Aloitussivu

Aikakone FAQ

Sisältö

Mitä uutta Aikakoneessa

Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa

Uudet kirjat

Kirja-arvostelut

Kolahtaneita kirjoja

DVD-elokuvat

Uutisia

Aikagalleria

Kuukauden kuva

Aikakoneen linkit

Aikakoneen arkisto

Kaikkiruokaisen päiväkirja

Lukijoiden äänet

Palaute

Kapteeni Kuolio

Aikakartta

Ursa Amanda

Eeva-Liisa Tenhunen

Mummo kuoli eilen. Minä löysin hänet kellarista halkopinon vierestä. Kirveenterä oli irronnut varrestaan. Hamarapuoli oli iskeytynyt keskelle nenänjuurta silmien väliin. Oikea käsi puristi vielä tiukasti kirveenvartta. Ensin tulivat ambulanssimiehet sekä poliisi. Loppu päivä oli yhtä mylläkkää. Minun pääni oli aivan turtana.

En tiedä, kuinka monta kertaa jouduin toistamaan samat asiat; kuinka olin herännyt, mennyt keittiöön, kauhonut kattilasta lautaseeni puuroa, laittanut kattilan likoamaan, keittänyt kahvin valmiiksi, minkä jälkeen olin mennyt kellariin pyytämään mummoa sumpille. Miten minua oli heikottanut, kun näin mummon kasvot niin pahannäköisinä. Olin! Minä olin koettanut mummon valtimoa! Ei! Ei se sykkinyt, mutta mummo oli vielä ihan lämmin koskettaa. Kyllä olin! Minä olin juossut puhelimeen soittamaan apua! Niin! Minä olin mennyt takaisin kellariin! Juuri niin! Minä olin peittänyt mummon kasvot puhtaalla pyyheliinalla. - Kuka oli keittänyt puuron?

- Mummo!

- Etkö kuullut keittiöstä tai kellarista mitään ääniä?

- En!

- Etkö ollut ihmetellyt, missä mummo saattaisi olla?

- Kuinka niin? Luulin, että mummo on savipajassa!

Minä istuin tuolilla, kädet reisien alla, jalkaterät kiedottuina tiukasti tuolin jalkojen ympäri.

Nuori etsivä oli lommoposkinen, suoraleukainen ja pitkänenäinen mies. Minusta näytti kuin hänen sieraimensa olisivat värisseet kuin vainukoiralla. Kun hän istui minua vastapäätä, hän yritti tuijottaa minua kumoon. Harmaat silmät pullottivat ulos silmäkuopistaan. Vastasin katseeseen keskittyneenä. Oikea silmäni liikkui eloisana ja kohtasi tutkijan silmän naskalin piikin. Vasen silmäni etsi pistettä näkyväisen ulkopuolelta. Poliisi epäili, että vasen silmäni oli sokea. Sen minä aistin. Hän sääli nuorta tyttöä, jolla oli säihkyvät sähkönsiniset iirikset, mutta epämuodostunut kyyneleen muotoinen pupilli. Hän oli lievästi häpeissään sekä harmistunut. Häntä ärsytti pupillin lumo. Se häiritsi hänen päättelykykyään. Normaaleita aistimuksia, joihin olin tottunut, kun ihmiset katsoivat minua silmiin. Silmäterän pisarakiila iiriksen poikki yläreunasta alareunaan asti teki ihmisten olon levottomaksi. Se tuntui tunkeutuvan suoraan ajatuksiin. Tämän miehen jääpanssari oli vahva. Hän hallitsi kasvolihastensa liikkeet. Täysin en kyennyt hänen mielenkuvioitaan tulkitsemaan. Vain hileitä pinnasta irtosi.

Mies nousi. Katse mittasi nyt keittiötä tutkan tavoin. Pisimmän tovin se pysähtyi tiskivedessä likoaviin astioihin. Hän ei osannut päättää, oliko tapahtunut onnettomuus vai rikos. Äkkiä kuin taivaasta tipahtaneena keittiön ovella seisoi isä. Etsivä ryhtyi tekemään kysymyksiä hänelle; teidän nimenne? milloin syntynyt? missä asuu? kuka oli soittanut isälle, minäkö? Isä seisoi siinä pässityhmänä aukoen suutaan kuin hauki kuivalla maalla. Nousin tuoliltani. Hieroin puutuneita käsiäni ja aloin papattaa; En, nyt oli lauantai. Se oli isän tavallinen vierailupäivä. Nopeana litaniana lasketin sen, mitä oli tapahtunut. Isä tahtoi nähdä mummon, mutta se etsivä kielsi. Vasta kun erikoismiehet olisivat paikalla, hän saisi luvan.

Tuli lisää poliiseja. Seisoin isän kanssa kellarin rappujen yläpäässä, kun rikostutkijat häärivät liiterissä. Noita kuvia minä en ainakaan halua albumiini, muistan ajatelleeni. Kirveenterä ja varsi poimittiin muovipusseihin. Yksi etsivistä irrotti mummon sormista sormukset ja korvista korvarenkaat. Ahdistuin. Suutuin tästä ruumiinryöstöstä. Kaipasin jotakin tekemistä. Muistin, että pelargoonit verannalla tarvitsivat vettä. Käännyin pois kellarin ovelta, menin verannalle ja tartuin kukkienkastelukannuun.

Kun noukin kellastuneita lehtiä irti ruukkukasveista, kuulin askeleita kellarin portaista. Tunnistin ne vanhemman etsivän astunnaksi, sen, joka näytti aivan Jean Gabinilta. Hän kuulusteli minua jutustellen, mutta pohjimmiltaan kysymykset olivat samoja, joihin olin jo vastaillut keittiössä. Verannan ikkunasta näin yhden poliisin keskustelevan naapurin kanssa. Kettusen rouva näytti olevan elementissään. Tunkion tonkijan huulilta luin, miten hän kertoi mummon lisäksi äidistäni; milloin kuollut ja mihin. Minua puistatti. Kaikki palaa aina takaisin. Tikka koputtaa kolopuuta kuoltuaankin. Kylmättäret tanssivat selkäpiissä. Kynsisilmillä tarkkailin kaikkea tapahtuvaa kuin useasta televisiosta yhtaikaa. Pyrin vastamaan yhdellä sanalla jokaiseen kysymykseen, jonka vanhempi etsivä minulle heitti. Hän pyysi ystävällisesti sekä anteeksipyytävänä minua antamaan sormenjälkeni, koska poliisin oli valitettavasti tämän kaltaisissa kuolemantapauksissa tehtävä perusteellinen tutkimus.

Viimeisenä tuli ruumisauto. Mummo nostettiin paareille. Harmaa ruumispussi suljettiin vetoketjulla.

- Ei mummo paljoa paina, sanoi toinen Monosen miehistä.

- Äitini laihtui melkoisesti viimeisen puolenvuoden aikana. Valitteli vatsaansa, mutta ei suostunut menemään lääkäriin. Vaikka kyllä minä kehotin, isä sanoi ja hänen äänessään oli sekä puolustelua että loukkaantumista.

Etsivät tarjosivat kättä meille molemmille. Se vanhempi selosti isälle, kuinka mummo nyt viedään oikeuslääketieteelliselle laitokselle ruumiinavaukseen. Hautajaisjärjestelyihin voi ryhtyä jo huomenna. Mikäli meillä olisi kysymyksiä, voisimme soittaa isälle ojennetun käyntikortin numeroon virka-aikana. Poliisi itse ottaisi meihin yhteyttä, mikäli tarvetta ilmenisi.

Me olimme kahden, hiljaa puhumatta pitkän tovin. Isä poltti tupakkaa korsteenina. Kun suljin silmäni, näin hänen auransa, joka hohti liikaa punaisena. Näin mustia läiskiä navanseudun keltaisessa. Isän vatsahapot olivat aivan sekaisin. Minun oli avattava suuni. Ehdotin, että keitettäisiin teevettä, juotaisiin vaikka kamomillaa.

- Sinun täytyy kai nyt muuttaa asumaan minun ja Dorritin luo.

- Kyllä mä pärjään. Oon pärjännyt jo puoli vuotta.

- Ei tässä nyt pärjäämisestä ole kysymys! Hitto vie! Minä olen sinun isäsi! Sinun holhoojasi! Ajattele mahdollisia seurauksia, jos tämän kaiken jälkeen asuisit yksin isossa talossa! Me olemme nyt liikaa tapetilla!

- Iskä! Funtsi vähän, mitä sotkua mä aiheuttaisin teidän ympyröissänne! Juo nyt vain se kamomilla siitä kupista! Jos mä tulisin Töölööseen, sulla varmasti puhkeaisi vatsahaava.

- Mutta naapurit nuuskii! Kaduilla ja kaupoissa juorutaan ja päivitellään! Jutut kasvavat kuin pullataikina! Sitten tässä vasta liemessä ollaan. Pian ovat kaikenmaailman viranomaiset kolkuttelemassa ovilla. - Ei oo, jos sä vaikka lähettäisit Dorritin jollekin pitkälle lomamatkalle. Eiks sillä oo joku sisko Kanadassa? Asut mun kanssani kesän yli ja syksyllä sitten meet takasin Dorritin luo Museokadulle. Ei hätää. Kaikki menee hyvin, ihan mummon piirustusten mukaan. Isä tuhahti, koska olin lainanut hänen vakiohokemaansa. Hän hieroi leukaansa kuin tunnustellen oliko se sileäksi ajettu. - Minun kai pitäisi sitten vilkasta vähän niitä mummon papereita.

- Juodaan toiset kupilliset! Mennään sitten yläkertaan! Mä tiedän, että paperit on siinä sun entisessä arkistokaapissa. Kellon salalokerossa on kuitenkin kirjekuori ja pikkupaketti, jonka mummo käski antaa sulle.

- Mummolla on aina selvät piirustukset, isä sanoi, nikotteli ja alkoi hekotella. Minä hymyilin. Me katsoimme toisiamme. Yhtaikaa suupielien naurunvirne vääntyi meiltä alaspäin. Me aloimme itkeä. Kiepsautin itseni isän kaulaan. Paljon syyllisyyttä me valutimme suolaisena vetenä toistemme olkapäille. Isä antoi minulle nenäliinan, pyyhin poskeni ja niistin nenäni. Isä tuhisti omaa tuulenhalkojaansa. Hän seurasi minua työhuoneeseemme, jonka seinäkellon pohjalta, salalokerosta, otin aivan tavallisen kirjekuoren, sen päälle mummo oli tekstannut tikkukirjaimilla OSKARI, sekä kivisen karhuveistoksen. - Tässä ne ovat! Ota!

- Ontrei-vaarin karhu! Kuinka ihmeessä? Sehän hukkui minulta Kolikkoinmäellä lumihankeen. Eikä me sitä löydetty, vaikka me mummon kanssa sitä etsimme pitkin ja poikin, pihan joka nurkkauksesta. Ja kun lumet sulivat, haravoimme alueen tarkkaan kuin täikammalla. - Ei sitä löytynyt, koska mummo tiesi, että sä halusit sen hukkuvan. Isäni kädet vapisivat ja hän punastui. Hän katsoi kulmain alta syyllisenä. Hänen silmäteränsä laajenivat, suu loksahti auki, ja kaikesta huomasi, että palapelin osaset asettuivat paikoilleen.

- Missä on karhulusikka?

- Rohtoarkussa! Mä panin sen sinne. Iskä kiltti! Älä lue sitä kirjettä täällä, lue muualla. Mummo tarkisti aina kerran kuussa sen sisällön. Jos jotain tarvitsi muuttaa, hän kirjoitti kirjeen uudelleen. Nyt se on ainakin puoli vuotta vanha, sähän tiedät. Se mummon sairaus kun tuli väliin. Mut joka kerta, kun mummo sulki ton kirjekuoren, se terotti mulle, että se sekä karhu piti antaa sulle, kun mummo kuolee.

- Vaikka minä luulin tuntevani äitini, aina hän vain osasi hämmästyttää piir....

- Älä, älä sano sitä! Jos sä nyt sanot sen lauseen, mä alan taas pillittää.

Käsi kädessä menimme yläkertaan. Mummon kammarissa istuimme parikiikussa puhumatta, kumpikin kerien omien muistojemme lankakerää. Vaistosin, että isän teki mieli kysyä mummosta kaikenlaista, mutta minä sähkötin sormenpäilläni isän kämmenselkään pyynnön, pysyä vaiti. Nousin keinutuolista. Hain piirongin laatikosta metallisen arkistokaapin avaimen isälle. Hän syventyi mummon asiakirjoihin.

- Kaikki, mitä tarvitaan hautajaisten järjestelyyn ja perunkirjoitukseen, näyttää olevan tässä punaisessa pahvikansiossa. Mutta minä toivoisin, että kävisit tarkkaan läpi nuo vihreät kansiot. Niissä on melkoinen sukuhistoria. Voi taivas! Minulla on ontto olo vatsassa! Pitäisiköhän meidän syödä jotain? Lähdetäänkö jonnekin ulos syömään?

- Ei kiitos! Mulla on kaapissa kaksi kiloa silakkaa. Mä teen itselleni etikkarullia ja keitän perunoita. Sun on turha jäädä tänne odottelemaan niiden valmistumista. Mee sä nyt hoitamaan asiat Dorritin kanssa! Mä haluaisin nyt olla yksin. Louskuttaa ehkä hieman kankaspuilla räsymattoo. Mä pystyn silloin parhaiten

funtsii kaikkii asioita.

