii jälkikasvunsa kitaan hyönteisiä (Tiaiset ovat kyllä sekaravinnon käyttäjiä, mutta eivät nyt sentään mitään päätoimisia hyönteisten pyydystäjiä.) Ja mikä hornan siivekäs on lyhytjalkainen, harmaaselkäinen RANTAKURVI, joka pesii suonlaidan kivikossa? Kuovin minä tiedän ja kurjen, mutta että kurvi???

Hyvä on, hyvä on, tämä on fantasiaromaani eikä luonnontiedon oppikirja, ja kyseessä on satumetsä keijuineen peikkoineen. Luonnonsuojelun aatteelle vain ei olisi mitenkään haitaksi, jos tekijä olisi edes hiukan perillä asiasta, jonka puolesta puhuu. Tai olisi sitten kehittänyt kauttaaltaan fantasiallisen floran ja faunan.

Herra Ahnasto mielii siis hakkauttaa paljaaksi suojellun metsän ja kääriä rahat. Herra Ahnasto lienee siinä käsityksessä, että jokamiehenoikeus käsittää myös tukit, sillä minkäänlaista omistussuhdetta ei hänen ja alueen välillä näytä olevan. Ainoa huoli projektissa on pimittää alueen suojeltu asema sikiäväisiltä työmiehiltään (Einarilla on kahdeksan lasta ja Ylermilläkin viisi). Keijut (kuusi kappaletta) ja metsän eläimet ryhtyvät puolustamaan metsäänsä, kun taas peikot (kaksi kappaletta, ja sittemmin kaksi lisää) puolestaan katsovat avohakkuun unelmakodikseen ja asettuvat sabotoimaan keijujen suojeluhankkeita.

Sekaan on sötkötetty vielä parit lemmentarinat. Kuten keijujen ja peikkojen populaation koosta näkyy, ne edustavat selvästi sangen uhanalaisia lajeja. Kanta on laskenut niin huolestuttavan alas, että sen jatkuvuus on äärettömän kyseenalaista, etenkin kun lisääntymiskelpoisia pareja on vain kaksi ja kaksi. (Ellei sitten ole mahdollisuuksien rajoissa, että leskeksi jäänyt parantajakeiju Unikki ja vielä lapsukainen Luikas jonakin päivänä perustaisivat perheen. Kirjailija kun ei kerro, mikä on keijujen elinikä ja sukukypsyysaika.) Merkillepantavaa on, että sekä peikkojen että keijujen keskuudessa naiset (vai naaraat?) ovat tahtova ja toimeenpaneva osapuoli. Peikoilla homma hoituu realistisesti ruokinnalla ja kurinpidolla, mutta keijuneito joutuu turvautumaan suoraan näytelmästä Pitkäjärveläisiä varastettuun tragikoomiseen lemmentaikakohtaukseen. Herää kysymys, miksi ihmeessä! Aiotun lemmenparin kummallakaan osapuolella ei kerta kaikkiaan ollut toistensa lisäksi muita vaihtoehtoja kuin selibaatti. Onhan tämä sentään lasten- tai nuortenkirja.

Tulipas tässä nyt pottuilluksi pienestä, harmittomasta kirjasta. Minä vain kun olen vuosikymmenien saatossa ruvennut saamaan yhä herkemmin näppylöitä siitä sitkeästä uskosta, että fantasiagenren valitseminen muka vapauttaa kirjoittajan kaikista tietämyksen ja logiikan vaatimuksista. Sillä ei se niin ole! Kirjoittajalla, joka operoi meidän maailmamme ilmiöillä ja mahdollisuuksilla, on toimiva malli kaikkialla ympärillään. Astuessaan spekulaation rajan yli joutuu kirjoittaja olemaan monin verroin huolellisempi ollakseen vakuuttava, hänen nimittäin täytyy saada teoksensa maailma toimimaan myös lukijan tajunnassa, eikä se tapahdu, jos joka sivulla on moka tai kaksi. Kirjoittajakoulutuksessa paasataan loputtomiin, että kirjoita siitä, minkä tunnet. Tämän teoksen kohdalla olisi auttanut jo paljon, kun olisi käväissyt lähimmässä metsässä.

Kun nyt vielä todetaan, että kirjan otsikkoon päässeen korpin lauluääni ja esiintymishalukkuus ovat suoraan bardi Trubadurixilta, voidaan kauniiksi lopuksi sanoa, että kaikkine höperyyksineenkin tarina kulkee kyllä juohevasti ja vallankin Lassilan eloisa sanavarasto on iloinen asia.

Leena Peltonen

Takaisin arvosteluhakemistoon

Takaisin sivun alkuun