Terry Pratchett puhuu
Haastattelu, julkaistu alunperin Aikakoneen numerossa 4/1991.
Terry Pratchett on kirjoittanut fantasiaa ja science
fictionia jo 1960-luvulta lähtien mutta vielä viime
vuosikymmenen puolivälissä hän oli ainoastaan
harvojen herkuttelijoiden yksityisomaisuutta. Hänen kaksi
ensimmäistä romaaniaan The Carpet People (1971) ja The
Dark Side of the Sun (1976) tulivat ja menivät lähes
huomaamatta ja vasta kolmas, hupaisa Rengasmaailma-pastissi
Strata (1981) herätti kriitikot huomaamaan uuden sf-
humoristin saapuneen. Mutta suurelta yleisöltä kului
vielä kauemmin. Tänään on Pratchettin
ainakin kymmenosaiseksi paisunut Discworld-sarja lähes
bestseller-tavaraa mutta sen ensimmäisen osan The Colour of
Magic (1983) taskukirjapainostakin saatiin odottaa pari vuotta.
Sarja "löydettiin" vasta vuonna 1986 ilmestyneen
jatko-osan Light Fantastic myötä, ja se on sittemmin
jatkunut kahden kirjan vuosivauhdilla.
Discworldin perusidea on tolkuton. Kuvitelkaa, jos voitte,
maailma joka sijaitsee jättiläismäisen
kilpikonnan selässä kahden norsun kannatteleman kilven
päällä. Tämä on Discworld, Pratchettin
villin mielikuvituksen vapaa näyttämö.
Discworldin maailmasta löytyy kaikuja lähes kaikilta
vähänkin tunnetummilta fantasiakirjailijoilta kuten
Howardilta, Le Guinilta, Leiberilta ja Vancelta mutta
merkillistä kyllä, ei Tolkienilta, ei ainakaan kovin
näkyvästi. Näitä romaaneja kutsutaan usein
parodioiksi minkä Pratchett itse ankarasti
kiistää ja onkin varmasti oikeassa. Hän lainaa
selvästi tunnistettavia aineksia ja teemoja sieltä
täältä mutta hyödyntää niitä
ainoastaan omien tarinoidensa alkusysäyksinä tai sinne
tänne keitokseen heitettyinä mausteina. Sarjalle on
tyypillistä että sen osat kahta ensimmäistä
lukuunottamatta ovat itsenäisiä romaaneja, joskin
samat henkilöt palaavat aika-ajoin
näyttämölle uudelleen ja uudelleen. Kirjojen taso
on vaihdellut jonkin verran ja sarjan huippuna voitaneen
pitää vuonna 1987 ilmestyneitä romaaneja Equal
Rites ja Mort.
Terry Pratchettin muusta tuotannosta mainittakoon nuorille
suunnattu trilogia Truckers (1989), Diggers (1990) ja Wings
(1990) sekä yhdessä Neil Gaimanin kanssa kirjoitettu
Good Omens (1990), jonka Kustannus Jalava julkaisee suomeksi
keväällä nimellä Hyviä enteitä.
Aikaisemmin häneltä on suomennettu meidän alaamme
kuulumaton huumorikirja Tosikissa ei kirppuja kiroile (Arthouse
1990, The Unadulterated Cat, 1989) ja myös Discworld-
kirjoista on ollut puhetta... (Huomautus kesäkuussa 2001: Tämän haastattelun tekemisen ja alkuperäisen julkaisun jälkeen olemme saaneet suomeksi useimmat Discworld-kirjat Kariston kustantamina)
Tämän haastattelun tekivät Juhani Hinkkanen
(JH) ja Johanna Sinisalo (JS) Haagissa 25. elokuuta 1990.
Tekstin on nauhalta purkanut ja suomentanut Juhani Hinkkanen.
JH: Kertoisitko miten sinusta tuli kirjailija.
TP: En ollut lukenut ainuttakaan kirjaa huvikseni
ennen kuin täytin kymmenen. Sitten eräänä
päivänä menimme käymään enoni luo
noin sadan mailin päähän ja hän antoi
minulle kirjan Kaislikossa suhisee. En tiennyt, että
sellaisia kirjoja oli olemassa. Aloin lukea sitä
kotimatkalla ja muutuin lapsesta, joka ei koskaan lukenut
huvikseen, lapseksi, joka lainasi kirjastosta
kaksikymmentäviisi kirjaa joka viikko.