Isä nyökytti päätään. Saatoin isän pihalle. Jäin nojailemaan porttiin, kun isä starttasi kuplaansa. Nostimme molemmat kätemme jäähyväisiksi. Vastapäisen naapurin ikkunaverhot heilahtivat. Toivoin, että Kettusen ämmällä olisi sen verran älyä, ettei nyt ryntäisi ulos päivittelemään. Ajatus kasvatti siivet kantapäihin. Harpoin nopeasti pihan poikki kohti rappuja, kohti kotioven suojakilpeä. Portailta nostin tummanruskean viirullisen linnunsulan. Huuhkaja on käynyt vierailulla viime yönä, minä ajattelin. Eteisessä roikkui mummon palttoo. Siitä tulisi minun seuraavan mattoni pohjaväri.

Kun joku meidän nurkilla tiedusteli tietä Kauhavankujalle, häneltä kysyttiin, etsikö hän Ennustajan taloa. Kun kysyjä punastellen nyökkäsi myöntävästi, hänet ohjattiin meidän osoitteeseemme. Mummoni povasi sekä korteista että kädestä. Etevän maineessakin hän oli. Moni jätti kiitollisena pienen rahalahjan mummon siniseen kukkaruukkuun, vaivihkaa ja ohimennen.

Mummolta minä olin perinyt viallisen silmäteräni. Karhun kynneksi mummo sitä kutsui. Povarina mummolla tosin oli siitä hyötyä, koska hänen uskottiin näkevän henkimaailman asioita. Paljon supistiin, alitajuisesti pelättiin sekä kammottiin mummoa. Minä olin tunteiden peili. Lapsikatraan lallattelu ilkeänäkin oli rehellistä: - Killisilmä kiinalainen, karhupieru karjalainen! Onks mutsis maannu pirun kanssa, kun sul on tollanen saatanan ööga? Hei noita-akka, haluuks ostaa luudan? Et sä voi tulla meidän pihalle, kun sulla on tollanen pahasilmä. Aikuisten säälittely ja voivottelu oli kieroa kuin korkkiruuvi. Tulppaa kierrettiin auki varovasti kuin myrkkypullosta: - Toivottavasti sinun silmässäsi ei ole särkyä. Näetkö sinä värejä? Voi lapsi raukka, kun on saanut jumalalta tuollaisen syntymämerkin.

Talomme on kaksikerroksinen omakotitalo, omine sisäänkäynteineen ylä- ja alakertaan. Mummo oli ostanut sen 1938, vuotta ennen Talvisodan syttymistä. Mummo oli nähnyt ennusunen. Kulon polttamasta metsästä oli rynnännyt häntä vastaan karrelle palanut emokarhu. Se oli nostanut mummon selkäänsä ja juossut länteen päin, kunnes joki oli tullut vastaan. Joesta oli noussut kiviukko, joka oli laulanut Maammelaulua. Silloin mummo oli myynyt talonsa Kolikkoinmäeltä, kerännyt kimpsunsa ja kampsunsa sekä ostanut piletin Helsinkiin. Kun juna jyskytti Salakkalahden sillan yli, Viipurin linnan yläpuolella kaartelivat tornipöllöt, Manattaren sanansaattajat. Välirauhan viimeisellä viikolla isä oli tullut Helsinkiin, esitellyt nuorikkonsa ja jättänyt hänet mummon huostaan. - Siitä se äitiis tuol issäilles närree kantoi, ko Oskari hänet paketin lail jätti alakerran kammarii. Ol hää vissiin jottain muuta oottant. Mitä lie hienoo huvilaa tai ommaa yksiöö. Kyl mie silloin het paikal tuumiin, jot täs ei oo ne rakkauven asjat oikee kunnos.

Ja minä olin syntynyt, kun Mars oli punainen ja kaupunki pimeä. Mummo oli lykkinyt keskellä yötä potkukelkassa äitiä Naistenklinikalle ja kesken matkaa oli tullut pommihälytys. Kallion pommisuojassa minä olin syntynyt, mummon ja jonkun lääkintämajurin avustuksella. Keuhkokuume oli pitänyt äidin henkeä yhdeksän kuukautta säästöliekillä Marian sairaalassa. Minä olin nukkunut tyytyväisenä mummon pärekorissa. Ihmiset olivat sanoneet, ettei ollut normaalia, kun tuo vauva ei koskaan itkenyt. Oli arvuuteltu, johtuikohan se silmästä, jonka mustuainen oli niin oudon muotoinen. Huuhkaja oli lentänyt talomme katolle keskellä päivää. Mummo oli ottanut isänsä vanhan haulikon ja ampunut linnun. Se näet oli kutsunut Kuolotarta savupiipun juuressa. Äiti parani ja palasi Kauhavankujalle. Hän oli itkenyt koko päivän. Oli kysellyt jumalalta, mitä pahaa hän oli tehnyt, kun hänen päällään oli tällainen rangaistus. Katkerasti oli hän kollottanut kohtalolle, joka oli merkinnyt hänen tyttäreensä anopin ilkeän katseen. Ei uskaltanut minua syliinsä ottaa. Oli vihoitellut, kun mummo oli antanut minulle niin ruman nimen.

Olin melkein kolmen vuoden vanha, jo iso tyttö, kun isä tuli kotiin sodasta. Ensin minua ujostutti tuo vieras, jolla oli hunajanväriset orvokkisilmät, mutta tummat, ankarat, yhteenkasvaneet kulmakarvat sekä syvät otsarypyt. Kuin kahta miestä olisi yhtaikaa katsellut. Isän leuassa oli kuoppa. Minä kuvittelin sen syntyneen siitä, että hän aina puhuessaan hieroi leukaansa etusormellaan. Hän heitti sotilasmanttelin mummon matonkuteiksi ja minut ilmaan. Minua pelotti sekä nauratti. - Isän tyttö! Ja Naantalin aurinko! Jaa äitimuori! Niinhän siinä kävi, kuten olit piirustanut. Ei jäänyt pojalle Viipurista kuin siellä siitetty karhutyttö! On siinä Viipurin muistoa ihan tarpeeksi, isä sanoi, ja taas heitti minut uudelleen ilmaan.

Siviilissä isä oli insinööri, maamittaushallituksen virkamies. Työmaat oli siroteltu pitkin sekä poikin Suomen karttaa. Hän oli pitkiäkin aikoja poissa kotoa. Äiti olisi halunnut jatkaa lukujaan yliopistossa. Mutta ei voinut. Minua piti vahtia. Äidin pääaine, saksa, oli nyt pois muodista. Aina kun isä tuli kotiin, olin minä syliin pyrkimässä. Äidin mielestä oli luonnotonta, kun iso tyttö tuolla tavoin isän sylissä nyhjäsi. Kun isä oli poissa, äidillä oli usein päänsärky. Tuskaisena hän availi kaikki mahdolliset laatikot. Hän etsi pillereitä ja pulvereita. Kun lääkettä ei löytynyt, minun täytyi kipaista yläkertaan. Mummolta piti hakea jotakin rauhoittavaa. Mummolla oli rautahelainen, ruusukuvioinen puuarkku yläkerran alkoovissa. Sieltä hän kaivoi pieniä purnukoita sekä rohtopusseja aina tarpeen mukaan.

- Tää onkii sit tärkiä toimitus, mummo sanoi. -Kassopa perrää! Ens myö otetaa hyppyselline kanervaa, sit minttuu täl viisii, tuost myö kopataa siankärsimöö. Ja sitä viel virmajuuren mukulaa. Näist myö keitetää sitä saijuu. Ja ko myö ootetaan, jot ves kiehuu, myö lauletaan täl viissii, jot kiehu, kuohu kanervainen, muhi, maustu mintunlehti, saostu siankärsimö, voimistu väkevä virmajuuri.

Mummon tyypillinen kotiasu oli ruosteenruskea väljä hame sekä kaulukseton paitapusero, jonka hihat oli kääritty kyynärpäihin. Ruutukankaisessa rintalappuesiliinassa hänellä oli valtavat taskut, joista hän kaivoi kevätkaramellin, jotta minä saisin suuni makeaksi ja hymykuopat poskiini. Tummat paksut hiukset olivat valkkikampauksella hiusverkon sisässä. Hän tuoksui ruusuvedelle.

Kun tee oli valmista, mummo kaatoi nesteen savikuppiin. Hän laittoi liinan kupin päälle. Hän vinkkasi minulle kynsisilmällään.

- A vot! Valmist on! Kanna sie tuo hunajatölkki, nii saap äitiiski saijun kans makkeeta! Ei se äitiskää suu tuohest ole!!

Äidin sairaskohtauksia lukuunottamatta mummo vältti alakerrassa käyntejä. Minä sen olin tavallani aiheuttanut. Alakerrassa meillä oli isokamari, isän kamari, makuuhuone ja keittiö, josta isä oli väliseinällä erottanut minulle oman makuu- ja leikkinurkkauksen. Iso kamari oli äidin valtakuntaa. Siellä oli kahden topatun nojatuolin ja sohvan keskellä pyöreä tumma tupakkapöytä. Ikkunattomalla seinällä oli vierekkäin kaksi matalaa kirjahyllyä, joissa oli lasiset liukuovet. Hyllyn päällä oli perhevalokuvia, kahdella marmorialustalla sukkapuikkotangoissa Suomen ja Karjalan pienoisliput, kaksi posliinista valkoista tuoppia, joiden kylkiä koristi Karjalan vaakuna, laakea kristallimalja sekä kaksi hopeista kynttilänjalkaa. Niistä äiti päivittäin pyyhki pölyt pää kallellaan, omiaan ajatellen. Toppatuolissa äiti vietti aikaa lukien tai ommelen ristipistoilla Viipurin linnaa. Minusta hän oli kaunis, laskoskauluksisissa puseroissa, hiukset hienoille laineille kammattuna, toinen korkokenkäinen jalka toisen päällä ristissä. Pitkien sormien välissä paloi pilliklubi. Seinällä kirjahyllyn yläpuolella oli äidin solmima ryijy, jossa oli vuosiluku 1937 sekä kirjaimet AT. Toisen ikkunan edessä olevalla pikkupöydällä oli Telefunken.

Isän kamariin johtavan oven vierustalla seisoi sorvatuilla jaloilla seisova kaappi, jossa säilytettiin parhaita posliineja, kristalleja ja hopioita. Äiti piti sitä aina lukittuna, etten minä pääsisi niitä särkemään. Muutenkin sain porttikiellon isoon kamariin sen jälkeen, kun äiti löysi minut selailemasta lääkärinkirjaa ja peilaamasta kirjahyllyn laseista paljasta pisurakoani. Äiti retuutti minut eteiseen ja pöllytti minusta pahan pois mattopiiskalla. - Senkin pahan silmän sikiö! Vielä sinulle tuolla pelillä huonosti käy! Mutta minä kyllä kitken pahan! hän huusi ja jokaisen sanan välissä läjähti isku takapuolelle tai kintuille. Minä vollotin ja pyytelin, ettei äiti löisi, ja kyllä minä olisin kiltti. Mummo kiisi hirmumyrskynä sisään ulko-ovesta. Hän tyrkkäsi äidin lattialle ja lätkäytti häntä kerran rottingilla.

- Sie rutjake! Elä sie lapsees issäis tavoil opeta. Kyl mie tiesin sen Tikan turjakkeen. Punavankien hakkaajan ja ison pierun, jok pankinjohtajan tek suuren kuprun. Tais se issiäis sinnuu ja äitiäs jatkuvast rassupiiskal opettaa, ko tähä talloo tuot tuollasii vasistien tapoloi. Ol sil miehel sen verran järkee, jot äitiis ja issensä ampu. Ja nyt mie otan tytin, ja vien ylös miun kammarii. Siul mie en hänt anna. Oskar saap tulla noutamaa. Mummo kantoi minut omaan hetekkaansa, keitti hunajateet, silitti päätä ja hyräili laulua sairastavasta karhunpojasta. Tuon päivän jälkeen, jos isä ei ollut kotona, kuljeskelin mummon kantapäillä pikkuapulaisena kaikissa puuhissa.

Ei mummo pelkkä povari ollut, ei toki. Potintekijä ja matonkutoja hän oli. Hän oli jo Kyyrölässä ollut oppinut pottimaakari. Arabian savi ei kyllä ollut Koiralan pottisaven veroista, hän aina tokaisi muotollessaan vatia tai kuppoa pyörivällä pöydällään. Leivänsärpimiksi mummo potteja ja mattoja nimitti. Yläkerran keittiön puolella hänellä oli kangaspuut. Niiden alla oli monta pärekorillista leikaamatonta sekä leikattua matonkudetta. Jos äidillä oli kohtauksia, niin silloin ei sopinut oikein louskuttaa kangasta. Tuolloin mummo leikkasi kuteita tai kertoili tarinoita. Ja paras oli kertomus Karhuttarista. Tarinan alku oli sama kuin missä tahansa tarinassa, eikä sen sisältö paljon satujen kaavasta poikennut. Sitä satua kertoessaan mummo aina otti viereensä kaksinistuttavaan keinutuoliin. Mummon kainalossa oli yhtä hyvä olla kuin kottaraisella kotikoivun pesäpöntössä. Kun sulki silmät, kuuli tarinan teeman mummon sydämen sykkeessä. Matalan äänen rytmikuviot loihtivat variaatiot, joita tahditti keinutuolin jalaksen poljento. Se oli satusinfonia mummosta ja minusta.

