|
Siksi-tarinoita uusista
maailmoista
Ursula K. Le Guin: Sisämeren kalastaja
(A Fisherman of the Inland Sea, 1994).
Portti-kirjat, 2000, nidottu, ISBN 952-5211-05-3.
Suom. Jyrki Iivonen, kansi Kari T. Leppänen,
kuvitus Hannu Timonen
|
Sisältö:
- Johdanto (Introduction)
- Ensimmäinen tapaaminen gorgonidien kanssa (The First Contact with Gorgonids, 1991)
- Newtonin uni (Newton’s Sleep, 1991)
- Nousu pohjoista harjannetta (The Ascent of the North Face, 1983)
- Kivi joka muutti asiat (The Rock That Changed Things, 1992)
- Kerastiini (The Kerastion, 1990)
- Shobilaisten tarina (The Shobies’ Story, 1990)
- Tanssien Ganamiin (Dancing to Ganam, 1993)
- Toinen tarina eli Sisämeren kalastaja (Another Story or A Fisherman of the Inland Sea, 1994)
- Jälkisanat (Jyrki Iivonen)
Vielä vanhoilla päivillään Ursula Le Guin (s. 1929) kirjoittaa varmalla otteella, sijoittaa tarinoitaan tuttuun hainilaiseen maailmaan ja kokeilee poliittisia ideoita fantisoidussa yhteisössä. Hänen maailmansa ovat siis yhtäältä hyvinkin tuttuja ja toisaalta niistä ponnistetaan johonkin ihan muualle. Tarina on vain tapa siirtää henkilöitä maailmasta toiseen.
Tarinoiden ja tanssien avulla ihmiset voivat synkronoida todellisuudentajunsa, esittää Le Guin. Niinpä matkustettaessa uudella "jurttausteknologialla" ajan ynnä etäisyyden ylittäviä matkoja tarvitaan tarinoita ja tansseja, jotta tiedettäisiin keitä ollaan siellä uudessa ympäristössä.
Sisämeren kalastaja -kirjassa yli puolet sivuja kuluu tällaiseen matkantekoon. Nämä kolme pitkää, toisiinsa liittyvää novellia eivät ole Le Guinin proosaa parhaimmillaan, ehkä juuri siksi, että ne sisältävät niin paljon teoretisointia yksilön todellisuudentajun ja sosiaalisen tajunnan sidoksista. Niissä tarina on erityisen silmiinpistävästi pelkkä pakollinen kehys, jotta saadaan yhdistellyksi Pimeyden vasen käsi -romaanin ja Osattomien planeetan poliittisia teemoja. Nämä hainilaisnovellit ovat "tarinoita tarinoista", kuten Le Guin toteaa kokoelman johdannossa.
Äskettäin Portti-lehteen suomennetun novellin perusteella odotin Le Guinin
kokoelmalta jotain muuta; ainakin tiivistä tarinankerrontaa. Sellaista herkkua kokoelmassa tarjoaa kuitenkin vain kaksi pientä novellia: Kivi joka muutti asiat ja Kerastiini.
Kivi-novelli kertoo isäntä- ja orjarodusta, joiden suhde perustuu seksuaaliselle ja filosofiselle hierarkialle. Kiinalaiselta allegorialta vaikuttava tarina on kirjoitettu rennosti ja silti se on havainnoissaan tarkkaa tieteisfiktiota, sanoisiko sitä sitten "sosiologiseksi scifiksi". Le Guin kuvaa näppärästi sitä, kuinka jokainen kieli, joka ei vastaa enää sosiaaliseen tarpeeseen, voi kokea radikaalin muutoksen, jopa silloin kun kieli rakentuu eri värisistä ja muotoisista kivistä.
Kerastiini puolestaan on balladimainen tarina käsityöläisten killoista, joiden käsitykset taiteilijan työstä perustuvat uskonnollisiin rituaaleihin. Tällä kertaa ilmaisun ja kielen muuttaminen ei kykenekään muuttamaan yhteiskuntaa, vaan yhteisö vastaa rituaalilla, joka on pelkkää puhdasta muotoa: huilulla jonka ääntä ei voi kuulla.
Kokoelman hainilaiset novellit ovat didaktisesta, sormi pystyssä -luennoivasta tyylistään huolimatta sentään mielenkiintoisia. Samaa ei voi sanoa kirjan aloittavasta tarinasta, joka on kuin ufoharrastajan ensimmäinen yritys scifiksi, eikä vuorikiipeilyä kuvaavasta päiväkirjanovellista, jonka idea pakenee ainakin minun ymmärrystäni. Nämä novellit olisi suomentaja voinut jättää kokoelmasta ja korvata ne jollain vanhemmilla Le Guinin jutuilla.
Parasta Sisämeren kalastaja -kokoelmassa lienee sittenkin sen johdanto, jossa Le Guin jutustelee mukavia scifin paremmuudesta muihin kirjallisuudenlajeihin nähden. Hän nimittää scifiä "siksi-tarinoiksi": tarinan voi rakentaa minkä tahansa kausaliteetin perustalle. Esimerkiksi novellissaan Newtonin uni Le Guin kuvailee sairastuneen ihmiskunnan yläpuolelle paennutta steriiliä yhteisöä, joka alkaa hallusinoida Maan ihmisiä ja eläimiä. Perustelu hallusinaatiolle ei ole mitenkään tieteellinen, ja kuitenkin sosiolooginen: ihmiskunta on jättänyt koko menneisyytensä alas planeetalle, _siksi_ menneisyys seuraa sitä haamuina avaruuden autiuteen.
Kokonaisuutena olin melko pettynyt tähän kokoelmaan, enkä ymmärrä lainkaan kääntäjä Jyrki Iivosen hehkutusta, että Ursula Le Guin olisi scifin kärkinimiä nykyiselläkin tuotannollaan. Vain siitä olen samaa mieltä, että erittäin omanlaistaan scifiä hän vieläkin harjoittaa. Esimerkiksi Shobilaisten tarina -novelli osoittaa, että scifillä on oma tapansa luoda romanttisia tunnelmia odottamattomiin kollektiiveihin. Le Guinin käsissä kulttuurin jokainen piirre voi olla merkki lajierityisyydestä, joka johdattaa pienryhmäämme etäämmäksi ihmiskunnasta, tai lähemmäksi jotain vielä löytämätätöntä humanoidilajia. Ihmiskuntaan kuuluminen on matkantekoa.
M.G. Soikkeli
Takaisin arvosteluhakemistoon
Takaisin sivun alkuun
|
