|
Kosmologinen shakki päättyy
Dan Simmons: Endymionin nousu
(The Rise of Endymion, 1997).
Like, elokuu 2000, nidottu,
ISBN 951-578-787-4, 790 s.
Suom. Juha Ahokas.
Kannen maalaus Ilkka Juopperi.
|
Sarjan edelliset osat:
- Hyperion, 1997 (Hyperion, 1989)
- Hyperionin tuho, 1998 (The Fall of Hyperion, 1990)
- Endymion, 1999 (Endymion, 1996)
Hyperion-kirjat ovat massiivisia lukukokemuksia, teoksia, joiden kanssa on
suorastaan asuttava, vaikkei niissä olekaan mitään elämänfilosofisesti
kestävää. Erityisen hidasta lukeminen on sarjan neljännen eli viimeisen
suomennoksen kanssa: miltei 800 sivua tarinaa, jonka kiinnostavat jaksot
ovat harvassa kuin kiintotähdet taivaalla.
Edeltäjänsä tavoin Endymionin nousu on sekin niin heikko teos kuin kirjan
edellä kiirivä maine lupaa, jollei jopa heikompi. Aluksi romaani etenee
neljällä eri suunnalla, vähän kuten edellisessä romaanissa: Raul Endymion
juttelee omiaan ja imitoi välillä kaikkitietävää kertojaa.
Melko pian Simmons on kyllästynyt näinkin moneen juonenkulkuun finaalin
edellä ja yhdistää voimat mittelöön toisiaan vastaan. Yhtäällä ovat
tyttömessias Aenea henkivartijoineen ja Hyljittyineen, toisaalla paavin
iskujoukot ja heidän taustavoimansa TeknoCore. Vimeisestä taistelusta
luvataan ratkaisua Internet-aikakaudesta alkaneelle biosfäärin ja
datasfäärin kamppailulle, evoluutiolle, jossa panoksena on tietysti
ihmiskunnan kohtalo.
Maailmat kierrätykseen
Taas soihtualukset raapivat timantteina taivasta, taas avaruuslaivastot ja
niillä tehtävät manööverit ovat kertaluokkaa suurempia ja raaempia kuin
edellisissä romaaneissa. Simmons yrittää kasvattaa panoksia ajan ja paikan
ylitse käytävässä shakissa, mitä varten hän koittaa syventää myös
ihmiskunnan pelastussanomaa.
Entä mikä on henkivartija Endymionin rooli Aenean rinnalla? Sitä Simmons
pimittää ihan mukavasti tarinan viime metreille. Mikään tarinan
tehokeinoista ei toimi niin sujuvasti kuin simppeli, scifistisyyden
mahdollistama juonen loppukurvi; etenkin kun rutinoitunut lukija arvaa sen
hyvissä ajoin. Ainoat syyt olla hyppäämättä suoraan romaanin loppuun ovat
teknologian yksityiskohdat, joissa Simmonsin 4D-mallintama maailmankaikkeus
on edelleen omaa luokkaansa.
Harva kirjailija osaa kuvata niin sujuvasti sekä planetaarista että
planeettojen välistä elämäntapaa, ja vielä harvempi perustaa montasataasivuista juonta edellä mainittujen kohtaamisille. Etenkin toisen kirjan,
suomeksi 1998 ilmestyneen Hyperionin tuhon taistelurintama sivilisaation
ja mutanttibarbaarien välillä oli vaikuttavampaa kuin Simmonsin lanseeraama
täydellinen hirviöase, Lepinkäinen. Taistelujen synkronointi maalla,
kiertoradalla ja maailmojen välillä oli niin mahtava panoraama, että sen
äärelle lukija toivoo tulevansa neljännessäkin kirjassa, huolimatta sen
kolmannen aiheuttamasta pettymyksestä.
Kun Simmons oli kahdella Hyperion-kirjalla luonut vaikutelman
sirpaloituneesta megasivilisaatiosta, hän kolmannessa kirjassa lähetti
sankarinsa vaeltamaan sivilisaation hitaasti yhdistyvissä raunioissa.
Kirkkoa pakenevat sankarit, messias Aenea ja henkivartija Endymion sekä
androidipalvelija A. Bettik pelastuivat täpärästi aina maailmasta seuraavaan.