Kolme oli suurta Karjalan sukua; Kuurolat, Korolat ja Karhun suku. Heidän maansa metsät ja kaskimaat ulottuivat aina Vienalta Laatokkaan. Äkräsjumalan pitäjässä oli Vuotjärven rantamailla Karhulan kylä. Karhut olivat eteviä eränkävijöitä ja kauppiniekkoja. Karhumorseet tunsivat ne solmut, joilla saatiin yhteys otsosen otsaluuhun. Kaatopeijaisten hokemat ja lepytykset, joita he kutoivat, olivat mesikämmenelle mieluisat. Karhuttarien pienten savikotien hunaja houkutti ja humallutti kontion emun. Helppo oli Otsottarien haudata henkiruukut Karhulan linnan hiekkanummille. Äkräskin oli tyytyväinen, kun pyhä nummi suojeli pitäjän karjaa ja peltoa.

Turvallisinta oli kutsua karhun emua silloin, kun Rahkamoisen pojat kuuta tervasivat. Tärkeätä oli myös muistaa oikein sanansa sijoittaa, jotta olisi otson mieli koko suvulle suosioksi. Jos haarakielellä kostoa sopotit tai itsellesi kultaa kahmaloit, kävi niin, että karhun emu hotkaisi morseen. Kontiona hän joutui korpia kulkemaan.

Näin oli käynyt Mantille, joka oli urheasti puolustanut Karhulan nummea, ensin Novgorodin ja sitten ruotsien ristineikkoja vastaan. Ei suostunut Karhun suku kastekivelle. Manti manasi yö yön jälkeen otsoa, papin paaden vierittäjäksi. Sinne Kirkkojärven pohjaan upposivat monet ristiluodot, veen neitosten makuulavoiksi. Vaan se oli se Hämeen Hintri, joka Mantin tyttären papin piiaksi ryösti.

Kun oli sydän sytenä, niin väärän virren karhumorsee manasi. Kutsui kuolon kosken kolosta. Samalla otson emulle itsensä syötti. Kontio kurja tyttärensä kurkun katkaisi Kirkkojärven reunalla. Ei vain vaaraksi viholliselle, vaan myös kylän karjalle oli Manti karhumorsee. Hämeen Hintrin miekkamies sen mesikämmenen surmasi Ristinkivellä. Siellä ne olivat nyt rinnakkain, Mantin luut sekä Ristinkivi, muistona paikassa, johon ensimmäinen raja ruotsien ja pajaarien välille piirrettiin.

Raskas riippa oli se Ristinkivi. Monta meni ruotsia, monta myös Novgorodin rautapaitaa, veneissä viimeisellä virralla, kokonaisen vuosisadan ajan. Monta myös Korolaista, Kuurolaista ja Karhua kulki Tuonelan tummalla joella. Harvat olivat karhumorseet. Vuotjärven Taarija Kostjantytär oli emonsa kautta Mantin sukua. Kenet hän karhun turkkiin kietoi, siltä kuumeen poisti. Tiesi hän takomat, joilla hurmeet hyyvytti, virkkoi vipuset, joilla otson kynsineuloin haavat umpeen ompeli. Oiva Otsotar, viisas vaimo vältti Lovettaren ansat. Ei sitoneet häntä paavin paulat, eikä tsaarin tsasounat.

Oli se Syöjättären sylestä syntynyt, se verovuoti, Illen Maunu, ryöstörosvo. Hetti Veetjantytär karhumorseena Illen huoveja pelotteli, eikä sallinut Vuotjärveltä vääriä Vaasan vakkoja kerättä. Vaan ne rotkaleet vuodin rengit, otsottaren kartanon poltti. Ille itse, valepatto, väitti ilkeän Iivanan teoksi. Hetti, otsaluun huuruissa, pyysi Pimennon Tyttären apua. Oli nyt Osmotar pahana petona, moskoviitit murhasi, ruotsit raateli, karjalaiset kalma-aittaan kantoi. Kun se sulho, Simuna Eerikinpoika, hilparilla Hotakan heinäpellolla karhun kaatoi, näki siinä hän Hettinsä vainaana makaavan ja sydänveren punaavan Puksanniityn. Vahvaa oli maa sen jälkeen siinä pellossa, ja ohra oivallista olutta panna.

Kun äyräväiset ynnä muu Muolaan pitäjä joutuivat sen Pontus sotamarsalkan aikana siltojen tekoon, sanottiin Nikoteemun tytön, Lastiikan, otson solmuja solmeilleen. Niiden kapulateiden vuoksi moni upposi kärryineen Punnuksen soihin. Karhutar joutui kirkonpuuhun. Kun ei katumuksen kyyneliä silmistö löytynyt, survottiin noita seipäillä sen kirotun suon syvyyksiin. Mutta nykyäänkin, sen nevan pohjalla riehuu Otsottaren emu, ja kolisuttaa Pontus-herran, sen Laiskajaakon isän kärrejä.

Vahva oli vaimo, Valpuri Suokas, kun venäläinen Isoa Vihaa Suomessa piti. Metsäläisten morseen sanotaan monta venäläistä kontion luukäpälällä rammaksi nuijineen. Uusi oli nyt komento Karjalassa, Kuusaassa Iivanan kasakat. Ne astuivat Valpurin omettaan, häneltä lehmät ottivat. Niin se Valpuri voikirnun nurin potkaisi. Huusi Hornan holveista hiidet. Ei kysynyt kontion morsee, kenen karjaa raateli. Kun Kuusaan hovin Iivanan luodikko laukesi Leipäsuolla, sen hurtat ryhtyivät repimään kaadettua karhua. Nyt tunsi Kuusaan herra kontion Suokkaan Vapuksi. Mies pakeni paikalta Pietariin asti. Kerrottiin, että ei se Valpuri ollut ruhtinasta rauhaan jättänyt, vaan oli Rusalkana, veden morseena, Nevasta noussut, sumun nostattanut, ja sen ruhtinaan sillalta veteen syössyt. Muolaan Volkka se ruoskalla ropoottipäiviä lampuoteille jakeli. Kuisman Saara juuri oli saunassa synnyttänyt, kun hänet raahattiin Hovin heinäpellolle haravoimaan. Manasi nyt Saara karhuemun heikkanummilta. Vääräkinttu Volkka vapisi. Itsensä sulki kamariinsa. Vaikka hän nurkassa kuvan edessä kumarsi sekä monta gospodia sopotti, ei väistynyt otsotar oven takaa. Kolme yötä kiersi karhutar Volkan tupaa. Piti piruparan anoa apua Ruhtinas Golitsinilta. Tsaarin sotaherra Pietarista lähetti kasakoita karhunpyyntiin. Kun ne kerääntyivät kartanolle, Otsotar pakeni metsään. Sinne hän katosi. Vuosia myöhemmin Annan Kuisma, marjametsässä ollessaan, löysi hylätystä karhunpesästä ihmisen luurangon. Sen Saara siskokseen tunnisti.

Annan Kuisman lapsista Peata Juosepintytär oli nainut vienankarjalaisen Ontrei Medvedevin. Heidän tyttärestään Ljuba Medvedevasta tuli karhumorsee. Pitäjässä kuiskailtiin, että nyt kääntyy Karhulan nummi nurin, kun kaksi karhusukua hänessä yhtyi. Mutta ei ollut Ljuban urotyö kummoinenkaan. Pahan miehen hän Viipurin Havin rannassa Kärelahden kevätsuliin hukutti, kun miehen vuoksi oli vankilaan väärin syytöksin joutunut.

Ei ole helppoa karhumorseena olla. Kapea on se korpitie, jolla kontio Kuuttaren valossa takanasi tukena tallustaa. Polulta kun poikkeat, niin jo saa otsonen otsaluuhunsa särkyä. Ottaa tytin omaksensa. Kantaa piian Pimentolaan, pirtin permantomatoksi.

Kun minä aloitin kansakoulun, äidissäkin tapahtui muutos. Hän lauleskeli. Välillä tanssahteli minun kanssani keittiön lattialla. Yhdessä me syvennyimme aapisen saloihin. Sen verran kiero minä olin, että teeskentelin tavaamisen oppimista. En kertonut, että mummo oli jo aikoja sitten opettanut minut lukemaan. Oli niin hyvä olla, kun äiti kehui eteväksi. Hän kertoili, mitä kaikkea ihmeellistä minusta isona voisi tulla. Hän kuvaili, minkälainen meidän uusi tuleva kotimme on. Korvaan hän kuiskasi, että saisin pikkuveljen tai sisaren.

Yhtenä iltana istuimme isossa kamarissa kaikki. Minä selasin kuvalehteä lattialla. Äiti ompeli omassa toppatuolissaan ristipistoja. Isä mittaili laskutikulla jonkun asunnon pohjapiirustuksia. Isä ja äiti puhuivat aina kirjakieltä, vaikka viipurilaisia olivatkin. He puhelivat säästöistä, sekä äidin haaveesta muuttaa omiin nurkkiin. Tunnelma oli kuin huutokaupassa. - Kyllä tämä hyvältä näyttää, mutta ajattele Anu, mitkä asuntojonot nyt on.

- Mutta kai sinä valtion virkamiehenä saisit etusijan?

- Miten nyt tavallinen kumisaapasinsinööri jonoja ohittelisi. Sitä paitsi ei meillä ole varaa tällä hetkellä. Kai sinä ymmärrät, mitä se rahanleikkaus merkitsi?

- Jos pyytäisit äidiltäsi lainaa?

- Ei äidillä ole ylimääräisiä rahoja.

- Kyllä vaan on! Korjasi rahansa talteen ennen leikkausta. Ihan piruttaan jätti meille kertomatta unestaan.

- Ja jos olisi kertonut, olisitko uskonut?

- Oskari, etkö sinä huomaa, miten minä tukehdun täällä? Ketään ei voi kutsua kylään. Ei kenenkään kanssa keskustella.

- Vähä väliähän sinä niitä Viipurin tyttöjä tapailet Stockmanilla tai Colombian kahvilassa. Ja kai nyt naapureissakin on joitakin rouvia, joita voisit täällä kahvittaa.

- Herra jumala! Et kai sinä tosissasi kuvittele, että minä voisin? Tässä ympäristössä! Kaikki ovat kommunisteja! Nehän vihaavat karjalaisia! Kai sinun sopii niiden kanssa veljeillä, kun koko ikäsi olet Kolikkoinmäen murjuissa asunut.

- Ja sinä nirppanokka aina valitat! Viipuri sinne ja Viipuri tänne! Ei se sinunkaan kotisi paskahuusi ollut kullalla paneloitu. Äkkiä vastalämmitetty huone muuttui jääkylmäksi, ja sen varjot pelottaviksi. Isän kiristäessä silmiään viirulle hänen kulmakarvansa sulautuivat yhteen suoraksi viivaksi. Hänen sieraimensa värähtelivät. Suu muodosti toisen ankaran viivan.

- Ja äidiltä en lainaa ota! Velkaa me hänelle olemme jo ihan tarpeeksi. Koko sodan ajan äiti sinut elätti! Vieläkin pitää tytön ruuissa, kun sinä vain makaat sängynpohjalla. Keksit olemattomia sairauksia! Minkä helvetin takia minä sinut nain? Kai minä kuvittelin joku Yrjänä olevani. Kun kaulaan tarrasit, niin suojiini otin, mokoman prinsessan. Kyllä minä kelpasin, kun seurapiirit hylkäsivät ja portit kiinni paukahtivat! Ei ollut kyläpaikkoja pankkiirin tyttärellä sen jälkeen, kun isäsi tekoja ryhdyttiin tutkimaan. - Ja minä sinut! Mokoman pirtutrokarin äpärän! Niin, niin! Kyllä sen koko Viipuri tiesi, sen korttelin, jossa äitisi taloa piti! Kenen ruuissa itse olit silloin, kun äitisi luki tiilenpäitä vankilassa? Pelastusarmeijan lastenkodissa sinä olit! - Älä kuule puhu asioista, joista et tiedä mitään! Noin niinkuin hyvän sään aikaan, pidä nyt leipäläpi tukossa Agneta Tikka tai minä..! Isä nousi tuolistaan, kulki huoneen poikki, otti hiilihangon käteensä ja pöyhi himmentynyttä hiillosta nurkan kaakeliuunissa. Hän rämäytti luukut kiinni, ja sulki pellit, jotka kalisivat kuin rumpuun olisi takonut. Vetokettinki niiden väliltä katkesi. Isä loikkasi äitiä kohden ja nyrkkikäsi nousi, pysähtyi ilmaan ja laskeutui hervottomana äidin toppatuolin käsinojalle. Äiti kutistui kasaan. Isä puukotti katsellaan. Hän kirskutti hampaitaan. Äiti räpytteli silmäluomiaan. Hän alkoi nyyhkiä. Pää painui alas ja sormet puristuivat ristiin.

- Voi helvetti! Miten tässä nyt hullua lyömään?! Minä en ole kuin isäsi! En vaikka sinä minua siihen usutat! Isä ojentautui, käänsi äidille selkänsä, nappasi lehden minun nenäni edestä ja poistui huoneesta. Vessan ovi kävi. Isä istui siellä koko illan. Varmaankin hän osasi sen Suomen Kuvalehden ulkoa kannesta kanteen, ennenkuin päästi toiset toimittamaan tarpeitaan.

Keväällä äiti joutui sairaalaan. Mummo sanoi, että oli tullut komplikaatioita, mutta jos hyvin käy, niin äiti palaa sairaalasta pikkuvauva mukanaan. Se pikkuvauva syntyi kuolleena. Sinä päivänä kun isä toi äidin kotiin Naistenklinikalta, minä olin mummon keittiössä. Vyydin kudetta sukkuloihin. Mummo louskutti pirtaa. Isä astui ovesta, katsoi minua ja viittasi kädellään ovea. Tottelin vastaan väittämättä. Poistuin mummon kamarin puolelle. Katse kierteli huonetta, mummon viipurinaikaisia huonekaluja, suurta monilaatikkoista kirjoituslipastoa, pitkää kolmiovista liinavaatesenkiä sekä kahden istuttavaa kiikkustuolia. Ikkunan alla oli klaffipöytä. Sillä nökötti mummon tekemässä savipotissa miltei puoli akkunaa täyttävä kiinanruusu. Makuualkoovissa oli mummon vuode, rohtoarkku ja soikeapeilinen pukeutumispöytä. Hetken ihastelin kattolampun kookasta kupua, jota reunusti vihreistä, savunvärisistä sekä maidonvalkeista putkilohelmistä sommiteltu sahalaitainen punos. Istuin sitten kiikkustuoliin. Syvennyin tarkistelemaan mummon kamarin suurinta ihmettä, kaakeliuuniin maalattua suurta puuta. Sen jokaisella oksalla oli kukkana eri kasvi. Elämänpuuksi mummo sitä nimitti.

