Humphrey Carpenter: J.R.R. Tolkien

Humphrey Carpenter: J.R.R. Tolkien. Elämäkerta.
(J.R.R. Tolkien - A Biography, 1977).
Nemo, 1998, sidottu, ISBN 952-5180-02-6, 344 s.
Suom. Vesa Sisättö.
Runojen suom. Johanna Vainikainen.
Päällys: valokuva J.R.R. Tolkienista (Christopher Tolkien).

Millainen suksee maailman kuuluisimmalla fantasiaromaanilla Taru sormusten herrasta olisi mahtanut olla, jos päähenkilön nimi olisikin ollut Bingo? Tällaisia kauheuksia paljastuu 1977 julkaistusta J.R.R. Tolkien -elämäkerrasta, jonka ankarimmat Tolkien-fanit varmasti tuntevat Suomessakin, mutta joka tänä keväänä on tullut muidenkin marginaalikielisten lukijoiden ulottuville.

Tolkien-elämäkerran suomentaminen yli 20 vuotta ensimmäisen ilmestymisen jälkeen herättää aluksi ihmetystä: miksi vasta nyt, kun Tolkien-fanien määrä on ollut geometrisessa kasvussa kaiken aikaa? Kirjan luettuaan ei ole kovinkaan ihmeissään, miksi suomalaiset kustantajat eivät ole aiemmin innostuneet teoksesta. Suurin osa kirjaa on niin hartaasti henkilöön keskittyvää ja jää niin etäälle Tolkienin tuotannon mielikuvitusrikkaudesta, että elämäkerran todennäköisin lukija perehtyy siihen enemmän filologin kuin suuren sadunkertojan tarinana.

Ei voi myöskään hyvällä omallatunnolla väittää, että Tolkien olisi henkilönä kovin kiehtova - vaikka tietysti hyvä elämäkerturi osaisi tehdä hänestä sellaisen. Humphrey Carpenter, itsekin kirjailija ja lastenkirjallisuuden tutkija, on yhtä kuivakas kuin tutkimuskohteensa: Tolkienin elämä näyttäytyy pitkänä sarjana yliopistollisia töitä, tuttavuuksia, uskonnonharjoitusta, jos kohta myös poikamaista iloittelua.

Värikäs kuvitelma J.R.R. Tolkienista juomaveikkona, rintamasotilaana (viestimiehenä I maailmansodassa), tai naistennaurattajana olisi tietysti yhtä makaaberi ajatus kuin pilaversio räävittömästä hobittista. Tolkienin kirjailijakuvan kiinnostavuus voi syntyäkin vain ja ainoastaan siitä kysymyksestä, millainen visionääri hän oli yhdistellessään monien mytologioiden keskeistä ainesta uudeksi, itsenäiseltä näyttäväksi eepokseksi. Carpenterin kirja antaa vastauksen, että Tolkien oli äärimmäisen tunnollinen ja ahkera tekstityöläinen, joka kykeni pitämään mielessään jotakuinkin yhtenäisenä kokonaisen maailman. Ainekset siihen maailmaan saattoivat tulla hyvinkin arkisista yhteyksistä. Saksasta ostetusta postikortista löytyi Gandalf-velho ja lasten leikkikoalasta tuli Bingo-hobitti.

Suunnilleen puolivälissä teosta päästään viimein Keskimaahankin. Carpenter pudottelee mielenkiintoisia faktoja yksittäisten hahmojen ja tapahtumien kytkennöistä Tolkienin omaan elämään, joskin nämä jyväset jäävät irralleen toisistaan. Kiinnostavin on aina Tolkienin oma ääni, kun se tulee siteeratuksi kirjeestä tai haastattelusta:

Kaikkein tärkeintä on, että he [haltiat] ovat kuolemattomia, ellei heitä lyödä taistelukentillä. Ikä, sairaus ja kuolema eivät päätä heidän työtään, kun se on vielä kesken. He ovat siten jokaisen taiteilijan ihannekuvia.

Tolkien-elämäkerta tarjoaa tällaisia herkkupaloja etenkin niille, jotka lukevat sitä omaan kirjoitus- tai roolipeliharrastukseensa nähden. On helppoa seurata Tolkienin lumoutumista luomastaan maailmasta, kielien ja Keskimaantieteen yksityiskohdista - vaikka aina jääkin kaipaamaan enemmän tietoa siitä, millaisesta materiaalista Tolkien loi kiinnostavimmat hahmonsa, esimerkiksi haltiat:

Ihminen on luonut heidät kuvakseen ja kaltaisekseen, mutta he ovat vapaita ihmisten suurimmista rajoituksista. He ovat kuolemattomia ja pystyvät suoraan toteuttamaan mielikuvituksen ja halun luomia kuvia.