Tänään en oikein käsitä kuinka
onnistuin lukemaan niin paljon kuin luin.
Kahdentoista vanhana en ollut kovinkaan hyvä koulussa,
tarkoitan akateemisessa mielessä. Eräänä
päivänä äidinkielenopettajamme kirjoitutti
meillä novellin. Sain kaksikymmentä pistettä
kahdestakymmenestä mahdollisesta ja hän julkaisi sen
koulun lehdessä. Silloin tapahtui kaksi asiaa. Kaikki
toiset lapset kertoivat kuinka paljon he siitä pitivät
ja rehtori kertoi miten vähän hän siitä
piti, mikä teki minusta välittömästi
sankarin ja äkkiä tajusin, että kirjoittaminen
oli valtaa. Maksoin tädilleni punnan, jotta hän
konekirjoittaisi sen minulle, lähetin sen lehdelle
nimeltä New Worlds ja he maksoivat minulle 14 puntaa,
mikä oli aika paljon rahaa tuolloin. (Suom. huom:
Kyseistä novellia ei julkaistu New Worldsissa vaan saman
kustantajan Science Fantasy -lehdessä v.1963) Niinpä,
kapitalismin parhaita traditioita seuraten, annoin kaikkein
ensimmäiseksi potkut tädilleni ja ostin
kirjoituskoneen. Äitini oli niin vaikutettu, että
hän kustansi minut konekirjoituskurssille jolla opin
kymmensormijärjestelmän. Kirjoitin muutamia muitakin
novelleja ja artikkeleita, ja seitsemäntoista
täytettyäni sain työpaikan paikallisesta
sanomalehdestä ja olen viettänyt koko
työikäni journalismin parissa.
Ensimmäisen romaanini kirjoitin kahdeksantoista
ikäisenä, seuraavan ollessani kahdenkymmenenviiden ja
sitä seuraavan kolmenkymmenen iässä. Ne
eivät merkineet minulle paljoa, kirjoitin rahasta, myin
jonkinverran ja olin tyytyväinen. The Colour of Magic,
jonka kirjoitin suunnilleen 35 vuoden iässä,
julkaistiin vuonna 1983 ja se alkoi äkkiä myydä
oikein hyvin. Aloin tavata faneja mikä teki minuun
vaikutuksen. Tarkoitan että mikään ei rohkaise
niin paljoa kuin rohkaiseminen, ja se käynnisti prosessin,
jonka seurauksena olen kirjoittanut keskimäärin
enemmän kuin kaksi kirjaa vuodessa. Tänä vuonna
(1990) tosiasiassa ilmestyy neljä Terry Pratchett -kirjaa
ja viime vuonnakin ilmestyi neljä mutta tämä on
ollut tavallista parempi jakso. Ei se aivan koko aikaa ole
tällaista.
JS: Mistä Discworld-sarjan idea on peräisin?
TP: Discworldin fysikaalinen muoto ei ole oma ideani.
JS: Tiedän, se on vanha intialainen näkemys.
TP: Kun ihmiset kysyvät mistä ideani tulevat
vastaan että paikoista, joihin muut ihmiset eivät
katso ja muistaen sellaisia asioita, jotka muut ihmiset ovat
unohtaneet. En usko, että lapset ovat tänään
niin hyvin tai niin syvällisesti sivistettyjä kuin he
olivat ennen. Kun minä vartuin saattoi Discworldin kuvia
löytää mistä tahansa vähänkin
merkittävästä nuorille tarkoitetusta
tähtitieteen alkeiskirjasta. Niiden alussa oli aina luku
muinaisista maailmankäsityksistä, ja niistä se
alunperin on lähtöisin. Käytin Discworld-
konseptia ensin romaanissa Strata (1981) joka oli
ystävällismielinen pastissi Rengasmaailmasta. Olen
iloinen voidessani sanoa, että Larry Niven itse
välitti minulle tämän idean. Olin ensin
huolissani tavatessani hänet mutta kävi ilmi,
että hän on Discworldin fani eikä ollut lainkaan
närkästynyt Stratasta. Me tulimme hyvin juttuun
keskenämme, tapasin hänet itse asiassa juuri
tullessani ja ostin hänelle jäätelön
(naurua). Stratassa Discworld esiintyi keinotekoisena
artifaktina mutta koko Colour of Magicin aloittamassa sarjassa
se on puhtaasti fantasiamaailma. Mitä taas tulee
Discworldin asujaimistoon niin siitä en osaa sanoa
mitään. Se tuli kokonaan omasta mielestäni. No
Kuolemaa en luomut itse, mutta Discworldin Kuolemalla on
tiettyjä erityisominaisuuksia, joita kuolemalla ei
yleensä ole. Mutta mitä ideoihin nykyään
tulee, minä vain vihellän ja ne tulevat.