Kun katseleminen alkoi kyllästyttää, ryhdyin tutkimaan kaappien laatikoiden sisältöjä. Rohtoarkku veti kuin magneetti. Juuri kun olin nostanut kirstun kannen auki niin hiljaa kuin mahdollista, ottanut sieltä käteeni kivilusikan, jonka varsi oli karhunpään muotoinen, kuulin jonkun nousevan portaissa. Sujautin esineen nopeasti paikalleen ja kannen kiinni. Hiivin porstupaan johtavalle ovelle. Kurkistin avaimenreiästä. Äiti seisoi siellä. Hänen tukkansa hapsotti sekaisena. Hänen silmänsä olivat kuin kuolleella silakalla. Kirves oli kaksissa käsissä pään yläpuolella. Nopeasti väänsin lukon reikeliin. Äiti alkoi hakata ovea kirveellä säleiksi.

- Herra Jumala auta! Nyt minä sotken suohon sen Saatanan! Ja sen äpärän! Jeesuksen nimissä! Nyt se kuolee! Se Helvetin Lähettiläs! Ja sen pedon merkkiä kantava sikiö! Iskekää maahan paha, niin huutaa Herra! Ja teillä on taivasten valtakunta! Äiti karjui.

Minä ruikutin nyrkit suun edessä. Purin rystysiä. Kaikki tuntui pusertuvan alavatsaan. Tärisin niin, että valuin lattialle polvilleni. Pissat tulivat housuihin. En huomannut, että mummo ja isä olivat tulleet kamariin. En, ennenkuin isä koppasi minut syliinsä, painoi pääni hartiaansa vasten. Hän kuiskasi, että minun piti olla aivan hiljaa. Hys! Hys!

Mummo rapisteli rohtoarkulla. Hän meni ovelle kivilusikka kädessään. Mummoa ympäröi takajaloilleen nousseen karhun henki. Etutassu jysähti oven läpi. Kynsikäpälä tarttui kirvesvarteen. Se riuhtaisi aseen irti äidin kädestä, joka hetken roikkui verinaarmuisena pirstaleisen oven aukossa. Käsi vetäytyi hiljaa pois. Kuului tömmähdys. Äiti oli kaatunut porstuvan lattialle. Hänen äänensä ulisi vihlovasti kuin paloauto.

Äiti kuljetettiin pakkopaidassa Kivelään. Monina öinä pelkäsin sitä Kirvesäitiä. Myös sitä Karhumummoa kammoksuin. Isä koetti lohdutella. Hän tuuditteli minua sylissään. Mummo keitti rohtojaan sekä lauloi loilotteli omiaan. Oli eläväinen itsensä. Mummo ei näyttänyt edes huomaavan, vaikka olin alkanut kastella sänkyyni.

Kerran ruokapöydässä päätin kysyä suoraan: - Eihän mun tarvitse pelätä, vaikka mummo onkin karhumorsian, eihän?

Isä kolautti haarukan lautaseen, mulkaisi minua ja syrjäsilmin mummoa. Hän pyyhkäisi kaksin käsin otsakiharoita pois ohimoilta. Hän huokaisi. Kaivoi tupakka-askin housuntaskusta. Pilliklubi väpätti hänen suupielissään, kun hän raaviskeli tulitikkuja, jotka eivät ottaneet syttyäkseen.

- Ei tokkiinsa, laps kulta! Miehä oon siun mummois! Vaik kyl mie vissii oon karhumorseeki, ko miul on sellanen nimikii, Ljuupa Metveteva. Tää vennäänkielinen nimmein, näät merkissee sammaa, ko Rakas Karhuntyttö. Mie vaihatin vuonna kaheksantoist nimmein suomenkieliseks, sillo ko mie muutin Kyyröläst Viipurii. Siks mie nyt oon Lempi Karhu. - Eks sä muuttunutkaa kokonaan karhuks, kun sä sen äijän sinne Havin rantaan hukutit?

Isä kolisteli tuoliaan, nousi ja lähti ulos. Ovi vain pompahti yläsaranasta irti, kun se paukahti kiinni.

- Siu issäis on vähä herkkä näis karhu asjois, jot haastetaan myö niist vain kahen kesken. Mei huushollis näkkyyt ukset paukkuvan kaiket ajat, mummo sanoi, ja komensi minut lukemaan läksyjäni. Mutta minulle oli avautunut uusi maailma, joka oli niin pyörryttävä, etten uskaltanut paikaltani liikkua. Mummo kaivoi taskusta kevätkaramellin. Se loihti auringon suupieliin.

Istuin pihakeinussa. Irroitelin sireenin tertusta pillikkeitä. Etsin sellaista onnea tuottavaa, useampi teriöistä pikku kukkaa. Mummo kuopi kasvimaata. Isän askeleet rahisivat hiekkasoralla, kun hän kulki pihan poikki. Isä pysähtyi mummon viereen ja sanoi:

- Soittivat sairaalasta. Nyt se hullu on sitten hirttänyt itsensä viime yönä.

- No niihä mie aattelin, ko tuos omenapuus aamuyöl ol varpuspöllö sukimas pyrstösulkiaa. Hää näät vissii essi tikankoloo pesäpaikaksee.

- Lapun se oli kiinnittänyt hakaneulalla yömekkoonsa. Oli kirjoittanut jotain sellaista, että sinä olit noitunut lapsen kuoliaaksi.

- A vot! Tikka koputtaa nyt väärää kolopuuta. Mut tuuha sie miu luo synti kulta, tuuha tänne! Miul ko on pumasniekka muutenni tuot synninpuolt pullollaan, mummo vastasi.

- Mit sin sille juotit? Mit me vastataan, jos ne ottaa asian vakavasti? Mitähän kaikkea se on siell hullujenhuoneella hourinut? Ja ne teidän välit, kun ne oli sellaiset huononlaiset. Muistatkos äiti, kun Anun ensimmäisen kerran toin näytille. Sinä sanoit silloin minulle kahden kesken, että kun seitsemän vuotta olette yhteistä leipää ja suolaa syöneet, voipi tulla tora sekä ero. - Tuos paikas sie Oskari nyt lopetat! Vai eppäilet sie minnuu! Sie tiiät mainiost, jot miun rohtoloi on käytetty sattoi vuosii. Miun äitin niit on kerränt ja kuvant ja myynt Perkjärven apteekii. Ol siin lapses minnuuki. Sie muista se! Mie vaan virkoin vanhan totuuven, jot seissemän aviovuuen jälkeen alkaa kärrilöitten pyörät tipuskella kuoppii. Tikka, hää omil pulvereil ja unilääkkehil tuon sikiön heikoks nokki. Ja pahal mielel, ko sie niin usjast muihe hameniekkojen kanssa tantsit. Hautaa ny vaan rauhas vanha morsee, enne ko uuven otat. Ja jos otat, katokii, jot rakauven asjat on reilas.

- Hitto, ei ole helppoa sinun katseesi alla elää! Ei ole helppoa, kun omaa elämää rakentaa ja sinun piirustukset aina selän takana kummittelevat.

- Siks myö Karhun suvun naispuolet niin usjast oomme äpäriä maailmal synnytänt, tahi jos avioon on jouvuttu, niin myä ollaa vilkaast koht kapsäkki pakattu, ko teil miehil, se järjen juoksu on niin sutjakkaa. Työ ko tornin isseine ympäril rakennatte, työ ette uso, jot se haijoo, vaik laasti koht alkujaa ol kelvotont ja tiilet siene haperoi.

Viiden vuoden päästä isä ottikin uuden naisen, oikein hienon. Hän muutti Museokadulle. Silloin tällöin hän piipahti kuplafolkkarilla meitä katsomassa. Se uusi rouva hyvin harvoin! Isä maksoi mummolle vanhaa velkaa ja minusta elatusmaksua. Isän lähdön jälkeen mummo teki inventaarion.

- Iso kammar saap jäähä sillee. Siu äitilläs näät ol silmää kaikel kauniil. Mut tuoho kaakelmuurii, sie saatki ajalas maalata ihka oman elämänpuun. Ja tää issäis kammar, se on nyt siu kouluhuone. Kirjoituspöytä ja kaik! Tuo seinäkello, sen miu Anna mummoin sai Pietarist morseelahjukseks. Kakspäinen kotkakii siin huipul. Siin on ihka oikia salalokerokkii.

Olin seurannut perävaununa mummoa isän työhuoneeseen. Sukelsin suuren nahkatuolin syvyyksiin. Mummo oli pysähtynyt seinäkellon eteen. Hän avasi lasisen suojaoven ja pysäytti heilurin. Mummon käsi kopeloi jotakin kellon sisällä. Laatikko ponnahti auki aivan pohjan yläpuolelta. Mummo otti sieltä samettipussin. Hän näpräsi nyörit auki ja laski minun syliini kivisen karhuveistoksen. - Tää on Ontrei issäin karhu. Sellane, jol voi manata karhuemuu.

Ensin katsoin mummoa suu auki. Pärskähdin pari kertaa. Lopulta aloin nauraa, eikä siitä naurusta tullut loppua millään. Kohta kuitenkin alkoi harmittaa mummon pilkka ja tiuskaisin:

- Älä kerro satuja! Ei sellasia karhuemuja oikeesti ole olemassa. Et säkään mikään Otsotar oo, vaikka mä pikkulikkana sellasta uskoinkin. - Elä, elä tyttö! Mitä sie virkat? Etet muka karhuemuu uso? Kuuleha sie, näit Ontrein karhuloi ei löyvy ko kansallismuseon lasikaapeist. Kivikauvelt on se suvus kulkent. Usot sie?

Silitin peukalolla kivikarhun kasvoja. Katsoin ylös mummoon. Koetin löytää jotakin hänen kasvoistaan, joka paljastaisi leikinlaskua minun kustannuksellani. Näytti kuin mummon kynsisilmästä olisi lentänyt kipinä minun silmääni. Näin hänet venäläisen maatuskan kaltaisena. Kaikki karhumorsiammet olivat sisäkkäin. Ne hymyilivät. Kivikarhu tuntui kädessni polttavan kuumalta. Sujautin sen nopeasti pussiin. Pyysin mummon kätkemään sen takaisin kellon sisälle ja sanoin. - Ihan typerä karhun kuva, reikäkin keskellä ruumista.

- Siihe reikää laitettii vars. Jonnilainen kivikirves se ol. Miun issäin antoi sen siun issäilles, mut hää sen viskas poikkee. Miul hää kerto sen lummee hukkunee, mut ko mie tiesin sen yskän, nii mieki oli olevinaa, ko se ois tosissans kavont. Siitäpä tulleeki mielee, jot ko aika miust jättää, pittää se karhu antaa siun issäilles.

- Se karhu on samanlainen kuin...

- Ko mikä?

- Se karhulusikka, joka sulla on rohtoarkussa.

- A vot! Oonkos mie siul koskaa kertont, jot mie hänt Mantin lusikaks kussun. Vaik vanhemp se lusikka on, ko Manti. Mut ko Manti ol ensimmäine, jol ol nimi annettu. Hänt enne naispuolet ol suvus vaa Karhuttarii. - Kyl sä nyt vedät mua höplästä.

- Uso sie vaan, totta mie virkan!

- Miks faija halus karhun joutuvan kadoksiin?

- Kah! En mie tiijä! Kuink mie voisi Oskarin aivoituksii arvuutella!

- Mun täytyy kysyä sit faijalta sitten!

Mummo miltei suutahti ja sanoi, ettei siitä karhusta saanut isälle hiiskahtaakaan, niin kauan kuin hänessä henki pihisi. Minä väänsin suuni mutrulle. Kuuntelin puolella korvalla mummon nopeaa jaaritusta: - Mut tuo issäis metalkaappi, se myö siirretää yläkerran alkovii. Siin on hyvä säilytel tärkeit pumakoi, ossuuskirjoi ja sen sellasii. Makkuukammarkii saap olla sellasenaa. Mie vaan nukun toises, ja sie toises vuotees. Ainakii toistaseks. Keittiöst puretaan tuo siun nurkkas välseinä. Siit tulee oikkee sellaine tupakeittiö vallan. Eteisest puhkaistaa ovi yläkertaa, ja sammaa syssyy tuost verannan lattiast suoraan kellarii. Sit ei tarvisse ennää ulkokautta kulkee savipajal, liiterii, eik pesutuppaa. Puutki on helpomp kantaa sissää. Ja jos meilt jottai mehhui tai kompottii talvel keittiöst puuttuu, ei tarvihe huoppikkait jalkaans vettää. Senko vaa, vaik sukkasillaa, kaik emmeet sielt kontuurist noutaa. Myö ollaa ko karhupesäs vallan.

- Mummo! Mul on paha olla. Mä oon kai klesa! Mun täytyy nyt päästä punkkaan!

