|
Alvin -
Amerikan Messias
Orson Scott Card: Seitsemännen pojan seitsemäs poika: Alvinin ensimmäinen kirja
(Seventh Son, 1987).
Otava (Otavan fantasiaromaani), 1997, sidottu,
ISBN 951-1-14612-2, 284 s.
Suom. Jaakko Kankaanpää.
Orson Scott Card: Punainen profeetta: Alvinin toinen kirja
(Red Prophet, 1988).
Otava (Otavan fantasiaromaani), 1998, sidottu,
ISBN 951-1-15197-5, 364 s.
Suom. Jaakko Kankaanpää,
päällys: Dennis Nolan, ulkoasu: Riitta Silvennoinen
|
Itselleni Orson Scott Card on ollut tärkein yksittäinen sf- ja fantasiakirjoittaja. Hänen teoksensa ovat herättäneet eniten ajatuksia, myötään ja vastaan, vaikka - tai kenties juuri siksi - Cardin romaanit tuntuvat lainaavan enemmän uskonnon ja kansanperinteen kertomuksista kuin scifin tai fantasian traditiosta. Mahdollisuus käsitellä uskonnon dilemmoja ihmeitä kaihtamattoman proosan keinoin on scifin temaattisesti joustavin ja ehkä poliittisin piirre, vaikka useimmat alan kirjoittajat päätyvät uskonnon saralla hyvinkin mustavalkoisiin, joskin kekseliäisiin ratkaisuihin. Kerronnallisena keinona "jumala koneesta" on esimerkiksi scifissä arkipäivää.
Cardille, julkikristitylle, uskonto näyttää olevan lähtökohta, josta hän voi edetä vaihtoehtoisiin moraalisiin maailmoihin, synkkiin ja epätoivoisiinkin rinnakkaisiin tai tuleviin todellisuuksiin, muttei koskaan ilman uskonnon mukaista luottamusta transsendenttiin. Koko Cardin tuotannon avain on mielestäni siinä Xenocide-romaanin (1991, suom. Kansanmurha, 1996) kohtauksessa, jossa alienit pohdiskelevat, että jumalatonkin olento voi toimia moraalisesti ikään kuin hän uskoisi jumalaan.
Kirjoissaan Card on rohjennut ajatusleikkeihin, jotka ovat yllättäneet kaltaiseni vannoutuneen agnostikon ja skeptikon. Miten esimerkiksi vaihtoehtohistoria voi reagoida kristinuskon asemaan Maan kulttuureissa? Romaanissaan Pastwatch: The Redemption of Christopher Columbus (1996) Card kokeili millainen olisi ollut Amerikkojen historia ilman Kolumbuksen löytöretkeä. Vaihtoehdoksi osoittautui vieläkin julmempi historia, jossa ristiretket olisi tehty Amerikasta Eurooppaan eikä ihmisuhreja jumalalle olisi säästelty. Millainen on siinä tapauksessa ekumeenisia ihanteita noudattavan tiedemiehen velvollisuus hänen sormeillessaan aikakoneella planeettansa historiaa?
Samanlaisia ekumeenisia ongelmia voi nostaa pöydälle myöhemmästäkin historiasta. Cardin Alvin-saaga tähän mennessä ainakin neljänteen kirjaan edenneenä käsittelee toki muitakin kuin uskonnon ongelmia, mutta juuri uskontojen kamppailuna tämä teossarja näyttäytyy mahtavimmillaan. Alvin-saagassa kaksi valtakulttuuria, Pohjois-Amerikan intiaaninen ja maahanmuuttaneiden eurooppalaisten, näyttäytyvät toisilleen yhtä vieraina kuin eri planeetoilta saapuneina. Ainakin Alvin-saagan alkuosassa voi nähdä yhtymäkohtia myös Ender-saagaan ja tietyti myös Cardin henkilöhistoriaan lähetystehtävissä: pieni siirtokunta biologialtaan ja kulttuuriltaan vieraassa ympäristössä, jossa oma uskonto alkaa ilmetä kaikessa barbaarisuudessaan.
Alvin-saagan kaksi ensimmäistä suomennosta ovat Philip Pullmanin teosten ohella universaaleinta, ettenkö sanoisi humanistisinta fantasiaa mitä meillä on viime vuosina julkaistu, joten niitä voi ilman minkäänlaisia varauksia suositella kelle tahansa hyvän tarinan ystävälle; hyvässä tarinassa on yksinkertainen, mutta haastava moraali, pienen elämän piiri, jossa voi nähdä ikiaikaisia ongelmia. Vaikka Alvin-saagan ensimmäiset teokset, Seitsemännen pojan seitsemäs poika (1997; alunp. 1987) ja Punainen profeetta (1998; alunp. 1988), tylsimmillään muistuttavat Pieni talo preerialla televisiosarjan kristillistä mikämikämaata, juuri herttaisen kylämiljöön keskellä demoniset tapahtumat tekevät hyytävän vaikutuksen. Lisäksi tapahtumien piiri näyttää jatkuvasti laajenevan, siten että Alvin-saaga uudelleenmuokkaa koko amerikkalaisuuden mytologian.