JS: Luitko paljon sankarifantasiaa? Sinähän
parodioit sitä Discworld-kirjoissa.
TP: Ihmiset sanovat usein, että olen parodioiden
kirjoittaja, mutta se ei pidä paikkaansa. Equal Ritesia
(1987) esimerkiksi sanotaan parodiaksi Ursula K. Le Guinin
Maameren velhosta mitä se ei ole. Minä vain toin
esille asioita, jotka mielestäni oli tuotava esille
Maameren velhon lukemisen jälkeen. Maameren velhossa
esimerkiksi vain miehet saattoivat olla velhoja ja kaikki
naispuoliset magian käyttäjät olivat joko pienten
kylien kätilöitä tai pahoja naisia. Minä
päätin kirjoittaa kirjan, jossa olisi vahvoja
naispuolisia magian käyttäjiä mutta se ei ollut
parodia. Olin vain päätynyt ajattelemaan tietyllä
tavalla. Mitä muihin kirjoihin tulee niin haastan kenet
tahansa osoittamaan tarkalleen mitä kulloinkin
parodioidaan. "Mutta tehän kirjoitatte
parodioita", sanovat ihmiset ja minä kysyn mistä
teen parodiaa ja he vastaavat: "Niin tuota, aivan
kaikesta", ikäänkuin jonkinlainen yleisparodia
olisi käynnissä mutta he eivät ole varmoja sen
kohteesta.
JH: Ainakin minä löysin The Colour of
Magicista Conanin, Fritz Leiberin sankareita...
TP: Aivan totta, siinä kirjassa ne olivat
tarkoituksellisia ja ilmeisiä mutta ne eivät olleet
parodioita. En parodioinnut kirjoitustyyliä. Minä vain
yksinkertaisesti sanoin: tässä on juoni tai sankari
tai tilanne valmiina. Nyt aion ottaa sen vakavasti ja katsoa
mitä tapahtuu. Tämä ei ole parodiaa. Parodiaa
olisi ollut jos olisin ottanut tyylini esimerkiksi Anne
McCaffreylta, joka on jo kauan sitten antanut minulle anteeksi.
John Clute kirjoitti artikkelin Interzone-lehteen, jossa
hän sanoi että kohtelin muiden maailmoja kuten Mozart
kohteli muiden töitä. Hän otti teeman jonkun
toisen teoksesta ja kirjoitti uuden teoksen, joka oli jotain
velkaa edeltäjälleen, josta yhä näki
mistä se alunperin oli tullut. En tarkoita että olisin
jonkinlainen tekstinkäsittelyn Mozart mutta on luultavasti
totta, että teen mielelläni sentapaisia asioita.
Näin on kuitenkin vain sarjan ensimmäisissä
kirjoissa, myöhempiä saa katsoa tarkasti
edeltäjien tunnistamiseksi.
JS: Aiotko jatkossa tehdä Discworld-kirjoista
vakavampia? Ensimmäisissähän oli melkoisesti
slapstick-aineksia mutta minusta esimerkiksi Mort (1987) on
melko vakava teos.
TP: Aivan niin, päähenkilö Mort on
suuren osan aikaa yksinäinen hahmo eikä niissä
olosuhteissa voi olla hauska. Mutta sarjan seuraava romaani
Sourcery (1988) oli jälleen hauska, Wyrd Sistersissä
(1988) on paljon huumoria ja Pyramidsia (1989) pidettiin hyvin
hauskana. Olen kuitenkin yhä enemmän tullut
tietoiseksi siitä, että pelkkä hauskuus ei
riitä. Tarvitaan myös vahva juoni. Ihannetapauksessa
pitäisi olla mahdollista kirjoittaa kyseinen juoni aivan
ilman minkäänlaista huumoria jos niin haluaisi.