Kun makasin sängyssä, oli se kuin vuoristoradalla tunneliin putoava kummitusjuna. Jokaisen mutkan takana väijyi joku, joka syöksyi kimppuuni milloin miekka, milloin kirves tai seiväs kädessään, koska minä oli Manti, karhumorsian.

Koulu oli minulle vakava asia. Arvosanat olivat aina lukuaineissa kiitettäviä. Minä olin kuitenkin mieluimmin pinko kuin kalmansilmä kerettiläinen. Töniminen ja tuuppiminen loppuivat. Tovereita ilmestyi silloin tällöin noitapiirini sisään kysymään neuvoa jostakin hankalasta koulutehtävästä. Mutta ainoat sydänystävät minulla oli kirjojen lehdillä.

Ylpeänä puin mummon ompeleman juhlakolttuun päälleni, kun ensimmäisen kerran vierailin isän luona näyttämässä kevättodistusta. Isä puhui sen uuden naisensa kanssa ruotsia. Hän oli siellä Museokadulla aivan toinen mies kuin mummon ja minun seurassani. Hän oli Pappa, joka taputti poskelle. Pappa antoi minulle rahaa, koska olin niin etevä. Se nainen oli Mamma, joka ojensi kättä, tarjosi kahvia ja jäätelöä.

- Min flicka är så duktig! Eller vad säger du Mamma?

- Javist Pappa! Javist!

Siinä ne praattasivat, ja praattasivat. Minä istuin keskellä hienoa salia, zippendaalien, kristallikruunujen, aitojen persialaismattojen sekä öljymaalausten keskellä. Kun yritin jotakin puhua, mamma opetti minulle ruotsia: - Men snälla du! Tala inte mat i munnen! Kiltti tyttö ei puhua, kun on ruoka suun sisässä.

Vierailun jälkeen minä raitiovaunussa mielessäni uhosin. Manasin, että jos minä olisin nyt karhumorsian, iskisin kynteni syvälle sen paskamamman naamatauluun. Siitä tulisi niin ruma, ettei isä viitsisi mokomaa katsella. Kun olin päässyt päätepysäkille Arabiaan ja kävellyt Intiankadun mäkeä ylös Kustaa Vaasantien risteykseen, minun kynsisilmässäni näkyi punaisia pyörteitä. Minua heikotti. Oksensin katukäytävälle kakut ja jäätelöt. Kotona minä kaivoin kellosta Ontrein otson. Maanittelin korven kontiota, Tapion tallukaista kuulemaan minun haluni, täyttämään minun toiveeni. Ympärilleni kietoutui savuharso. Olin karhun hengen sisässä. Se halusi tietää, mitä minä tahdoin sen tekevän. Ihoani pisteltiin tuhansin neuloin. Mahassani kurnuttivat sammakot. Käskin karhun häipyä Inkoon metsiin. Pudotin otson pussiin, ja kätkin takaisin kelloon. Järki sanoi, että olin kuvitellut kummajaisen keskellä kirkasta päivää. Tunne sanoi, että olin leikkinyt tulella.

Juhannuksen jälkeisellä viikolla mummo näki etiäisen.

- Siu issäis on tulossa. Tuos hää seisoo ovel, ko huuhkain, siivet levällää.

Ja tunnin kuluttua isä seisoi meidän tupakeittiössä ja huusi mummolle.

- Jätä Dorrit rauhaan, kuuletko!

- Kui mie siu rouvaas oon häirint?

- Se ei päässyt huvilalta kolmeen päivään ulos, kun karhu kierteli pihaa koko ajan.

- A vot, vai sil viisii! Mut mie ko en siu elämääs puutu, en puutunt Anun kans, enk tään Torritin. Mut ko sie Oskari nyt oot siinä, niin istuhe alas. Ota kohvii ja kasta vehnäst. Miul ko on siul asjaaki. Tää talo näät kaipaa värrii. Ja siul ko on niit suhteit jok paikkaa. Jos vaik jostain sais seinämaalii halval. Isä urahti jotain, kaivoi tupakka-askin taskusta ja pisti pillin palamaan. Minulta hän kysyi, olinko sairas, kun olin niin kalpea. Mummokin vilkaisi minua syrjäsilmin. Hänen änessään oli sävy, jota hän käytti, kun olin tehnyt jotakin luvatonta. Mummo kysyi: - Oot sie kippee? Jos oot, nii mee leppämää. - Vähä on vatsa sekaisin. Mä oon kai syöny liikaa raparperia.

- A vot! Kyl kai sie nyt oivallat, jot liika happo, se ain syövyttää kaik sisuskalut?

Purin alahuultani. Vilkaisin isää, joka piirsi numeroita ruutulehtiöön. Suututti ja hämmästytti yhtaikaa, että isä, joka pystyi nopeasti ynnäämään yhteen pinta-alan ja tarvittavan maalimäärän keskinäisen suhteen, ei pystynyt ratkaisemaan yhtälöä karhun ja raparperin välillä. Suututti ja nöyryytti, että mummo ei tarvinnut kuin muutaman palan palapelistä, niin hänellä jo oli koko kuva valmiina. Suututti ja pelotti, että olin syyllinen karhun vaelteluun Inkoon metsissä. Kaksitoistavuotiaan järjellinen sekä mielikuvituksellinen maailmankuva olivat tukkanuottasilla. Sattumaa sen täytyi olla. Pelkkää sattumaa.

Kun seuraavana aamuna olin syönyt aamupuuroni, mummo käski kattaa kahvipöydän isoon kamariin. Mummo näytti täysin rentoutuneelta omassa toppatuolissaan. Hän ryysti kahvia aluslautaselta sokeripalan läpi. Minun kehossani oli jokainen jänne kireällä. Minua inhotti mummon tapa juoda kahvia. Minua inhotti mummon filttitossut hänen jalassaan. Kiusaannuin mummon haastamisista. Pelkkä vanha karjalaiseukko mummo oli, ei muuta, hömppäeukko, joka narutti kortteihin uskovia naisia. Mutta ei minua enää saduilla pelotella! Halusin irti mummon liekanarusta. Halusin irti savipoteista, irti räsymatoista, irti tästä talosta, jossa elo oli pitkää päättymätöntä unta. - Tuo ryijy, se on siun äitiis elämänpuu. Jos sie et erota puuta messäst, tuo ryijy on pelkkää solmuu, langoist tehtyy solmuu. Katoha sie, ko naisihminen, hää kuttoo sisimpäns, haaveens ja kaik salaisuuvet käsitöihi. Sillo ko ei osattu kirjoittaa, kaik merkittii muistii kuvin. Naiset solmivat esliinojaan ja vöitään sellasil vaskisil kiekuroil. Ne niil kirjoi oli. Lausehii, jot pit muistaa. Toisis suvuis säilyi merkkilöitten tieto, toisis suvuis tieto unohettii. Niis vaan jäljennettii sellast, ko kauniilt näytti

- Pitääks sun aina vaan bamlaa tota paskamurrettas! Mä tiedän, että sä osaat kunnon kieltäkin! Sä vaan et halua! Sä oot niin täynnä sun Karjalaas, ettet nää, kuinka mä joka päivä saan hävetä sua, Karjalan ryssää ja kaikkee!

- Kyl vain onkii. Siin on äitis sielu. Seinämien sissää suljettu intohmo ja järki. Ja nyt mie kasson, jot sie oot nyt vähä ko tuo äitiis ryijy. Sius on puolet Karhuu, ja puolet Tikkaa. Ja tuo Tikka on nyt niskas pääl.

- Mitä mun mutsi tähän kuuluu? Se Tikka nokki itsensä kuoliaaksi! Niin sä sanoit kerran faijalle. Mut mä oon kyllä tarkkaan funtsinut, että sun höpinät sen hulluks teki. Ja faijakin lähti täältä, kun se ei kestä sua, ja sun paska enteitäs! Huusin niin että äänijänteet meni lukkoon ja henkeä piti haukkoa.

- Sie oot vallan tolaltas tyttö rukka, herkijä jo! Siun huutamises kuuluu vällee ain Elannon kaupal ast!

- Mitä siitä sitten on väliä?! Mitä näistä paskaposliineista on väliä! Lattialle ja säpäleiksi vaan! Kato nyt, siinä ne on saatanat! Viipurin kukkakupit! Rikki joka ainoa! Mitäs teet nyt! Kutsut karhuemun kylään vai?! - Sie nyt lakkaat het paikal huutamast ja kirroomast, mummo sanoi. Hän astui kohti huitovia nyrkkejäni. Mummo piirsi vasemmalla kämmenellä kasvojeni edessä ilmaan ikäänkuin aaltoviivan. Minusta tuntui, kuin joku otsalohkossani olisi katkennut. Huuleni kyllä liikkuivat, mutta raivonääntä ei kuulunut. Mummon selän takana seisoi varjona takakäpälilleen noussut kontio. Mummon pulleat käsivarret ojentuivat sulkemaan minut syliinsä. Lattia keinui. Olin kuin meritaudissa. Kaikki keikahti nurin. Sukelsin, kunnes paine repi rumpukalvot, silmät, kaiken. Henkeni nousi salakkana syvyydestä pintaan. Se kohosi kotkana ilmaan. Ylhäältä minä katselin, kuinka mummo pyyhki kasvojani pyyheliinalla. Ruusuveden ja iirisöljyn tuoksu! Ne kutsuivat minua katosta takaisin lattialla sätkivän ruumiini sisään. Hetken haparoin sumuharsossa. Sokeus lakkasi. Mummo oli kumartuneena minun yläpuolellani. Iho oli nihkeän hikinen.

- Pyörryks mä?

- Sie välleen sait jonnilaise tantsitauvin puuskan. Mut elä sie sure, pyhäks tauviks sitä on aikaj alust ast kussuttu. Tännää myö aloitettaa siun elämänpuun kirjonta.

Kai minä olin kuvitellut, että kamarin kaakeliuuniin kopioitaisiin mummon yrttipuun tapainen koristus sen jälkeen, kun astian sirpaleet oli lakaistu pois lattialta. Sensijaan mummo jatkoi jaaritusta äidin ryijystä. Mieli teki taas nostattaa uhoa, mutta olin liian hämmennyksissä, liian eksyksissä. Taas oli taakassani yksi hävettävä asia lisää. Minulle kaatumatauti oli samaa kuin hulluus. Eikä asiaa auttanut mummon loruilu äidin seinävaatteesta. Mutta mummon puheesta jonnekin upposi muotokuva tytöstä, joka kasvoi Dorritin huoneiston näköisessä talossa, ja jolla oli kaikkea, mitä rahalla sai. Minä näin, kuinka se tyttö kauniissa mekossa, hieno posliinipäinen nukke sylissään, puhkaisi peukalollaan nuken silmät, kun hänen äitinsä oli sulkenut tytön pimeään komeroon. Tyttö oli uhmannut neljättä käskyä. Näin hänen tuikkaavan tuleen ikkunaverhot isänsä työhuoneessa, koska isä oli lyönyt. Oli piiskannut tyttöä, hakannut tämän äitiä, joka yritti peittää puuterilla mustaa silmää. Minä näin sen tytön rukoilemassa polvillaan voimaa jumalalta, koska hänen äitinsä niin vaati. Jotenkin oivalsin, että uljaalla koti- ja kirkkokasvatuksella oli inhoittava kääntöpuolensa. Jos äidillä olisi ollut mummo, niin ehkä .... Häkellyttävä ajatusketju jäi kesken. Suljin sen siemenkoteloon, alitajunnan perukoille.

Elämänpuun kirjomisen ABC-kirja alkoi kipsimuoteista, joihin mummo opetti minut valamaan uudet kahvikupit särkyneiden tilalle. Arabian tehtailta kävimme noutamassa hienointa valkoista savimassaa, josta valuuvelli valmistettiin. Se oli yritysten ja erehdysten oppiaikaa, turhaannuttavaa, mutta samalla salaperäisesti kiehtovaa. Ensin epäonnistui valuu, kun en malttanut odottaa kipsimuotin kuivumista. Pilalle meni kuivuneiden esineiden puhdistus, koska hankasin niitä liian märällä sienellä. Korppupoltto särki astiat. Lasite oli rakeinen. Silopoltto oli laikukas. Koristemaalaus haalistui viimeisessä poltossa. Jokainen työvaihe käytiin läpi kahteen, kolmeen kertaan, ennenkuin meillä oli uudet kukkakupit.

Vierestä sain seurata, kun mummo povasi. Opin hiljalleen tulkitsemaan korttien ja käsien merkkejä. Mummo neuvoi kiinnittämään huomion siihen, miten ihmisen ilme tai ele liikahteli, kun kortteja käännettiin. Ihmisiä oli hyvä verrata johonkin eläimeen. Silloin heistä sai yliotteen. Näin ennustaja pystyi näkemään, mitä he itse povauksesta halusivat kuulla. Taitava povari antoi vain vihjeen. Povattava itse hahmotti selityksen. Jos kortit näyttivät rahaa, oli kautta rantain kerrottava, että rahalla oli taipumus haihtua taivaantuuliin, mikäli sitä ei järkevästi käytellyt. Kun näkyi onnea, oli vaivihkaa muistutettava, että onnesta puhuminen ja sillä kerskailu usein manasivat myötään onnettomuutta. Etenkin rakkautta näyttävien korttien kanssa oli oltava tarkkana. Kun kortit kertoivat miehestä, tummasta tai vaaleasta, oli kuin verhon takaa kuiskattava, että jos täydellisyyttä rakkaudelta vaati, oli ihmisen kohtalo silloin kylmä ja yksinäinen. Näihin elämänpuun piirrosharjoituksiin sisältyivät maton kutominen ja mummon lääkepuun opiskelu. Jos minulla oli vatsavaivoja tai yskä, opin lääkitsemään itseni oikeilla rohdoilla. Suhde mummoon ei aina ollut kitkatonta. Minuuteni nousi vähän väliä kapinaan. Olisin halunnut siirtää Karhutar- tarun ullakolle satukirjojen kanssa, mutta aina jossain mutkassa mummo palasi tuohon kronikkaan, karhulusikkaan ja Ontrei-otsoon. Tai, näin jälkeenpäin ajatellen, minä sitä kuumaa keittolevyä kosketin. Vertailin kouluhistoriaa Karhutar-tarinaan. Selitin, miten ihmiset entisaikoina pelkästä taikauskosta sekä tyhmyydestä syyttivät naapureitaan noidiksi ja ihmispedoiksi.

