Dan Simmons: Endymion

Dan Simmons: Endymion (Endymion, 1996).
Like, 1999, nidottu, ISBN 951-578-674-6, 606 s.
Suom. Juha Ahokas, runot suom. Jaakko Tuomikoski & Pekka Pakkala, päällys Ilkka Juopperi.

Sarjan edelliset osat:

Hyperion, 1997 (Hyperion, 1989)
Hyperionin tuho, 1998 (The Fall of Hyperion, 1990)

Ainakin internetin uutisryhmissä Simmonsin Hyperion-saagan kolmatta osaa on ehditty arvostella raskaasti. Koska kirjan kaksi ensimmäistä, kiinteästi toisiinsa liittyvää eeposta kuitenkin olivat käännös-scifin ehdotonta huippua, tulee kolmanteenkin kirjaan tarttuneeksi. Turhaan. Kolmas osa on juuri niin kehno kuin siitä puhutaan.

Endymion ei sijoitu kuin nimellisesti Hyperionin maailmaan, eikä siinä ole niin komeasti verkottuvaa eeppistä juonta kuin edellisissä kirjoissa. Kolmas kirja on pikemminkin matkaopas niihin maailmoihin, jotka romuttuivat edellisessä romaanissa tapahtuneen suuren sodan seurauksena.

Tapahtuma-aikaa romaanien välillä on liki 300 vuotta, ja kaikki sodan osapuolet ovat pelkkää legendaa. Maailmanverkon hallinto, Hegemonia, ja sen apuna toiminut tekoälyjen verkosto, TeknoCore, ovat hajonneet täydellisesti. Niiden sijalla galaktista valtaa käyttää nyt kirkollinen, aseellisesti ja teknologisesti ylivoimainen järjestö Pax. Hyperionilta tuotujen symbioottiristien ansiosta Pax voi tarjota konkreettista lupausta jälleensyntymästä: ristin rintaansa saatuaan ihminen on pakotettu syntymään yhä uudelleen.

Simmonsin kuvailema 3000-luvun maailma on siis edelleenkin massiivisen komea luomus, jossa teologiset ja filosofiset ideat liitetään maailmanvaltion poliittiseen historiaan. Siinä missä edellisten romaanien Hegemonia edusti utopiaa, jossa kaikki ihmiset ja planeetat olivat kiinteässä kommunikaatiossa toisiinsa, on Paxin hallitsema maailma omistautunut ikuisen elämän unelmalle.

Pappien ja insinöörien välisessä kamppailussa osapuolet kuitenkin tapaavat naamioitua toisikseen. Jättimäinen salajuoni, josta Endymionin tarina antaa vasta vinkkejä, liittyy TeknoCoren jättämään perintöön. Entä jos tekoälyt eivät olekaan tuhoutuneet, vaan niiden jumal'kamppailussa Pax on sekin vain välikappale? Entä mitä on tapahtunut Hyljityille, ihmismutanttien armadalle, joka on kapinoinut Hegemoniaa vastaan?

Perinteistä rakettiseikkailua

Tällä kertaa galaksin vallasta ei siis kamppailla Hyperion-planeetan pinnalla. Endymion on kylläkin eräs Hyperionin kaupungeista, mutta myös kirjan kertojasankarin sukunimi. Edellisten kirjojen runoilijavanhus, Martin Silenus, antaa Endymionille tehtävän, jolla hänen on mahdollista kehittyä samanlaiseksi legendaariseksi hahmoksi kuin edellisten kirjojen päähenkilöt. Hänen on pelastettava nuori naispuolinen messias, Aenea, ja vietävä tämä piiloon kuolemattomilta papeilta.

Endymionin ja Aenea-tytön pakomatka läpi maailmojen on koko lailla perinteistä rakettiseikkailua. Jos otat käteesi maailmankartan ilmastovyöhykkeet, voit nopeasti palauttaa mieleen, millaisia ovat ne tyyppimaailmat, joissa tällaisissa seikkailuissa vaelletaan ja millaisia kulttuureja kohdataan; osa niistä on kuvattukin jo aiemmissa Hyperion-kirjoissa.

Endymion-romaani on siis sikäli helppolukuisempi, että sen juoni poukkoilee vain kahdessa paikassa: sankareiden paossa ja takaa-ajavien soturipappien etsinnöissä. Mutta siihen nähden, kuinka Simmons kierrätti perinteisiä sankarihahmoja edellisissä Hyperion-kirjoissa, on masentavaa lukea Endymionin söpöstelevää kuvausta "kivasta" seurueesta. Tämä uskollisen androidin avittama, Ihmemaa Oz tyyppinen seurue matkustaa kodikkaassa, yliavuliaassa tähtialuksessa kaikkine flyygeleineen ja vesipalloineen. Ihan sattumoisin androidilta löytyy jopa "Maailmanverkon matkaopas". Sitäpäs onkin hauska selata ja pohtia mitä survival-vimpaimia tarvitaan seuraavassa maailmassa selviämiseen.

Kyllä, Douglas Adams nauraisi kauhusta tällaista kirjaa lukiessaan.

Lepinkäinen, hyppää esiin!