Minä tai joku muu voisi kirjoittaa esimerkiksi Guards!
Guards!'in (1989) kokonaan ilman huumoria. En usko, että se
olisi yhtä hyvä enkä usko, että huumori on
jotain minkä voi lisätä
perästäpäin. Sen täytyy tulla tarinan
sisältä mutta yhtä kaikki, jokaisessa tarinassa
on oltava vahva juoni aivan siinä missä Shakespearen komedioissakin.
JH: Haluaisin palata hieman ajassa taaksepäin.
Ensimmäinen kirjasi oli nimeltään The Carpet
People (1971) ja se on romaaneistasi ainoa, jota ei
mistään löydy. Voitko kertoa siitä jotain?
TP: Kukaan ei saa sitä enää
mistään koska painos on jo kauan ollut loppu, mutta
taskukirjapainoksen pitäisi ilmestyä lähimpien
puolentoista vuoden aikana. Minun näkökulmastani se on
nuoruudentyö. Se kertoo hyvin hyvin pienistä, aivan
mikroskooppisista olennoista, joiden on siirrettävä
koko sivilisaationsa yli kolmen jalan levyisen maton koska se
osa mattoa jossa he elävät alkaa olla liian kulunut.
Se on oikeastaan science fiction -idea ja sen kirjoittaminen oli
hauskaa. Olin sitä kirjoittaessani vielä vahvasti
Tolkienin vaikutuksen alainen. Paljon tyytyväisempi olen
kuitenkin Truckers-trilogiaan, jossa pääsin
lähemmäksi niitä asioita joita haluan sanoa.
Tietyssä mielessä, vaikka rakastankin Discworld-
kirjojen kirjoittamista ja välitän niistä, niin
välitän lastenkirjoista vielä enemmän, koska
luulen niiden kirjoittamiseen liittyvän niin paljon
enemmän vastuuta.
JH: Colour of Magic näyttää pannun
kokoon pitkistä toisiinsa liittyvistä novelleista.
Onko asianlaita näin?
TP: Ei, kirjoitin sen todella yhtenä
kokonaisuutena joskin se on jaettu erillisiin episodeihin.
Kirjani eivät yleensä ole jaettu lukuihin,
poikkeuksena lastenkirjat, koska minulle on sanottu, että
niin on tehtävä. Tiedättehän, äiti
lukee lapselle, lapsi pyytää tätä jatkamaan
ja äiti lupaa lukea luvun loppuun. Lukuja tarvitaan
paikanmerkeiksi. Yleensä en laita kirjoihini erillisiä
lukuja koska en usko elämänkään tapahtuvan
luku kerrallaan.
JS: Onko minkään teoksenne suomentamisesta
käyty neuvotteluja?
TP: Kyllä, luulen että neuvotteluja on
käyty. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että kun
teoksistani kuusitoista on tällä hetkellä
saatavilla, en suoralta kädeltä osaa sanoa mikä
on tilanne jonkin tietyn nimikkeen osalta missäkin maassa.
JH: Kirjoihisi liittyy muuan ongelma. Niiden
suomentaminen saattaa olla mahdotonta.
TP: No ainakin mies joka halusi
kääntää The Colour of Magicin puolaksi
vilkaisi sitä, tuli takaisin puoli tuntia myöhemmin ja
sanoi, tarkoittaen tiettyä lausetta: "En usko,
että tätä on mahdollista edes ajatella
puolaksi". On mielenkiintoista, että kun sain
äskettäin kustantajaltani yhteenvedon kirjojeni
englanninkielisten laitosten myynnistä muunkielisissä
maissa, totesin menestyväni varsin hyvin Thaimaassa, samoin
oikein hyvin Singaporessa ja jopa Botswanassa. Kuvittelen
mielelläni jonkun piruparan istumassa baobab-puun juurella
Botswanassa. Hän on paimentanut vildebeesteja koko
päivän ja yrittää nyt saada tolkkua The
Colour of Magicista.
JS: Kirjoitat käsittääkseni
enimmäkseen romaaneja. Onko sinulla lainkaan novelleja?