- Eiks hyö muka tänä päivän ennää sitä tee?

- No ei varmaan! Jokainen sanois, että lusikka on lusikka ja pysti on pysti. Eikä niissä mitään henkiolentoo oo...

- Sie et kyl vastant miu kysymyksee. Mut väliäkös tuol on. Sie vastoin luontoos et uso, jot henki on ossos ja Mantin lusikas. - Paskapuhetta!

- Elä kirroo! Henki vaan on kaikes ainees. Henki on jopa siu tekemis kohvikupeis. Niist tul hyvät, vasta ko sie halusit antaa henkes niihi. Lusikka ja karhu, hyö on kerränt vuosien saatos suunnattomast henkee ja tahtoo. Siks hyö on vaarallissii. Heit ko näpelöi, on tarkkaa tiiettävä, mitä toivoo, mitä tahtoo. - Tai karhun henki tulee ja syö sut. Kyl mäkin uskoin joskus joulupukkiin. Sanos mulle, miksei se karhu sitten syönyt sua, vaikka sä sen trokarin hukutit? Siihen sä et koskaan vastaa. Kiertelet ja kaartelet vain kuin kissa kuumaa puuroo. - Kuha mie saan tään maton valmiiks, sit mie kerron siul totuuven, mummo sanoi, mutta muuttui Penelopeksi, joka päivin kutoi, öisin purki kutomaansa. Hän valitteli näkönsä heikkenemistä. Ei enää muka erottanut punaista ruskeasta. Sininen ja mustakin menivät sekaisin. Minä muutuin mykäksi. Kuteetkin leikkasin liian paksuiksi. Puhkoin rääsyihin saksenkärjillä reikiä. Väitin koiden syöneen kankaat niin pahasti, ettei ne kelvanneet muuhun kuin uunin pesään. Musta mieli kutsui Raivottarien hurjaan piirileikkiin. Mikään ei pidätellyt. Tanssitaudin ensimmäiset pakkoliikkeet nykivät raajoissa. Vajosin lattialle. Äkkiä olin koskessa, jonka vesimassat velloivat hurjina hyökyinä. Syöverin pyörre veti minua pohjaa kohti. Mutta minä olin lohi, jonka elämän vietti käski nousta kosken vastavirtaan, ponnistamaan voimakkaalla pyrstöllään koskenharjalle ja uimaan suvantoon. Siellä jossain seisoi kontio, joka nappaisi minut kouraansa.

Mummo oli polvillaan minun vieressäni varjona, joka kimalsi prismaspiraaleina. Hän piti kädessään kynttilää. Mummo komensi katsomaan liekkiä, sen sinistä sydäntä kynsisilmällä. Hän käski keskittymään Tulettaren hameenhelmojen rytmikkääseen heilahteluun, joka on kuin lappeellaan oleva kahdeksikko, päättymättömässä liikkeessä.

- Sie ko sappee suoniis palal mielel tuputat, nii sie tukit johtot, pääs ja jalkojes välil. Jos sinnuu pahastikkii jännitää, nii sie aina kuvvaa mielees tää kynttilän liekki. Anna karhunkynnen siihe tuijottaa! Sit siu pittää juuva salviast, mustikanlehist ja voikukast tehtyy saijuu. Ko sie sil viisii hoijat isseäis, nii sätkytki pyssyy loitol. Ja ko miust välee tuntuu, jot sie ehoin tahoin halajat tään tauvin päälles. Sie et saa ommaa mieltäs läpi miun kohallain! Mie ko en kasso viisaaks haastaa siul vakavist asjoist, enneko sie näist lapsen tavoist luovut.

Kerroin mummolle painajaisestani: - Mummo! isin karhupää kolistelee seinäkellossa. Kun minä aukaisen salalokeron, se onkin ovi huoneeseen, jonka keskellä on avonainen lasiarkku. Sen sisällä on karhunahkaan kääritty muumio. Minun tekee mieli silittää sen poskea. Aina kun ojennan käteni, kansi kolahtaa kiinni. Jään ranteestani puristuksiin. Jostain tulee kettupäinen nainen, joka puraisee käteni poikki ja huutaa, ettei saa koskea näyttelyesineisiin. Kun herään, niin ahdistaa. Ei auta, vaikka olen hereillä, koska tiedän, että kellossa on otso. - Hää ko unnii säikyy, nii hää myös pelkäjää päivänvaloo, mummo sanoi. - Sie oot tyttö raasu nii kitkerä issäilles, jot pois poikkee. Aattelepas, oiskos siu unnees huone jollai viisii ko museo. Oiskos se kettunaine kui se issäis morsee. Tahi oiskos siul huonoo ommaatuntoo siit pelist, ko sie sen unikarhun tois kevväänä sinne Torritin huvilal hääit. - Unikarhun? Mikä sellainen on?

- Joskus voip käyvä niin, ko sie ossosen mannaat, ja hänet taivaan Tuulettarel lähetät, hää jää oottelee isselens isäntää. Siun tekoses ol kiusaks yhtlail sil karhuparal ko Torritil. Tunsin vatsassani jäämöhkäleen. Kun se alkoi sulaa oivalluksen myötä lämpimässä merivirrassa, niin tulin sinuiksi lempeän karhun hengen kanssa. Tuli tavaksi lukea läksyt kivikarhu pöydälläni. Kun koulussa koepäivinä karhua kutsuin, se auttoi minua muistamaan luetun, sekä tietämään oikeat vastaukset. Oli jonkun sateisen sunnuntain ikävä. Radiossa soi tauoton. Piirsin lehtiööni puun, jonka oksahaarottumiin merkitsin karhuttarien nimet. Bill Haley ja Comets aloittivat "Shake Rattle and Roll'in". Väänsin Telefunkenin täysille. Aloitin hurjan jiven. Mummo astui sisään kädet savessa, kumiessu vyötäröllä. Yritin saada mummosta partneria. Mummo nosteli filttitossujaan. Kun hän heilutti käsiään, rapa kirjaimellisesti roiskui. Kappale loppui. Hekoitteleva mummo lysähti nahkatuoliin. Naururypyissä kiilteli kyyneleitä.

- Voi tokkiinsa! Iha syvänalast riipasee! Mut mist mokoma ilonpito oikkee johtunee?

Kiersin nappulasta radion pienemmälle. Työnsin lehtiön mummon savikouraan. Koputin etusormellani puusta tekemääni kuvaa. Ääneni hehkui intoa: - Tsiikaa, tsiikaa nyt! Tässä on mun elämänpuun malli! - A vot! Sit myö ostetaaki huomenis noit posliinivärrei. Ja ko myö täst ollaan nää saven roiskeet siivottu, nii mie taijan nyt siul kertoo tuon Ljuupa Metvetevan tarinan. Kaksin istutavas kiikus mie sen siul kerron, jot paaha toimeks, niin männää yläkertaa.

Ja mummo kertoi Haukan Eerikistä, jonka katse oli sähkövirtana lamaannuttanut nuoren Ljuban niin, että se oli tuntunut ukkovarpaissa asti. Peata oli sanonut, että jänis on haukalle huono vuodekumppani. Ontrei oli sanonut, että ei sitä rintaa mikään paranna, jonka koukkukynsi havukka on auki repinyt ja sydämen nokallansa merkinnyt. Ei ollut Ljubasta haukankesyttäjäksi. Kun sen pääsulkia silitti ja silmät hupun alle kätki, niin kiltisti tarrasi se sormeen kiinni, siististi pysyi paikoillaan. Vaan kun sen silmät olivat vapaat, se siivilleen nousi. Uutta hiirtä jo metsästi.

Kun pappi kirjoitti kastekirjaan Oskari Ljubanpoika Medvedev äpärälapsi, arpeutui Haukan nokkima sydän. Ljuba mietti sekä pitkin että poikin tämän maailman riistäjiä ja alistettuja. Samaa hän mietti niin öinä, jolloin ajoi koivuhalkoja kuin myös sianruhoja Pietarin mustanpörssin markkinoille. Käsi puristi lusikkaa, joka roikkui villalankanyörissä paidan alla. Nevski Prospektilla kansa huusi alas tsaarin saksalaista naista. Väkijoukko ryösti leipäkauppoja. Ljuba keräsi ylimistön takapihoilla viisinkertaisen maksun polttopuista sekä sianihrastaan. Kun suuri kahina alkoi, Ljuban reessä kulkeutui pakolaisia Rajajoen yli, pussillisista kultasormuksia tahi pöytähopioita. Sortajia ja sorrettuja hän ajetteli kansalaisodan päivinä, jolloin pitäjän navetat olivat tyhjiä, kun punaiset ja valkoiset vuoronperää ottivat omansa. Voittajana tuli valkoinen Haukka. Vei Ontrein leiriin. Ryssä Ontrei oli, ainakin nimeltään. Ljuba ajatteli että hyvä, kun Oskarin papinkirjassa isän kohdalla lukee äpärä.

Koivuhalkoja, läskiä ja emigranttien kultasormuksia oli se puutalo Kolikkoinmäellä, Viipurin villissä idässä, jonne Lempi Karhu perusti ensimmisen savipajansa. Lempin talossa oli kivijalassa kolme ovea. Jokaisen oven takaa noustiin portaat kamariin sekä keittiön kokoiseen asuntoon. Lempi kaupusteli savipotteja ja räsymattoja, Lempin hyyryläiset varpusia. Pirtukaupalla Iita, punaleski kolme tytärtään ruuissa piti, sillä hyyryn maksoi. Varpusilla elätti Alma poikaansa, ynnä keuhkotautista miestään.

Lempi silpoi herneitä pihaportailla. Kuuma kesäpäivä hautoi ukkosta. Siinä se seisoi, pahanilman lintu, Haukan Eerikki, Lempin pihalla, säihkysilmin, komeana, rintahöyhenet pystyssä. Korukielellä se Haukka haastoi. Oskaria näköisekseen kehui. Sulohuulin sopotti, kuinka viereensä nyt ainoan armaansa tahtoi.

Lempi katsoi tarkkaan miestä karhukynnen läpi. Hän tuumi, että kaikki palaa aina takaisin, mikä mitenkin muuttuneena. Mutta nyt Haukan sanat olivat pelkkiä harakanvarpaita kellastuvalla paperilla. Miehen sisus oli yhtä matoinen kuin nuo rikka-astiaan joutuneet herneenpalot. Lempi sanoi miehelle, että uksi pysyy kiinni. Petikaveriksi ei Haukasta ole. Jos jotakin joskus oli haaskiolle jäänyt, sen olivat jo korpit pois korjanneet.

Lempin taloon tehtiin ratsia. Hänen viakseen luettiin pirtukätkö kellarissa. Lempi tuomittiin vankilaan. Oskari tarrasi hameeseen kiinni, kun poliisit työnsivät hänen äitiään vankivaunuun Viipurin asemalla. Alma ja Iita toimittivat hätäpäisään Oskarin pelastusarmeijan kautta lastenkotiin, kun Haukka tuli vaatimaan poikaa itselleen. Lempi kiitti karhunhenkeä siitä, että rovasti oli kirkonkirjaan merkinnyt isän kohdalle "äpärä".

Oskarin vankeutta oli kestänyt kaksi viikkoa, ennenkuin Peata sai pumaskat kuntoon sekä pojan mukaansa Kyyrölään. Kaksi vuotta Lempi oli mitannut Hämeenlinnan pinta-alaa, vannonut ja mananut Karhuttarien kostoa. Kolmelta pululta hän oli ulkoilupihalla vääntänyt niskat nurin, ennenkuin tajusi, että oli onni, ettei Mantin lusikka ollut hänen käsissään.

Oli keväthankien aika. Lempi oli hakenut Oskarin Kyyrölästä Viipuriin. Ontrei oli antanut pojalle kivikarhun. Lempi kuunteli pojan puhetta puolella korvin, kun tämä innostuneena kertoi taikakarhun salaisuuksia. Iita ja Alma olivat pitäneet sekä kamarin että keittiön siisteinä. He olivat hoitaneet huoneiston lämmityksen. Uuni ja hella vetivät hyvin. Lempi keitti saijua ja haudutti hiilloksen päällä karjalanpaistia. Hän selaili kahta Postipankin säästökirjaa. Niihin oli kertynyt enemmän rahaa, kuin mitä hyyrisopimus edellytti. Kipurahoja Iita ja Alma maksoivat. Lempi tiesi, että ne rahat olivat poissa lasten leivästä. Numeroa siitä ei kannnattanut tehdä. Antaa äitien maksaa! Minä lykkään särvintä lasten kouraan vaivihkaa, Lempi kertoi karhulusikalle.

Oven takaa kuului kolinaa. Vielä metsästi Haukka saalista. Pirtuhöyryisenä uhkasi hän Lempiä Oskarin huostaanotolla. Kun Lempi oli vain kynsisilmällä tuijottanut, eikä mitään sanonut, alkoi mies lyödä Lempiä.