Sarjan finaalissa yritetään löytää käyttötarkoitus läpikäydyille
maailmoille, edes todistuksena Aeneaan välittämän sanoman
universaaliudesta. Neljänteen kirjaan on muodikkaasti lisätty tiibetiläinen
vuoristomaailma, jossa seikkailun käänteet kuvataan yhtä tarkasti ja
tavanomaisesti kuin avaruusoopperalta voi henkistyneimmillään odottaa: ei
mitään kokoavaa näkemystä, mutta lisää kenttäfilosofiaa ja zen-runoutta.
Elämää isolla vaihteella
Mikäli scifissä edelleen kiinostaa suurten ideoiden laatu eikä pienten
ideoiden määrä, kannattaa lukea sivujen 371-380 kootut selitykset siitä,
miksi Vanha Maa siirrettiin kaikkeuden laidalle ja mitä teleporttauksen
mahdollistava Tyhjiö oikeastaan on. Aeneaan luento korjaa joitakin aiempien
kirjojen totuuksia hypoteeseiksi, mutta enimmäkseen yhtenäisellä ja
luotettavalla tavalla.
Juonessa riittää aukkoja, mutta kyllä Hyperion-saaga saadaan teemoiltaan
kunnialla päätökseenkin. Ihan mikä tahansa elämä ei ole merkityksellistä,
julistaa Simmons; hänessä on kaikkiruokaisen vikaa vain uskonnollisena
ekletikkona:
- "Elämä vaihtaa isolle vaihteelle, kun organismin perusmalli on valmis ja
uudet ekologiset lokerot valmiina. Elämä asettuu uusiin lokeroihin luomalla
moninaisuutta organismien perusmuotojen puitteissa." (s. 524)
Vain yksi Vanhan Maan laji ei ole lainkaan erikoistunut, ja sen
diversiteetin puolesta nyt ollaan kamppailemassa. Lähetyskäsky
ihmiskunnalle ei vaadi Aeneaalta kuin kaksi sanaa ja vampyyrin tapaan
levitettävän koodinpäivityksen. Myös messiaalle sopivaa rakkauden etiikkaa
saarnataan, toteutetaankin muutamassa painottoman parittelun kuvauksessa,
mutta hempeimmillään Simmons on lähes sietämätön:
- "Jos maailmankaikkeudella
on salaisuutensa, se on tässä: rakastettunsa tarjoaman lämmön, yhtymisen ja
täydellisen hyväksynnän ensimmäiset hetket."
Se suuri Armageddon, odotuksissa kakkoskirjaakin mahtavampi, jää kuvauksen
ulkopuolelle yhtä varmasti kuin parittelun ballistiset yksityiskohdat. Tämä
on syytä tietää, jos edes haaveksii löytävänsä jotain kakkoskirjan
kaltaista kuvausta. Simmonsilla on puhti lopussa, kun hän on suoriutunut
kaikesta uskonnollisesta tauhkasta. Lopullinen totuus ihmiskunnan ja
konekunnan rintamasta eli TeknoCoren todellisesta sijainnista paljastetaan
sivuilla 717-718, joten ihan koko kirjaa ei tarvitse lukea eikä varsinkaan
ostaa nähdäkseen, mitä Simmons on jo kolme kirjaa pimittänyt.
Vaikka Simmons kykenee löytämään kosmologisesta shakista - TeknoCoren
huippuälyt eivät ole tietenkään ainoita jumalan kaltaisia pelureita -
edelleen tarkoituksen ihmislajille, Lepinkäinen-hirviö on enää pelkkä
hevosnappula lajeilla käytävässä pelissä. Lepinkäisen vähäpätöinen rooli
etenkin Aeneasta jäljittävien androidien rinnalla on surullinen osoitus
siitä, miten kirjailija hukkaantui kirkollisiin juoniin avaruusoopperan
käyttötarkoitusta etsiessään.
Hyperionin finaalia voi siis suositella lähinnä hinta/tekstimäärä
-suhteessa. Like-kustantamoa yleensä ja kääntäjä Juha Ahokasta erikseen on
kyllä moitittu huolimattomista käännöksistä, ja totta tuo lienee, muttei
ratkaisevasti. Kaikki Hyperion-kirjat pystyy lukemaan sulavasti, ilman,
että käännösvirheet osuisivat silmään muutoin kuin satunnaisina
aavistuksina siitä, miten asia mahdettiin sanoa alkuperäisessä teoksessa.
M.G. Soikkeli
Takaisin arvosteluhakemistoon
Takaisin sivun alkuun
|