TP: Kirjoitan hyvin vähän novelleja,
ehkä yhden tai kaksi vuodessa. Minä koen ne hyvin
työläiksi kirjoittaa. Asiaan liittyy myös
käytännöllinen puoli. Romaanista, jonka
kirjoitamiseen kuluu puoli vuotta, saan riittävästi
rahaa elääkseni oikein mukavasti kolme vuotta.
Novellin kirjoittamiseen voi mennä suurin osa kuukautta ja
joudun hikoilemaan verta sen eteen, eikä se ikinä
tuota paljoakaan. Minun tarinoideni kaltaiset jutut eivät
myöskään toimi kovin hyvin novellimittaisina.
Novelleissa on jokaisella sanalla oltava jokin tietty tarkoitus.
Leikittelyyn, josta minä pidän, ei kerta kaikkiaan ole
tilaa. Saatan keskeyttää juonen muutaman sivun ajaksi,
koska jotain hauskaa tapahtuu, eikä sitä voi
tehdä novellissa. Minä todella ihailen kavereita,
joiden tarvitsee vain istuutua ja suoltaa novellia novellin
perään. Minä en kuulu heihin.
JS: Muutamat suomalaiset fanit halusivat meidän
kysyvän onko sinulla kissaa.
TP: Kyllä vain. En tiedä miksi
fantasiakirjailijat suosivat kissoja mutta meillä on aina
ollut kissa. Kun yksi kuluu loppuun hankimme tilalle uuden.
Aivan erikoisesti pidän kuitenkin mielenkiintoisista ja
rumista olennoista kuten kilpikonnista ja
lihansyöjäkasveista. Haluaisin muuten sanoa, että
yksi suurista vaikuttajistani kirjoittamisessa ja
suhtautumisessani kirjoittamiseen on ollut Tove Jansson. Onko
hän muuten yhä elossa? Hänen täytyy olla jo
aika iäkäs.
JS: Noin kahdeksankymmenen, luulisin.
TP: Kirjoittaako hän yhä muumikirjoja?
JH: Ei, ei enää muumikirjoja.
TP: Minulla on muutamia hänen muista kirjoistaan
mutta muumikirjat ovat ehdottomasti klassikkoja. Se mitä
hänen kirjoissaan erikoisesti rakastan on niiden
monikerroksisuus. Voit lukea ne seitsemän tai kahdeksan
vanhana, nauttia niistä ja palata niihin kun olet
neljänkymmenen ja löytää aivan uusia ja
erilaisia ulottuvuuksia. Yksi mistä erityisesti pidän
on Muumipappa ja meri. Se on puhdasta hupia kun olet lapsi ja
täynnä skandinaavista synkeyttä ja metaforaa kun
olet vanhempi. Mikä tahansa ikä on oikea ikä
lukea ne, mitä hämmästelen ja miltei yritän
jäljitellä. Muistan kuinka ostin Taikurin hatun ja
olin luultavasti kahdentoista tai kolmentoista kun luin sen ensi
kerran. Muumipapan urotyöt on varmasti yksi Suurista
Kirjoista jos päivä on kaunis eikä minulla ole
mitään muuta luettavaa ja haluan laiskotella ja
nauttia olostani. Se on yksi vanhoista suursuosikeistani.
JS: Minä kiinnostuin lapsena
tieteiskirjallisuudesta luettuani Muumipeikon ja
pyrstötähden.
TP: Se on oikein hyvää science fictionia.
Onko Suomi muuten yhtä mukava paikka kuin muumikirjat
lupaavat?
JS: Luulen, että en voi vastata tuohon
kysymykseen. Se on asia, joka on liian lähellä minua.
TP: Tarkoitan etten voi muistaa ainoatakaan
muumikirjaa, jota en olisi lukenut
äärimmäisellä nautinnolla. Ainoa, joka ei
toiminut oli Kuka lohduttaisi Nyytiä. Se on vain hauska
kuvakirja lapsille, mutta kaikki ne muut todelliset kirjat
toimivat aivan loistavasti.
JH: Haluaisitko sanoa jotain suomalaisille
lukijoillesi.
TP: Olen niin paljon velkaa Suomelle Tove Janssonin
kotimaana ja jos Discworld-kirjoilla voin maksaa edes osan
siitä takaisin, niin olen hyvin tyytyväinen.
JH & JS: Kiitoksia paljon, Terry Pratchett.
Takaisin Aikakoneen arkistoon
Takaisin sivun alkuun
|
