Orson Scott Card: Oppipoika Alvin

Orson Scott Card: Oppipoika Alvin: Alvinin kolmas kirja (Prentice Alvin, 1989).
Otava (Otavan fantasiaromaani), 1999, sidottu,
ISBN 951-1-15343-9, 382 s.
Suom. Jaakko Kankaanpää, päällys: Dennis Nolan, ulkoasu: Riitta Silvennoinen.

Sarjan edelliset osat:

Seitsemännen pojan seitsemäs poika, 1997 (Seventh Son, 1987),
Punainen profeetta, 1998 (Red Prophet, 1988)

Oppipoika Alvin on kolmas osa Orson Scott Cardin maineikasta fantasiasarjaa. Seitsemänosaiseksi paisuva sarja edustaa hieman aikuisempaa ja tukevasti maanläheisempää ihmetarinaa kuin pseudokeskiaikaiset hyvän & pahan tuotemerkkitaistelut. Kehityskertomus on kuitenkin jälleen juonen pitimenä: sarjan romaanit kertovat Alvin Milleristä, joka tavallisen myllärin pojasta kasvaa koko ihmiskunnan opettajaksi. Sivuhenkilöinä matkan varrella kohdataan niin William Blake kuin Napoleonkin.

Alvinin maailma on vaihtoehtoinen 1800-luvun Amerikka, jossa "konstit" edustavat taikuuden kaltaista taitoa käsitellä esineitä tai ihmisiä. Näiden arkivelhojen joukossa Alvin itse on ollut syntymästään pitäen messiaaninen hahmo, nöyrästi luomista opetteleva arkkimaagi. Cardin kuvaama fantastinen kehityskertomus nostattaa hiukset pystyyn juuri siksi, että etnografisella tarkkuudella kuvattu henkilö ei juurikaan epäile hänelle varattua suurta kohtaloa. Yleensähän fantasian puberteettiset sankarit purnaavat tulevaisuuttaan ja kruununperimystä vastaan, mutta Alvin Miller joutuukin pohtimaan sitä, millainen hänestä tulee kaaoksen voimia vastaan taistelevana "tekijänä".

Laatua ennen latteita vuosia

Oppipoika Alvinia kirjoittaessaan kirjailija Card tuntuu kirjoittaneen vielä tukevasti kahden edellisen romaanin päälle, tosin jo kirjan lopulla hän alkaa hajottaa aiemmin koottuja ihmissuhteita luodakseen pohjia tuleville kirjoille. Vaikka kirjan voi muutoin lukea aivan itsenäisenäkin teoksena, sen lopussa niin Alvin kuin juonen säikeet äkkiä muuttuvatkin epäselviksi.

Jokaisella kirjailijalla näyttää tulevan hetki, jolloin maine mekanisoi hänen ideansa ja muuttaa hänen kunnianhimonsa pelkäksi maineen ylläpidoksi. Tähän sarjakirjoittamisen tähtisarjaan on siirtynyt myös Orson Scott Card, kirja kirjalta, sarja sarjalta. Ensimmäinen huolestuttava merkki oli Ender-trilogian kertaheitolla latistanut jatko-osa, käsittämättömän tylsä romaani Children of the mind (1996). Sarjatuotannosta näkyy tulleen Cardillekin niin pakkomielle, että ensi syksynä ilmestyy paitsi viides kirja Enderin tarinaa (Ender's Shadow) myös aloitus ihan uudelle saagalle nimeltä Women of Genesis.

Myös Alvin-saaga alkoi selvästi latistua neljännen kirjan kohdalla; voin osoittaa sivun tarkkuudella millä kohtaa Card on kyllästynyt tarinaansa, niin selvä on lopsahdus kronikoinnissa. Sarjan viides kirja odottaa vielä hyllyssä vuoroaan, mutta kuulemmma saaga ei ainakaan nouse siivilleen siinä. Niinpä en pistäisi pahakseni, vaikka Alvin Journeyman (1996) ja Heartfire (1998) jätettäisiin suomentamatta, puhumattakaan Cardin lupaamasta kuudennesta ja seitsemännestä jatko-osasta...

Oppipoika Alvin (1989) on vielä Cardia parhaimmillaan, ja todennäköisesti Alvin-saagan huipennus. Romaanista näkyy, että se on kirjoitettu tiiviisti edellisten romaanien (ilm. 1987 ja 1988) tunnelmissa, kun välimatkaa sarjan neljänteen kirjaan onkin sitten kuusi vuotta. Väliaikana Card ehti jo unohtaa miksi ja keille hän oikein olikaan kirjoittamassa Alvinin tarinaa.

Sarjahan on edennyt sikäli kiinnostavasti, että ensimmäinen romaani, Seitsemännen pojan seitsemäs poika, muistuttaa kauniisti kronikoivaa, vanhatestamentillisin aikuissävyin koristettua lastenkirjaa. Toinen romaani, Punainen profeetta puolestaan on fantasialla ryyditetty poikaromaani seikkailuista intiaanien parissa. Kolmas kirja on tämän kehityksen komea johtopäätös, tarina Alvinin kehitysvuosista täyteen aikuisuuteen. Kirjan voi hyvinkin liittää velhoksi kasvamisen klassikoihin, vaikka se vaivihkaa osoittelee yhteyksiä myös USA:n historiallisiin suurmiehiin.