Oskari oli huutanut kivikarhu nyrkissään Ontreilta oppimaansa; - Kuule kulta emuseni, kuule korven naavaparta. otsoseni omenani, kun minä sinua huudan. Mies paha Pimentohon, Manan saunan lautehille. Oskari oli otsona iskenyt salamana Haukkaan. Hän sulki miehen sylipainiin. Rutisti rintakehän luut kasaan. Veri roiskui Haukan suusta Lempin rinnuksille. Eerikin lasittuneisiin silmiin jäi ällistynyt kysymys; miten voi heiveröisessä pojassa olla sellainen voima. Kontio kääntyi nyt isäntäänsä vastaan. Oskarin sydänala hehkui jo tummapunaisena, vain hippunen vihreää valoa näkyi. Lempi oli komentanut poikaa pudottamaan karhun lattialle. Ilma sähisi sähköä, kun kaksi karhuemua iski yhteen. Lempi ojensi lusikan kohti pojan sydäntä. Jalan hän asetti kivikontion päälle. Hän pyysi Ontrein otsoa, mesihuulta, palaamaan omaan pikku kotoseensa, mesilinnun makoisille antimille. Kuin ukkosenjohdattimena Lempi siinä seisoi. Huone oli kuuma kuin sauna. Lempi toivoi, etteivät kukkatapetit seinissä ottaisi tulta. Näytti siltä, kuin ne alkaisivat hiiltyä. Lempi sai ajettua manauksin ja houkutuksin karhudemoonin takaisin Ontrein otsoon. Itse hän makasi salaman iskemänä lattialla. Tulipunaisena hehkui kivikarhu. Se poltti permantoparrut allaan. Sihahti kuin kiuaskivi Oskarin heittäessä kuupalla vettä kytevälle lattialle. Puhekyky Lempiltä meni. Vasta viikon päästä jonkinlaista mongerrusta kurkusta lähti. Toinen puoli Lempin kehosta oli halpaantunut.

Terveellä kädellään Lempi oli piirtänyt ilmaan kirjaimia. Oskari oli ymmärtänyt. Hän oli hakenut kellarista perunasäkin, johon he yhdessä olivat Haukan sulloneet. He nostivat säkin vesikelkkaan. Siinä kelkkaa työntäessään, kylkimyyryä, puolikasta itseään perässään raahaten, Lempi oli karhun lepytyksiä hiljaa mielessään sopotellut. Havin hiljaisissa teollisuuskortteleissa oli kuulunut huuhkajan huuto. Kärelahden sulaan Lempi vesikelkan upotti.

- Ko mie sielt rannast kottii tarvoin yhen askelman kerrallans, mie tuumin, jot Iitan ja Alman kipurahat mie maksan takaisii. Jos hyö jottai ol nähneet tahi kuulleet, nii niil lunnail hyö oisivat sekä sokkeet jot myöskii kuurot. Miul ol vassa iha kural. Ko mie kotpihal seisosin viimein vihoin, mie mänin ulkohuoneesee. Sielt mie löysin Oskarin paljain jaloin, yömekos, reijän vierest. Mie viitilöin terveel käeläin poijan sissää kiirehe vilkkaa. A vot! Ko mie kui komennost, sinne reijän sissää kassoin, nii eiks siel kaike kakan seas ollutkii Ontrein Osso.

- Löytykse koskaan, se Haukka?!

- Löyty hää, mut laivan potkurit ol jo häne ruumiins niin pahast silpuks lyöneet, jot häne luultii muuten vaan, ommii aikojaa, sinne vettee joutunnee. Mut jos sie kuvittelet, jot mie en oo ommaintuntoin kanssa taistelt, nii virheep sie teet. Mut kaipa tää kertomus on siul opettant, jot karhuin henkii kans on tarkoin punnittava, mit heilt halajaa tahi annoo. Mut kaik täs maailmas pyörii ja palajaa takaisi, muovos tahi toises. Sie laita se korvais taa!

Opin hyväksymään Kauhavankujan talon kotinani. Se alkoi olla järjen tyyssija, kun ukopuolella oleva älykäs maailma oli kaaottisen hulluuden pesäpaikka. Mummolla oli oma ammattinsa siinä, missä Arabian tehtaalla työssä käyvillä Kettusilla. Koulussa ja kaduilla en ollut enää ummikko. Ei vieraiden kielien oppiminen vaikeaa ole. Tuntosarvilla tullaan toimeen kuhisevassa muurahaispesässä, vakuuttelin itselleni.

Kesäpäivät vietin Kumpulan maauimalassa. Harjoittelin ponnahduslautahyppyjä. On koko kehonsa hallitsemisen riemua ottaa vauhtiaskeleet kapealla laudalla ja tuntea voimaa jänterissä nilkoista reisiin. Oli iloa reväyttää itsensä irti kiinteästä, ylös kohti taivasta. Oli nautintoa kierähtää puolitoista volttia Ilmattaren kosketus iholla ja sukeltaa sukkulana Vellamon syliin.

Minulla oli jo yksi lukiovuosi takanani, kun Eros ampui nuolensa minuun. Antista tuli minulle kaikki kaikessa. Viisi luokkatoveriani paistatti päivää nurmikolla. Viisi silmäparia tuijotti minua altaan reunuksella, kun kiersin vettä poninhännästäni. Oioin märän uimatrikooni olkaimia. Ravistelin vesipisaroita käsivarsistani. Puhalsin pois vesitipan nenänpäästäni. Tajusin olevani alastomana, Ahdin tyttärenä, sileällä luodolla. Veen neitinä kutsuin katsojaa pärskeiden tanssiin, aaltojen hyväilyyn.

Kaikki harjoitushypyistäni olivat sitten pelkkää näyttöä. Kun kuljin karhunkierrostani hyppylaudalta veteen, altaan reunalle ja takaisin, näin takaraivossani viiden tuomarin nostavan pisteensä ilmaan. Veden alla saatoin kuulla, miten veri kiersi kohisevana. Sydämen lyönnit olivat tom-tom rummun iskuja. - Elä sie ehoin tahoin laita käpälääs karhunrautaan, mummon ääni kuiskasi sisäkorvassa. Oma varjoni altaan kaakeleissa näytti seinään naulatulta kontion taljalta.

- Tuu Pinko pelaa Casinoo, huikkasi Antin ääni nurmikolta, ja minä menin.

Kuusitoistavuotta, kesä ja korttipeli! Neljä jätkää, kuningas ja rouva! Viisi jakoa siinä tarvittin ennenkuin peli ratkesi. Lare, luipero, ketunkuontaloinen, ei saanut kasaan pisteitä kuin yhden mökin verran, pataseiskalla ensimmäisessä jaossa. Panettelija ja vakoilija! Esa kahmi korttipisteet joka pelissä. Ahne kuin ahma, enemmän saalista kaataa kuin jaksaa syödä! Pena keräsi padat ja rakensi viisi mökkiä. Kymmenen pisteen soturi hyvässä ja pahassa! Sudenpentu johtajansa kantapäillä! Kova karju! Ilen käteen osuivat peli pelin jälkeen patakakkoset ja ruutukympit. Kaksinaamainen uhkapeluri! Sileäksi suittu näätänaama! Naistenkaataja muka! Antti oli leijona! Hänelle ja minulle Onnetar kokosi ässiä ja mökkejä. Viiden jaon jälkeen olimme tasapäisesti kuudessatoista pisteessä.

- No niin! Korkeempi kortti ratkaisee voittajan, Ile sanoi.

Kesä on kasvun aikaa, lainailin taas mielessäni mummon typeriä sananlaskuja. Lassella kasvaa koivet. Naama kukkii kesakoita. Esalla kasvaa maha ja halut. Munat vipattaa uikkareiden alla. Penalla kasvaa karva kaikkialla, hartioissa, rinnassa. Jopa pitkän nenän sieraimista työntyy mustaa pikilankaa. Ilen nenän alle kasvaa tumma räkäjarru. Pokerinaaman alla kuhii häijyt suunitelmat. Antti ei pituutta veny, hartialeveyttä kylläkin. Minun mittaiseni hän on. Silmäni olisivat hänen otsansa tasolla, jos me seisoisimme vastakkain. Leukakuoppaan porotti aurinko. Miltä tuntuisi, jos siihen kohtaan koskisi huulilla. Oli hyvä, että aurinko poltti pintaa. Kukaan ei voisi arvata minun punastelevan.

Antti käänsi korttipakasta herttakuninkaan. Omaan käteeni jäi patarouva.

Ei minua vielä silloin pantu, vasta saman vuoden joulukuussa pelattiin kovemmilla panoksilla ja minusta tuli Musta Maija.

Meistä tuli jengi, joka vietti iltoja Primulan kahvilassa. Käytiin leffoissa. Tanssittiin koulu- ja kotihipoissa. Me Antin kanssa olimme pari. Muut pojat vaihtoivat tyttöystäviä vähän väliä. Meillä luettiin läksyjä ja kiisteltiin, kumpi on parempi, Elvis vai Paul Anka. Kun mummo osti television, sitä töllötettiin pimeässä. Jos olimme kahden, ohjelman jälkeen varovasti tunnustelimme toistemme ihoa. Kädet hikosivat. Huulet rohtui. Kaulahuivi peitti seuraavana päivänä rohkeimman intohimon merkit. Mummon kommenti Antista oli, että "vähä on ko issäis ulko-muovoltaan", mikä loukkasi minua syvästi.

Syyslukukausi meni. Meni joulu. Tuli Viattomien lasten päivä. Pakkasin olkalaukkuun todistukseni ja Karhulusikan. Lähdin Museokadulle. Todistukseen tarvitsin huoltajan allekirjoituksen. Lusikka oli minulla talismaanina apuna, jotta muistaisin kaiken oppimani kouluruotsin ja pystyisin vastaamaan Dorritin kysymyksiin vapaasti sekä luontevasti.

Kahdeksan aikoihin keskustelu alkoi pysähdellä. Ajattelin, että voisin soittaa Antille, joka asui melko lähellä, Urheilukadulla.

- Hei minä täällä! Mentäskö kuule leffaan? Mä oon nyt täällä faijalla mut oon juuri lähdössä pois ja Astoriassa menee se puolalainen filmi "Tuhkaa ja Timantteja". Tavattais Töölön torilla. Eiks niin.?

- Eiku, tuu hakee mut kotoo!

- Syöksä jotain? Sun ääni on niin paksu!

- Joo! Mä syön sut, kun tuut tänne. No, ala tulla sieltä!

- Mä oon siellä aivan kohta. Suljin puhelimen. Purin huultani. Olin melko vakuuttunut, että Antti oli humalasssa. Sanoin isälle ja Dorritille adjööt. Manneheimintiellä kulkiessani jouduin nostamaan talvitakin kaulukset pystyyn, sillä pakkanen nipisti napakasti Töölönlahdelta puhaltavassa tuulessa. Laukku olkapäällä tuntui kumman painavalta, kuin lusikka olisi tullut raskaaksi. Messuhallin luona teki mieli nousta raitiovaunuun ja ajaa kotiin. Sinne Pallokentän laidalle minä kuitenkin tallustin. Soitin ovisummeria. Antti odotti huoneiston ovella. Käsi hamusi tukea karmista. Silmät lurpahtelivat kiinni ja auki.

- Tuu sisään! Me pelataan jätkien kanssa pokkaa!

- Sido se lehmäs puuhun ja tuu miesten kanssa tupakalle, Ile huusi olohuoneesta. Muut nauraa käkättivät.

- No, ota ny takki vege, hei! Antti sammalsi.

Sanoin Antille, että halusin lähteä pois. Antin silmät harhailivat. Ymmärrys oli langennut Lovettaren loukkoon. Kasvot valahtivat kalpeiksi. Minulla välähti mielessä, että nyt se alkaa voida pahoin. Työnsin Antin kylpyhuoneeseen. Kannatin hänen päätään vessanpytyn yläpuolella. Omassa vatsassani kiersi siinä oksennuksen lemussa. Kun hän oli itsensä tyhjäksi kakonut, hän valahti rättinä kaakelilattialle. Enkä minä saanut häntä siitä nousemaan.

- Ana sammui, tulkaa auttamaan se petiin, minä huusin pojille olohuoneeseen.

Pojat päättivät vaihtaa pelin rättipokaksi. Antin sijaan he raahasivat minut sänkyyn. Minulle näytettiin, miten tanssitaan sudenpolskaa. Yksi piteli käsistä, kaksi jaloista, neljäs repi alushousuja kinttuihin. Rimpuilin ja kiljuin. Joku tunki nenäliinan suuhuni. Ääneni oli enää avutonta, tukahtunutta voihkintaa. Ile puhkui ja rynkytti minun päälläni kasvot irvessä. Pääni takaa huohottava Laren ääni kysyi, tekeekö nanaa. Vasempaa jalkaani repivä Pena varoitti Ileä päästämästä sisään. Oikealta kuului Esan lespaava vaatimus säästää jotain muillekin. Huone alkoi pyöriä silmissä karusellina. Aloin pudota pimeyteen kuin syksyn lehti, leijuen ja vipattaen ilmavirrassa. Tuli raju tuulen pyörre. Kohosin kumipallona ylöspäin. Selkäranka taipui loukolle. Jalat sätkivät. Kädet vatkasivat ylös, alas.

- Voi perkele, se tinttas varmaan mua neniin!

- Saatana, ämmä potkas mua leukaan!

- Hei jätkät! Ile sai munille! Jumalauta! Se tuli kai hulluks! Se on ihan pihalla!

- Voi vittu! Tsiikatkaa kundit! Sillä on vaan vasen ööga auki! Se shiinaa ihan oranssin värisenä, kuin jollain yöfogelilla! Pöllöllä perkele! Otetaan pitkät hei!

