|
Alvin-kronikka
käännekohdassa
Orson Scott Card: Kisälli Alvin. Alvinin neljäs kirja.
(Alvin Journeyman, 1995).
Otava (Otavan fantasiaromaani), 2000, sidottu,
ISBN 951-1-16582-2.
Suom. Jaakko Kankaanpää.
Päällys Dennis Nolan
|
Sarjan edelliset osat:
- Seitsemännen pojan seitsemäs poika, 1997 (Seventh Son, 1987),
- Punainen profeetta, 1998 (Red Prophet, 1988)
- Oppipoika Alvin, 1999 (Prentice Alvin, 1989)
Alvin-sarjan neljäs romaani on selvä väliosa, jossa kommentoidaan
edeltävien tapahtumien merkitystä henkilöille ja ryhmitytään tulevia
tapahtumia eli kolmea seuraavaa kirjaa varten. Valitettavasti teoksessa
näkyy selvästi myös kirjailijan väsyminen aiheeseensa: tarinointi on
korvattu oikeussalidraamalla, joka kyllä alkaa kiinnostavasti mutta
lässähtää lopussa. Kirjan arvoa osana kronikkaa heikentää myös se, että
seuraavakin osa, jo englanniksi ilmestynyt Heartfire (1998) on yhtä lailla
pelkkä välinäytös Alvin Tekijän kehityksessä. Eksyttyään kronikkansa
voimakkaista lähtöasetelmista, Alvinin merkityksestä rotusodan ja
magiankäytön ratkaisijana, Orson Scott Card kirjoittelee mukavaa perhetarinaa.
Fantasiallisinta Alvin-sarjassa ovat erityisillä "konsteilla", maagisilla
taidoilla varustetut sivuhenkilöt. Sivuhenkilöiden suhde sankariin on
ylipäänsä myyttisten tarinoiden tärkeä ominaisuus, mikä Alvinin kohdalla on
helpottanut vaihtoehtoisen Amerikan mytologisointia: esi-isät ovat toden
teolla luojaheeroksia. Perinteisiä ammatteja, myllärin tai sepän tai
kauppiaan työtä, voidaan harjoittaa niin kuin riittejä. Rakkauden ja
kateuden aiheet liitetään ammatillisiin intresseihin, koska ammatti
läpäisee henkilöiden koko elämää: opettaja on kaikessa opettaja ja
opastaja, sovittelija voi sovitella saumattomasti toisiinsa niin esineitä
kuin lakipykäliä.
Kerrontateknisenä ongelmana Alvin-sarjassa on se, kuinka kuvailla selkeä ja
pysyvä vastustaja supervoimilla varustetulle miehelle, joka kykenee
tutkimaan minkä tahansa asian rakennetta ja muuttamaan sitä halunsa mukaan.
Jo ensimmäisissä kirjoissa arkkiviholliseksi asetettiin demoninen
luonnonvoima, "Hajottaja", joka sai ihmishahmon heikkoluontoisten silmissä.
Kirjasta toiseen siirryttäessä nämä ihmisvastustajat ovat vaihtuneet
holtittomasti. Neljännessä romaanissa vastustajaksi nostetaan hänen
pikkuveljensä Calvin. Tämän seikkailut matkalla Ranskaan ja Napoleonin
hovissa ovat kirjan parasta antia, tosin ne kattavat romaanista enintään
neljänneksen.
Pikkuveli Calvin on se varsinainen "journeyman", jonka kisälliys eli
empiristiset oppivuodet antavat perustellusti aiheita "Tekijyyden"
pohtimiseen. Alvinin osuus neljännessä romaanissa on istua aloillaan muiden
toiminnan keskipisteessä. Kirjan alkuun painettu kartta on pelkkä muistutus
aiemmista tapahtumista; Kisälli-kirjassa hyödyllisempi olisi aikajana
edellisistä tapahtumista.
Paikkojen keskinäinen merkitys on muutenkin löystynyt kronikan kolmannessa
ja neljännessä kirjassa: kaupungista toiseen loikitaan kuin vaihtuvilla
näyttämöillä. Alvinin kotiseutu on paikka, jossa käydään lämmittelemässä
kirjailija Cardin kristilliseen viitekehykseen kuuluvia perhesuhteita.
Hatrack puolestaan on Alvinin oppivuosien monikonstinen ympäristö,
amerikkalaisen pikkukaupunkidemokratian kehto, eräänlainen moraalinen
keskipiste siinä itärannikon sivilisaatiossa, jonka historiaa
Alvin-kronikka taittelee uusiksi.
Kun Alvin nyt taas palaa Hatrackiin, hänen entinen mestarinsa, seppä
Makepeace vaatii nuorukaista oikeuteen kultaisen auran varastamisesta.