Saagan aloittava Seitsemännen pojan seitsemäs poika on ehkä enempi nuorisoromaanityyppinen kuin seuraajansa. Sen kuvaus liikkuu lähempänä päähenkilönsä Alvinin lapsentajuntaa, eikä kyläyhteisöjen ulkopuolisesta maailmasta saa kuin aavistuksia, miten tämän Pohjois-Amerikan historia ja 1800-luku eroavat tuntemastamme maailmasta. Kirja myös pohjustaa varsin tukevasti tulevia tapahtumia, joten se ei ole myöskään yhtä itsenäinen romaanina kuin Punainen profeetta. Toisaalta teosten välillä on selvä ero tunnelmassa, aivan kuin toisessa romaanissa Card olisi halunnut ravistautua irti liian kyläkeskeisestä uskonnollisesta ahdistuksesta ja kiihdyttää vauhtia historiaan, jossa tarvitaan Alvinia, Amerikan yhdistävää messiasta.
Fantasiana Alvin-saaga imaisee heti mukaansa. Alvinin maailma on ²matalan² magian maailma eli taikuus vaikuttaa kaikkialla arkipäivässä, mutta mitään suuria velhoja tai ihmeellisiä hirviöitä ei ole olemassa. "Matalan" magian maailma tarkoittaa Cardin yhteydessä sitä, että taikuus on tosiaankin kaikissa ja kaikessa vaikuttava tekijä, jota vastaan uskonnot ovat liirumlaarumin, varsinaisen taikauskon asemassa. Saagan jokaisella henkilöllä, paitsi juroimmilla kristityillä, on oma "konstinsa", jolla hän pystyy manipuloimaan sekä ihmisiä että ympäristöään. Suurin näistä konstinikkareista on tietenkin myllärinpoika Alvin, jonka elämäntehtävä on lapsesta alkaen opetella, mihin käyttöön hän suuntaa suuret voimavaransa, ja kuinka hän toimii valkoisten siirtokuntien ja intiaaniheimojen välikappaleena: onko edessä profeetan vaiko marttyyrin ura?
Punainen profeetta muistuttaa puolestaan James Fenimore Cooperin (1789-1851) intiaanitarinoita, vaikkakin sillä varauksella ja etnisellä asiantuntemuksella, joka Cardilla on ollut käytettävissään itärannikon intiaaniheimoista. Alvin on tässä romaanissa miltei sivuhenkilön asemassa, vaikka kaikki tapahtumat, jopa intiaanisodat, tavalla ja toisella lopulta liittyvät hänen hahmoonsa. Kun saagan ensimmäinen kirja esitteli lähinnä valkoihoisten uudisasukkaiden perhe-elämää, niin Punaisen profeetan painotus on intiaanien elämäntavassa, ja heidän tavassaan käyttää "konstia". Cardin humanismissa on Ender-saagasta tuttua ekologista sanomaa, mutta tältä osin Card on kaikkea muuta kuin pateettinen julistaja, jolle alkuperäiskansan maayhteys olisi yksiselitteisen ainoa tapa elää luonnon kanssa. Päinvastoin, "konstin" käyttäjänä Alvin kyseenalaistaa valkoisen ja punaihoisen kulttuurin erot.
Näiden ensimmäisten Alvin-kirjojen perusteella Card on kirjoittanut vartavasten laajaa eeppistä kertomusta. Päähenkilöitä on kuitenkin miellyttävän niukasti, ja sivuhenkilön luonteen ja osuuden voi tulkita nopeasti, jos hän sattuu olemaan saatanallinen enkeli tai itse Napoleon. Fantasiasaagoja monesti rasittava matkanteko on aina perusteltua ja kauniisti kuvattua; kuvailun ja kerronnan suhde on ylipäänsä harvinaisen hallittua, lukemaan houkuttavaa.
Alvin-saaga alkaa kujeillen kuin varhaisnuorten romaani, mutta jo ensimmäisestä kappaleesta alkaen se rakentaa vähitellen huikeaa visiota siitä, mikä kaikki olisi voinut mennä toisin Pohjois-Amerikan historiassa. Paikoin teokset sisältävät uskonnollisen hempeilyn lisäksi imelää tähtilippulegendaa siitä, kuinka moninaisista, yksittäisten sankarimiesten aineksista amerikkalainen identiteetti oikein muotoutuukaan, mutta jos ne jaksot sietää, voikin käydä miettimään, miksei suomalaista kansanperinnettä ole liiemmin hyödynnetty kotimaisen fantasian aineksiksi.
Kustannusyhtiö Otava on julkaissut teokset komeissa, lajityypille kunniaa tekevissä kansissa, joten näille kirjoille on kohtuullisen varmasti luvassa asianmukaista jatkoa - sekä Alvin-saagalle että laajemmin ottaen ison kustantamon fantasiakiinnostukselle. Teosten sisältö, tosin, ei ole yhtä viimeistelty kuin inkkarikannet, vaan painovirheitä löytyy vähintään yhtä paljon kuin pienempien kustantamoiden pehmytkantisista viihdepläjäyksistä. Jaakko Kankaanpään suomennos maistuu sen sijaan hyvälle tarinankerronnalle; jopa yksi yhteen suomennettu henkilönimien symboliikka (Alvinin veljiä ovat Kohtuus, Maltti, Niukka ja Tarkkai) sopii jutustelevaan kieliasuun.
M.G. Soikkeli
Takaisin arvosteluhakemistoon
Takaisin sivun alkuun
|