Tolkienin kirjailijaroolissa on kenties kiinnostavinta se, miten paljon tarinaelementtien välisiä suhteita hän pystyi hahmottelemaan jo pelkästään filologina.

Tämä on myös Carpenterin teoksen johtolanka hänen selvittäessään Tolkienin pääteosten, Hobittin, Taru sormusten herrasta-trilogian (TSH) ja Silmarillionin kytkentöjä toisiinsa. Tolkienilla oli sekä kielellistä lennokkuutta että kertojanlahjoja kahteen erilaiseen tarinatyyppiin: humoristiin, lapsenmielisiin juttuihin, ja toisaalta yleviin, ‘mytopoeettisiin’ saagoihin. Etsiessään kertomusmaailmaa, jossa yhdistää molemmat lahjansa, Tolkien päätyi väistämättä TSH-eepokseen.

Vaikka Carpenterin kirja edustaa varsin perinteistä, suurmiehen vaiheilla tuotantoa selittävää elämäkertatyyliä, hän tekee selväksi, millaisen kaaoksen ja epävarmuuden keskeltä Tolkien onnistui kokoamaan edes TSH-teoksen - ja miten mahdottoman palapelin hän jätti Silmarillionissa pojalleen Christopherille editoitavaksi.

Koska Silmarillion on ollut itselleni vieläkin vaikuttavampi lukukokemus kuin TSH, oli Tolkien-elämäkerta tältä osin pettymys. Toisaalta Silmarillionin ainesten vaelluksesta Tolkienin työpöydällä olisi mahdotonta selvittää jälkikäteen, millä perustein mikäkin sekulaari tarinapala yhdistyi mytologiseen lainaan.

Henkilöiden ja paikkojen nimet "Gondolinin tuhossa" ja muissa Silmarillionin taruissa on muodostettu Tolkienin kuvitteellisten kielten pohjalta. Koska nämä kielet ovat koko mytologian perusta, ei ole yllättävää, että Tolkien käytti runsaasti aikaa nimien keksimiseen. Itse asiassa nimien keksiminen ja siihen liittyvä kielitieteellinen työ vei -- yhtä paljon ellei enemmänkin huomiota kuin itse tarinoiden kirjoittaminen.

Suomalaista lukijaa Carpenter hellii muutamilla huomioilla siitä, miten paljon suomi vaikutti quenyaan, ja millaista "harvinaista viiniä" oli Kalevala nuorelle Tolkienille.

Tolkien oli nuorukaisena hahmotellut joukon kuvitteellisia kieliä ja kehittänyt monet niistä varsin monimutkaisiksi. Vain yksi näistä varhaisista kokeiluista oli lopullisesti miellyttänyt häntä ja sopinut hänen makuunsa: se oli suomen kielestä voimakkaasti vaikutteita saanut kuvitteellinen kieli. Hän kutsui kieltä quenyaksi, ja vuoteen 1917 mennessä se oli hyvin pitkälle kehittynyt satojen sanojen sanavarastoineen (joka kuitenkin perustui melko rajoitetulle määrälle sanavartaloita).

Carpenterin elämäkerta pysyy paremmassa järjestyksessä kuin tutkimuskohteensa. Hän käsittelee Tolkienia yhtä aikaa tiedemiehenä ja kirjailijana, ja juuri siksi kirjailijakuva on niin filologinen, akateemisen kuivakas ja äärimmäisen varovainen tulkinnoissaan elämän ja kirjallisen tuotannon suhteista.

Hattua tulee nostaa myös suomentajalle, Vesa "vaativien fantasiapalveluiden tuottaja" Sisätölle. Viimeistään kääntäjän alaviitteistä käy ilmi, että Tolkien-elämäkerran suomentaminen edellyttää niin fantasiakirjallisuuden, akateemisen elämän kuin itsensä englannin sujuvaa tuntemusta.

Kustantamo Nemo puolestaan on tehnyt suomennoksellaan kulttuuriteon, joten toivotaan, ettei kirjalle käy kuten TSH:lle pelättiin käyvän: teos ei löydä lukijakuntaansa, koska lapsille ja lapsenmielisille se on liian vakava, ja "aikuisemmalle" korkeakirjallisuuden harrastajalle marginaalinen.

M.G. Soikkeli

Takaisin arvosteluhakemistoon

Takaisin sivun alkuun