Oikeudenkäynnin kautta määritellään Alvin-messiaalle paikka demokratian
kehityksessä: maagisine kykyineen hän ei toimi sittenkään lain
ulkopuolella. Samoin selvitetään Alvinin pikku apulaisen, Arthur Stuartin
juridinen asema, sekä käydään oikeutta Alvin Rakastajan suhteesta
erilaisiin naisiin: nuoriin tyttöihin, äidillisiin viettelejiin ja siihen
Ihan Oikeaan Elämänkumppaniin.
Suurin osa tapahtumia ja sivujuonia keskittyy Hatrackin oikeussaliin, ja
sieltä on tosiaankin sivun (s. 354-355) tarkkuudella osoitettavissa kohta,
jossa Card on kyllästynyt tarinaansa. Siihen tilanteeseen saakka missä
uuden pikkupahiksen, Vilate Frankerin eli suomeksi Lilija Frankerin,
kohtalo ratkaistaan, Alvin on monen ihmisen ja sivujuonen toiminnassa
keskeinen kohde, jonka valinnat ja mielipiteet riittävät pitämään
rakennelman toiminnassa. Oikeussalissa kaikki ratkeaa äkisti
päällimmäisellä juonen tasolla ja ihmiset jatkavat liikettään
draamattomassa tilassa. Siksi oikeussalidraama tuntuu kolkolta kehykseltä
verrattuna edellisten kirjojen toimintaan ja vakaviin, ihmishengen
haastaviin jännitteisiin.
Kristillisestä tai nuortenkirjamaisesta hymistelystä huolimatta kirjassa on
sentään riittävästi fantasiaan kuuluvia tummia sävyjä, tosin niitä
liitetään yhä enemmän Calvinin luonteeseen kuin Alvinin vastustajiin.
Suurten tapahtumien tenho, joka säväytti kronikan parhaassa teoksessa,
Punaisessa profeetassa, on sen sijaan kadoksissa. Alvinin ympärille
kerätään joukko avustajia ja potentiaalista asujaimistoa Alvinin kohtaloksi
luvattuun Kristallikaupunkiin, mutta Card on kehno kollektiivin kuvaajana;
toistuva ratkaisu hänen romaaneissaan onkin hajottaa ihmisjoukko erillään
toimiviksi pareiksi tai kolmioiksi. Alvin-kronikan viidennen kirjan lukijat
tietävät, millaisia hankaluuksia joukkojensiirrot vielä aiheuttavat
kirjoittajalle...
Kisälli Alvinin suomennos myyttejä, sivistyssanakeskusteluja ja
kansankulttuuria yhdistelevästä kerronnasta on yhtä sujuvaa kuin
edellisissä kirjoissa, joskin uskollisuus alkuteokselle tuottaa tiettyjä
ongelmia tunnelman kanssa. Kuten aiemmassa arvostelussa jo totesin,
"Hajottaja" menettää suomeksi tehonsa ja joidenkin etunimien suomennokset
maistuvat koomisilta, etenkin kun suomentamista ei ole voitu viedä
äärimmilleen, jolloin tuloksena olisi läpensä satumainen maailma
sankareinaan "Lait" tai "Seppä". Kun Alvinin kaveripiiriin liittyy - muuten
mainiosti ideoitu - asianajaja nimeltä Totisesti Cooper, on tuloksena
tahatonta komiikkaa.
Puutteistaan huolimatta Alvin-romaani on parasta fantasiaa, mitä suomeksi
on tällä hetkellä saatavilla, ja siksi sen lukee ahmien. Kirjan
tapahtumissa on muutakin tunnelatausta kuin tv-sarjaa muistuttava
oikeussalimelodraama, joten tuttuihin tapauksiin haluaa palata
suomennetussakin asussa. Card kirjoittaa yhä näppärää dialogia ja
moraalisesta puhkunnasta huolimatta kirjassa on myös aikuista lukijaa
koskettavia ajatuksia ihmisluonteen kyvystä kehittyä hyvään tai pahaan.
Voiko ihmisten opettaminen hajottaa heitä enemmän kuin koota heidän
taitojaan suurta tehtävää varten? Mihin perustuu kuuliaisuus yksinvaltiasta
kohtaan? Tällaisiin kysymyksiin Card ei etsi psykologisesti oppineita
selityksiä, vaan paikallistaa magian myös ihmissuhteisiin.
M.G. Soikkeli
Alvin - Amerikan Messias, arvostelu sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta.
Alvin-saagan huipennus, arvostelu sarjan kolmannesta osasta.
Orson Scott Card -linkkejä
Takaisin arvosteluhakemistoon
Takaisin sivun alkuun
|
