Aloitussivu

Aikakone FAQ

Sisältö

Mitä uutta Aikakoneessa

Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa

Uudet kirjat

Kirja-arvostelut

Kolahtaneita kirjoja

DVD-elokuvat

Uutisia

Aikagalleria

Kuukauden kuva

Aikakoneen linkit

Aikakoneen arkisto

Kaikkiruokaisen päiväkirja

Lukijoiden äänet

Palaute

Kapteeni Kuolio

Aikakartta

Kosmologinen shakki päättyy Dan Simmons: Endymionin nousu (The Rise of Endymion, 1997). Like, elokuu 2000, nidottu, ISBN 951-578-787-4, 790 s. Suom. Juha Ahokas. Kannen maalaus Ilkka Juopperi.

1. Hyperion, 1997 (Hyperion, 1989)
2. Hyperionin tuho, 1998 (The Fall of Hyperion, 1990)
3. Endymion, 1999 (Endymion, 1996)

Hyperion-kirjat ovat massiivisia lukukokemuksia, teoksia, joiden kanssa on suorastaan asuttava, vaikkei niissä olekaan mitään elämänfilosofisesti kestävää. Erityisen hidasta lukeminen on sarjan neljännen eli viimeisen suomennoksen kanssa: miltei 800 sivua tarinaa, jonka kiinnostavat jaksot ovat harvassa kuin kiintotähdet taivaalla.

Edeltäjänsä tavoin Endymionin nousu on sekin niin heikko teos kuin kirjan edellä kiirivä maine lupaa, jollei jopa heikompi. Aluksi romaani etenee neljällä eri suunnalla, vähän kuten edellisessä romaanissa: Raul Endymion juttelee omiaan ja imitoi välillä kaikkitietävää kertojaa.

Melko pian Simmons on kyllästynyt näinkin moneen juonenkulkuun finaalin edellä ja yhdistää voimat mittelöön toisiaan vastaan. Yhtäällä ovat tyttömessias Aenea henkivartijoineen ja Hyljittyineen, toisaalla paavin iskujoukot ja heidän taustavoimansa TeknoCore. Vimeisestä taistelusta luvataan ratkaisua Internet-aikakaudesta alkaneelle biosfäärin ja datasfäärin kamppailulle, evoluutiolle, jossa panoksena on tietysti ihmiskunnan kohtalo.

Maailmat kierrätykseen

Taas soihtualukset raapivat timantteina taivasta, taas avaruuslaivastot ja niillä tehtävät manööverit ovat kertaluokkaa suurempia ja raaempia kuin edellisissä romaaneissa. Simmons yrittää kasvattaa panoksia ajan ja paikan ylitse käytävässä shakissa, mitä varten hän koittaa syventää myös ihmiskunnan pelastussanomaa.

Entä mikä on henkivartija Endymionin rooli Aenean rinnalla? Sitä Simmons pimittää ihan mukavasti tarinan viime metreille. Mikään tarinan tehokeinoista ei toimi niin sujuvasti kuin simppeli, scifistisyyden mahdollistama juonen loppukurvi; etenkin kun rutinoitunut lukija arvaa sen hyvissä ajoin. Ainoat syyt olla hyppäämättä suoraan romaanin loppuun ovat teknologian yksityiskohdat, joissa Simmonsin 4D-mallintama maailmankaikkeus on edelleen omaa luokkaansa.

Harva kirjailija osaa kuvata niin sujuvasti sekä planetaarista että planeettojen välistä elämäntapaa, ja vielä harvempi perustaa montasataasivuista juonta edellä mainittujen kohtaamisille. Etenkin toisen kirjan, suomeksi 1998 ilmestyneen Hyperionin tuhon taistelurintama sivilisaation ja mutanttibarbaarien välillä oli vaikuttavampaa kuin Simmonsin lanseeraama täydellinen hirviöase, Lepinkäinen. Taistelujen synkronointi maalla, kiertoradalla ja maailmojen välillä oli niin mahtava panoraama, että sen äärelle lukija toivoo tulevansa neljännessäkin kirjassa, huolimatta sen kolmannen aiheuttamasta pettymyksestä.

Kun Simmons oli kahdella Hyperion-kirjalla luonut vaikutelman sirpaloituneesta megasivilisaatiosta, hän kolmannessa kirjassa lähetti sankarinsa vaeltamaan sivilisaation hitaasti yhdistyvissä raunioissa. Kirkkoa pakenevat sankarit, messias Aenea ja henkivartija Endymion sekä androidipalvelija A. Bettik pelastuivat täpärästi aina maailmasta seuraavaan.