Ritariromanssi sepän pajassa

Oppipoika Alvin kuvaa sankarimme paluuta syntymäkaupunkiinsa Hatrackiin, joka on Cardille jonkinlainen amerikkalaisuuden kristalloituma. Taikataitojen täytteiset vuodet Alvin viettää sepän oppilaana, tutkiskellen sekä hauiksensa että taitojensa kasvamista. Rinnan Alvinin kokemuksille kuvataan myös ennaltanäkijätytön, "soihtu" Peggyn kasvutarinaa.

Pariskuntahan on osoitettu toisilleen lukijan silmien edessä jo saagan ensimmäisistä sivuista alkaen, mutta viisaasti Card viivyttää ja konstailee heidän osoittamistaan toisilleen. Ensin pariskunnan pitää kasvaa sekä ammatissaan että henkisiltä kyvyiltään, eikä Card lupaile yhtäkään helppoa käännettä heidän romanssiinsa, päinvastoin.

Oppipoika Alvin on kiehtovaa luettavaa myös mysteerisenä romanssina, etenkin kun Card on toisessa yhteydessä paljastanut kiinnostuksensa vanhoihin eurooppalaisiin ritariromansseihin. Romantiikan kuvaajana Card ei ole aivan yhtä aikuinen ja leijonanmielinen kuin esimerkiksi kuvatessaan rotukysymystä, mutta saagan kolmannessa kirjassa rohjetaan sentään vielä kutkutella parinvalinnalla ja nuortenromaanin normeihin sopivalla erotiikalla. (Sitäpaitsi tarina, jossa itse arkkipaha tekee vaikuttavia cameoita, ei voi olla muuta kuin hyvä, niin amerikkalaisen sisäänkääntynyt kuin se onkin: muun maailman messiaita ei tarvitse noteerata lainkaan.)

Jaakko Kankaanpään käännös on sujuva: muut kuin yksittäiset termit - ja muutamat kömmähdykset kuten kolmen kuukauden muuttuminen puoleksi vuodeksi - eivät töki lukiessa kirjaa nyt suomeksi. On vain niin, että arkkipaha Hajottaja ei kuulostakaan suomeksi yhtä tylyn mahtipontiselta kuin Unmaker, ja kaukotunto on kylmä ilmaisu taidosta jonka nimi on alun perin doodlebug. Mutta minkähän tähden Maker on muutettu vähättelevästi "tekijäksi", jos Hajottajankin nimi kirjoitetaan isolla?

Koska Alvinissa kuvataan paljon arkisia käsityötaitoja ja elämää rajaseudulla, olennaisempaa on kuitenkin se, miten arki ja fantasia kohtaavat myös kielen tasolla, ja tässä käännös toistaa ihan mukavasti Cardin notkeaa tarinointia. Lokalisoinnin miinuspisteet menevät kustantajalle siitä, että takakansi sisältää aika kökköä selittelyä ja paljastaa ennalta tärkeitä tapahtumia.

Kuka rakastaisi messiasta?

Kolmantena, kirjan jännitysjuonen muodostavana kehityskertomuksena käsitellään puoliverisen Arthur Stuartin elämää rotukonservatiivisessa osassa Amerikkaa. Arthur on romaanihenkilönä Cardin kevytkenkäisimpiä oivalluksia: simppelin syvällinen hahmo, jalo villi, jota Alvin tarvitsee vain ymmärtääkseen tehtävänsä tulevana Tekijänä. Arthurin kaltaisten avustajien merkitys messiaan tekojen todistajana voi todeta nopeasti vilkaisemalla rinnakkain Alvin-kirjojen kansia…

Saagaan nähden Arthur Stuart on pelkkä täyte aiempien side-kickien sijalle, mutta rotukysymykseen nähden hän on tärkeä välittäjähahmo. Saagan myötä Card haluaa hyvin tietoisesti ottaa kantaa siihen, miten paikallisella tasolla vaikuttavat ennakkoluulot muuttuvat koko USA:ta muotoileviksi poliittisiksi teemoiksi. Koska Card on asenteeltaan taisteleva, joskin vanhatestamentillisen häveliäs humanisti, hänen kertomuksiensa kautta voi lähestyä kevyesti hyvinkin isoja moraalisia kysymyksiä.

Alvin-saaga samoin Ender-saagakin ovat jalostaneet nuorisokirjallisuuden moraaliset ristiriidat ihan oikeasti syvällisiksi kysymyksiksi: mitä on luovuus? mitä on olla Tekijä, jumalallisen vastuun saanut ihminen? ja miten toimia, jos rakastaa messiaassa sekä tämän inhimillistä että profetaallista puolta? Uskonnolliset mietelmät ja oppineen kielen nyansseja koskevat pohdinnat häiritsevät näiden kysymysten rinnalla vain satunnaisesti.

Tarinan tasolla Cardin aikuismaisuus näkyy rohkeutena tehdä kilteistä henkilöistä hyvinkin haavoittuvaisia ja petollisia. Pesäeroa saagan ensimmäisiin kirjoihin oppipoika-osuus tekee siinä, että kirjassa kuvataan entistäkin raadollisemmin rotukysymystä. Siksi kertojakin astuu esiin jo romaanin ensimmäisellä sivulla ja varoittaa: "tämä kertomus ei sovi lasten korville sillä se kertoo semmoisista haluista joita he eivät ymmärrä kovin hyvin, eikä heidän pitäisi oppia niitä tällaisista jutuista".

Alkaako houkuttaa? Se on esipuheen tarkoituskin, kristillisen hymistelyn lisäksi.

M.G. Soikkeli

Alvin - Amerikan Messias, arvostelu sarjan edellisistä osista.

Orson Scott Card -linkkejä

Takaisin arvosteluhakemistoon

Takaisin sivun alkuun