Hienoinen lolitamainen erotiikkakaan ei ole sen paremmin kunniaksi tälle saagalle tarinalle jossa esiintyy Lepinkäisen kaltainen, maailmankirjallisuuden mestarisatuihin verrattava hirviö. Ensimmäisen kahdensadan sivun jälkeen lukija kirkuu enemmän kuin Lepinkäisen uhrit: miksei se popsi ensimmäiseksi sitä viisastelevaa lasta!

Mutta tottahan Lepinkäinen pyörii kuvioissa vain silloin kun juoni painelee umpikujaan. Jo edellisissä kirjoissa Lepinkäinen oli ujostelemattomasti käytetty 'jumala koneesta' ratkaisu, mutta niissä episodeissa Simmons sentään motivoi Lepinkäisen olennoksi, joka jokaisen sankarin oli ratkaistava omalla tavallaan. Aikaulottuvuudelle ja tuliaseille ylivoimainen Lepinkäinen oli arvoitus joka oli antanut määränpään sankareiden viimeiselle vaellukselle: hän oli tulevaisuudesta lähetetty antikristus, kärsimyksen ylivaltias. Niin viehättynyt Simmons oli hirviöönsä, että ei malttanut asettaa tämän mahdille juuri minkäänlaisia rajoituksia. Endymion-romaanissa Lepinkäinen on enää pelkkä tehokeino, jonka kirjailija viskaa kuvioihin siinä vaiheessa, kun itsekin kyllästyy materiaaliinsa.

Simmons tuntuu olevan liiankin selvillä siitä, mitkä ovat olleet hänen parhaat yksittäiset ideansa Hyperion-saagassa. Tärkein on tietysti Lepinkäinen, mutta nyt sille täytyisi jo löytää vähän tasavertaisempi tappelukaveri; no, se on helppo järjestää, onhan menty 300 vuotta teknologiassa eteenpäin. Toinen lukijoita kutkuttanut kuvauksen alue on aseteknologia. Nytkin sankareiden tähtialuksessa on sellainen huolella kuvailtu arsenaali, että kirjoittajan kotimaata ei tarvitse arvailla. Eli kuten kertojasankari Endymion toteaa:

Filosofinen runous kuunvalossa oli oikein mukavaa, mutta tarkasti ja hyvin ampuvat aseet olivat välttämättömyys.

Kolmas aihe, josta kirjailija lienee saanut innostunutta palautetta, on maailmoja yhdistävä Tethys-virta. Sitä myöten sankarit nyt pakenevat arvaamatta mihin teleportti seuraavaksi vie, ja miksi. Neljäs erityisellä taidolla hallittu alue Simmonsilla ovat tähtialusten ja sotilaiden taistelukosketukset. Niitä hän kuvaa suvereenisti scifistisen tehokkailla käsitteillä:

Keinotekoinen kaarna, 02-luokan palot ja itse sulkeutuvat lehdet räjähtävät paineen alentuessa rajusti tai sitten säteet ja plasmaräjähdelonkerot leikkaavat niiden läpi. Purkautuva happi ruokkii tulipaloja tyhjiön keskellä kunnes ilma jäätyy tai palaa loppuun. Ja metsät palavat.

3000-luvun avaruusalusten ja etenkin aseteknologian kuvaajana Simmons on loistavan tyylitajuinen, yksityiskohtien ja yhdyssanojen voimaa ymmärtävä scifi-kirjoittaja, mutta ei hän välttämättä ole Endymionia kirjoittaessaan joutunut juuri muuta tekemään kuin kierrättämään vanhat ideansa.

Parhaimmillaan Endymionista olisi saanut älykkään kaksisataasivuisen romaanin, jossa ei olisi tarvittu lainkaan mysteeristä pikku messiasta. Olihan edellisissäkin Hyperion-kirjoissa tuhlailtu materiaalia, mutta sen antoi anteeksi, koska kokonaiskuvio kehittyi. Kun sankareilla on oman elämänsä kokoinen Missio, niin jumalten määrällä ja laadulla arvuuttelu menee osana kuvausta; mitäpä siitä ettei kirjailija itsekään tunnu tietävän, miten ennaltamäärätty on kenenkin osuus jumalisessa suunnitelmassa.

Endymion-romaanissa Simmons ei tunnu saavan imua superteologiaansa. Ennemmin hän keskittyy katolisen kirkon ritualistisiin ja arkkitehtuurisiin yksityiskohtiin, uusmyyttisen maailmankauden barokkiin, jossa ei ole rajaa katedraalin tai tähtialuksen rakenteellisille hienouksille. On aivan yksi lysti, että nuoren messiaan "kohtalo tulee ratkaisemaan koko ihmiskunnan tulevaisuuden", koska tässä galaksissa sellaista ihmiskuntaa ei ole, johon lukija tuntisi empatiaa; on vain keinotekoisen elämän erilaisia asteita.

Kyborgiset näyt ihmisen sulautumisesta keksintöihinsä ovat sitä tulevaisuutta, joka Endymionissa koskettaa, jos jokin. Vaan selviääkö Hyperion-saagasta voittajana lukijan myyttinen metapiiri vaiko kirjailijan megalomania? Se kannattaa ratkaista jo toisen kirjan loppuun saatuaan ja unohtaa nämä Endymion-jatkolämmittelyt.

M.G. Soikkeli

Takaisin arvosteluhakemistoon

Takaisin sivun alkuun