Sarjan finaalissa yritetään löytää käyttötarkoitus läpikäydyille maailmoille, edes todistuksena Aeneaan välittämän sanoman universaaliudesta. Neljänteen kirjaan on muodikkaasti lisätty tiibetiläinen vuoristomaailma, jossa seikkailun käänteet kuvataan yhtä tarkasti ja tavanomaisesti kuin avaruusoopperalta voi henkistyneimmillään odottaa: ei mitään kokoavaa näkemystä, mutta lisää kenttäfilosofiaa ja zen-runoutta.

Elämää isolla vaihteella

Mikäli scifissä edelleen kiinostaa suurten ideoiden laatu eikä pienten ideoiden määrä, kannattaa lukea sivujen 371-380 kootut selitykset siitä, miksi Vanha Maa siirrettiin kaikkeuden laidalle ja mitä teleporttauksen mahdollistava Tyhjiö oikeastaan on. Aeneaan luento korjaa joitakin aiempien kirjojen totuuksia hypoteeseiksi, mutta enimmäkseen yhtenäisellä ja luotettavalla tavalla.

Juonessa riittää aukkoja, mutta kyllä Hyperion-saaga saadaan teemoiltaan kunnialla päätökseenkin. Ihan mikä tahansa elämä ei ole merkityksellistä, julistaa Simmons; hänessä on kaikkiruokaisen vikaa vain uskonnollisena ekletikkona:

"Elämä vaihtaa isolle vaihteelle, kun organismin perusmalli on valmis ja uudet ekologiset lokerot valmiina. Elämä asettuu uusiin lokeroihin luomalla moninaisuutta organismien perusmuotojen puitteissa." (s. 524)

Vain yksi Vanhan Maan laji ei ole lainkaan erikoistunut, ja sen diversiteetin puolesta nyt ollaan kamppailemassa. Lähetyskäsky ihmiskunnalle ei vaadi Aeneaalta kuin kaksi sanaa ja vampyyrin tapaan levitettävän koodinpäivityksen. Myös messiaalle sopivaa rakkauden etiikkaa saarnataan, toteutetaankin muutamassa painottoman parittelun kuvauksessa, mutta hempeimmillään Simmons on lähes sietämätön:

"Jos maailmankaikkeudella on salaisuutensa, se on tässä: rakastettunsa tarjoaman lämmön, yhtymisen ja täydellisen hyväksynnän ensimmäiset hetket."

Se suuri Armageddon, odotuksissa kakkoskirjaakin mahtavampi, jää kuvauksen ulkopuolelle yhtä varmasti kuin parittelun ballistiset yksityiskohdat. Tämä on syytä tietää, jos edes haaveksii löytävänsä jotain kakkoskirjan kaltaista kuvausta. Simmonsilla on puhti lopussa, kun hän on suoriutunut kaikesta uskonnollisesta tauhkasta. Lopullinen totuus ihmiskunnan ja konekunnan rintamasta eli TeknoCoren todellisesta sijainnista paljastetaan sivuilla 717-718, joten ihan koko kirjaa ei tarvitse lukea eikä varsinkaan ostaa nähdäkseen, mitä Simmons on jo kolme kirjaa pimittänyt.

Vaikka Simmons kykenee löytämään kosmologisesta shakista - TeknoCoren huippuälyt eivät ole tietenkään ainoita jumalan kaltaisia pelureita - edelleen tarkoituksen ihmislajille, Lepinkäinen-hirviö on enää pelkkä hevosnappula lajeilla käytävässä pelissä. Lepinkäisen vähäpätöinen rooli etenkin Aeneasta jäljittävien androidien rinnalla on surullinen osoitus siitä, miten kirjailija hukkaantui kirkollisiin juoniin avaruusoopperan käyttötarkoitusta etsiessään.

Hyperionin finaalia voi siis suositella lähinnä hinta/tekstimäärä -suhteessa. Like-kustantamoa yleensä ja kääntäjä Juha Ahokasta erikseen on kyllä moitittu huolimattomista käännöksistä, ja totta tuo lienee, muttei ratkaisevasti. Kaikki Hyperion-kirjat pystyy lukemaan sulavasti, ilman, että käännösvirheet osuisivat silmään muutoin kuin satunnaisina aavistuksina siitä, miten asia mahdettiin sanoa alkuperäisessä teoksessa.

M.G. Soikkeli

Takaisin sivun alkuun