Pimeää, pitkää pimeää, oli aika Unettaren univaipassa! Kun rättiväsyneenä palasin tajuihini, oli muisti kadoksissa. Jossakin oli valoaukko. Sen keskellä heilui horjahteleva siluetti, jolla oli Antin ääni.

- Helvetin huora! Vain kaksi sanaa! Tuonetar olisi silloin ollut tervetullut. Tämän häpeän vuoksi en voisi mennä enää kouluun. Tämän nöyryytyksen vuoksi en voisi enää kohdata ihmisiä. Tämän itseinhon takia en voi katsoa enää kuvaani peilistä. Päässä risteili kymmeniä kuinka, miksi ja miten kysymyksiä. Olohuoneesta kuului kiistelyä; - Ette häivy jätkät!

- Mitä me täällä enää kukitaan? Otetaan pitkät!

- Te ootte kusessa, kuulkaa! Se on sairas. Se voi vaikka joutua lasarettii tai delaa. Joku muu, ku mä, saa mennä nyt tsiikaa sitä.

- Mitä me tehdään jätkät? Kuka menee? Jos se kertoo vaikka sen mummolle. Tai jos sen mummo jo tietää, kun ne sanoo, että se pystyy näkee ennakkoo kaikkee. Saatana, mul käy frysis selkäpiissä.

- Älä jauha paskaa! Ei se uskalla! Ei ne koskaan uskalla! Ei tästä mitään seuraa! Ämmät pelkää, kun niitten maine menee. Kullikasteen jälkeen ne riisuu itse housunsa. Ekalla kerralla niitä täytyy vähän pakottaa.

- Pidä turpas kiinni!

Veri pakkasi päähän. Minä aloin täristä. Pelkäsin uutta kohtausta. Koetin löytää pimeästä äärettömyyden kahdeksaista. Äkkiä mielestäni häpeä ja itseinho eivät kuuluneet minulle vaan noille äänille viereisestä huoneesta. Muistin laukkuni eteisen puhelinpöydällä sekä karhulusikan laukussa. Hiivin eteiseen. Lusikka kädessäni, karhun aura ympärilläni, lähestyin olohuonetta. Edessä olevan kynnyksen jälkeen ei olisi muuta kuin syvä kuilu, josta ei paluuta ole. Liekö halu elää, vai oliko pelkoa? En kyennyt hyppäämään tältä ponnahduslaudalta. Pyysin itselleni karhun voimat, jotta voisin vääntää ovenkahvan irti. Metalli murtui. Lukko vääntyi pesässään. Eikä ovea voinut toiselta puolelta avata, vaikka kahvan vastapuolisko oli pudonnut olohuoneen puolella. Pudotin lusikan laukkuuni. Irroitin eteisen sähkörasiasta sulakkeet. Olohuoneessa kävi levoton kuhina. Pyyntöjä, kirouksia, oven ryskytystä! Keskinäistä kahistelua! En kuunnellut sanoja. Äänensävyjä minä kuuntelin. Epätietoisuus kasvoi siellä oven takana peloksi.

Pimeässä eteisessä haparoin puhelimeen. Sormet laskivat numerolevyn reikiä. Halusin mummon noutavan minut kotiin. Sopertaen ja solkaten suolsin sanoja. Kuuntelin mummon hengitystä, kuin aallon kohinaa simpukankuoressa. Tämän tehtyäni minä vain odotin lattialla istuen, polvet koukussa, kädet säärien ympärille kiedottuina ja otsa polviin nojaten. Taas on edessä suljettu ovi, oven takana uhka. Kyselin Pimeän Piialta, miksi kaiken aina on tultava takaisin? Anelut ja rukoukset olivat oven takana vaienneet. Muurin toisella puolellakin vain odotettiin. Vaivuin puoliuneen. Hätkähdin, kun laukustani alkoi kuulua hankaavaa ääntä. Mantin lusikka aisti Ontrein karhun. Kaikilla soluillani tiesin mummon seisovan kadulla. Ryömin pystyyn. Hamuilin vaate-naulakosta päällystakkini ja lattialta kenkäni. Hyvin hiljaa väänsin auki lukon porraskäytävän ovesta. Jätin sen auki. Kengät kädessä sukkasillani aloin laskeutua kuudennesta kerroksesta alas rappuja. En uskaltanut käyttää hissiä. Mummo seisoi kadulla oven edessä kuin Pakkasakka. Takin karvakaulus ja huivin alta hapsottavat suortuvat olivat huurteesta valkoiset. Silmäripsissä sekä kulmakarvoissa kimalteli täysikuun valossa jääkukkia. Aukaisin oven. Kadulta puhalsi sisään jääpiikkinen Tuuletar. Oli todellinen tulipalopakkanen tänä Viattomien Lasten Päivän yönä.

- Sie lähet nyt kottii! Issäis auto seisoo Carelian apteekin kulmas. Mie hoijan tään siun vääryyven loppuu. En ollut kuullut mummon äänessä milloinkaan sellaista sävyä. Oli kuin bassorumpua olisi lyönyt syvän kaivon pohjalla. Pelästyin, että koko suuri kivitalo herää. Mummon huulet eivät kuitenkaan liikkuneet. Hänen äänensä kaikui suoraan minun päässäni.

- Et saa mennä sinne. Siellä on ihan pimeetäkin. Mä otin kaikki sulakkeet pois. Mummo kiltti! Et saa mennä! - Sie teet niin, ko mie käsen! Täs asjas ei mikkää lain kirjain sinnuu auta! Mustemmaks ne tuomarmiehet siut leimaa, ko nää miehealut. Mie en siun taakkaas lissää painoo taho. Mut mie en näit hulttioit ilman tuomioo kynsistäin lase!

- Sä et kyllä yksin mene! Mä tulen kans! Mulla on Mantin lusikka mukana. Mummo silitti poskeani tumppukädellään. Hän hymyili. Karhunkynsisilmät upposivat toinen toisensa sisuksiin.

- Olkoot! Mut muista, jot sie vaan vahit! Jos miun emuin ruppe hohtaa tummanpuhuvan, sie pyyhällät ko myrskytuul issäis autol.

Minä nyökkäsin. Peräkanaa nousimme ylös Baabelin torniin. Eteisessä mummo kaivoi taskustaan vihreän joulukynttilän ja tulitikut. Kun kynttilän liekki paloi, hän tiputti sulavaa steariinia askin kannelle ja kiinnitti kynttilän alustaansa. Mummo kutsui Sumuttaren solmimaan suojaverhoa näihin huoneisiin, niin ettei edes Äkrään ähellystä kuuluisi. Hän puhui Tulettarelle. Mummo pyysi tätä pukeutumaan vihreään leninkiin sekä parantamaan sydämet vihreällä voimallaan. Mummo otti Ontrein otson toisesta taskustaan ja ojensi sen minulle. - Anna miul lusikka, ko mie oon sen kanssa paremmin sinut! Karhut vaihtoivat kättä. Mummo liikutteli Mantin lusikkaa edestakaisin liekin lävitse. Olin puristanut nyrkissäni kivikarhua, mutta kun ojensin sen kohti liekkiä, mummo nosti toisen kätensä pystyyn. -SEIS! SIE VAHIT! huusi mummon ääni kalloluitteni sisässä.

Mummo aneli kontiota pesemään käpälänsä Tulettaren lähteessä. Hän maanitteli Manti Metsäemoa, Tapion Taarjaa, Hetti Haapatallukaista, Lastiikkaa Lettosuontytärtä, Vappua Väkeväkynttä ja Saaraa Salotarta. He tulivat kaikki. He ympäröivät pienen mummo maatuskan omilla auroillaan. Kynttilän valaisemassa eteisessä hengitti ja huokui ensimmäinen pimeys, syvä synty, jossa Karhuttarien henget hehkuivat Otavattaren revontulina. Ontrein otso eteenojennetussa kädessäni olin ottanut askeleet taaksepäin. Piirsin suojakehän ympärilleni. Oman karhuemuni suojassa jähmetyin Kammottaren kiveksi.

Karhuemu poltti tiensä lukitun oven lävitse. Olohuoneessa joulukuusen kynttilät paloivat. Lepattavien liekkien valopiirissä, kuin särmin takana, aukeni varjoteatterin näyttämö. Antti oli etummainen. Kontion käpälä huitaisi kerran. Pojan pää näytti ponnahtavan kuin vieteriukolla. Räsynukkena koko vartalo hervahti maahan. Penan karhutar kaatoi allensa maahan. Otsotar tanssi Penan päällä kömpelöitä tassujaan nostellen. Vain minun päässäni kaikui. Luut raksahtelivat ja rusahtelivat kuin kuivia oksia olisi katkottu. Varjot ryntäilivät huoneen nurkista toiseen. Otsotar kaappasi syleilyynsä Laren. Pojan raajat hän repi irti. Tuskan huuto oli loputonta ketun ulvontaa korvasimpukan käyrätorvessa. Verta juoksi lattialle kuin pumpattuna. Esa kaahasi ympäri huonetta uikuttaen hiiren lailla. Hän piteli sohvatyynyä sylissään vatsan suojakilpenä. Kontion kynnet tarrasivat poikaan. Otsotar paiskasi rimpuilevan, sätkyttelevän sammakon seinään. Hetken näytti kuin seinään olisi liimaantunut linttaan lyöty jättiläishämähäkki. Se yritti kiivetä turhaan ylös näkymätöntä lankaa, kunnes se kaatui taaksepäin, suorin vartaloin, pää edellä. Kallo halkesi kahtia.

Ile seisoi ovi aukossa. Hän yritti rynnätä siitä ulos. Huulet aukenivat kolminkertaiseen ei-huutoon, kun hän näki minut Kammottarena oven edessä. Liukkaasti, näädän tavoin, poika luikahti kylpyhuoneeseen. Kontion alkumorsian köpsötteli neljällä käpälällä pää roikkuen eteiseen. Enkä nähnyt enää vihreää paikassa, jossa mummon sydän oli. Karhu puski päällään oven saranoiltaan. Jokainen järkisolu päässäni käski minua nyt tottelemaan mummon määräystä, jokainen tunteen hiukkanen parkui tuskaa. En kyennyt omalla karhuemullani pitämään yllä mummon henkiauran hohtoa. Ei minulla ollut sanoja, ei voimaa, ajaa Karhuttaria Ontrein kivipäähän. Ruskea maakarhu oli tuo kömpelö, pitkäturkkinen peto. Veren hajusta huumaantuneena se löntysteli kohti pelolta haisevaa uhria. Karhu iski hampaansa kylpyammeesta suojaa etsineen Ilen kurkkuun. Kynnet raatelivat pojan rintakehän auki. Katselin lääkärikirjan kuvaa ihmisestä, jonka koko sisus oli asetettu näytteille. Karhun hampaat repivät Ilen sukuelimet irti. Peto alkoi syödä niitä. Oli kuin joku olisi naulannut minut kiinni permantoon. Koko minuuteni huusi pakoa. Karhunkynsipupilli tavoitti puoliksi palaneen kynttilän liekin, Tulettaren hameen helman. Pystyin kokoamaan itseni ahdistavasta kauhusta sekä vapauttamaan lihasjännitykseni. Avasin olkalaukkuni. Pudotin Ontrein otson sen sisuksiin. Otin puhelinpöydältä kynttilän käteeni. Astuin olohuoneeseen. Huone henki Kalmattaren hikeä. Etsin Mantin lusikkaa. Löysin sen Antin vierestä. - Väärän puolen valitsit, rutjake! Huoraksi haukuit! minä kuiskasin ja sylkäisin pojan vahan valkoisille kasvoille. Menin joulukuusen luo ja kaadoin sen kumoon. Tarkistin, että kaikki sen kynttilät paloivat. Vihreän kynttilän asetin ikkunalle, aivan verhojen viereen. Kun tulitikkuaski räjähtäisi, uutimet leimahtaisivat liekkeihin. Kaiken viinan Antin isän baarikaapista minä kumosin lattialle. Niin kauniita olivat rauhaa julistavat joulukynttilät! Mutta niin äärettöman vaarallisia!

Isä odotti Kuplassaan Runeberginkadun kulmassa. Auton tuulilasi oli jäätynyt sisäpuolelta kuuraan. Minä koputin sivuikkunaan. Isä kömpi ulos, ravisteli päätään ja pöristeli huuliaan kylmästä. Ilmaan nousi hengityksestä huurua.

- Karhuemu nielaisi mummon.

- Vai niin siinä sitten kävi. Syvään huokaisten isä alkoi jäälastalla kaapia kuuraa irti lasista. Kun hän oli laittanut lastan hansikaslokeroon, hän pyyhkäisi etusormella yksinäisen kyynelhelmen pois silmänurkasta. Autonmoottorin startti yskäisi kerran kohmeesta, köhäisi ja alkoi hyrrätä. Peltikoppakuoriainen lisäsi tasaisesti vauhtia. Ajoimme Mannerheimintien yli Helsinginkadulle. Linnanmäen kohdalla kuulimme paloautojen ulvonnan. Kun Sturenkadulta käännyimme Paavalinkirkon kohdalla Kustaa Vaasantielle, minä sanoin: - Sun täytyy auttaa mua äkkiä riisumaan joulukuusi koristeista.

- Miksi ihmeessä?

- Meidän täytyy karsia havuoksat irti kuusesta ja rakentaa halkokellariin laavu karhun pesäksi.

- Ei helkkarissa! Et sinä elävää karhua voi pitää kellarissa. Ja onko se sanottu, että se karhu edes tulee takaisin. Ja jos se tulee, niin sinun henkesi se etsii.

- Karhut nukkuvat talviunta. Mulla on aikaa kevääseen saakka funtsata asioita. Mä toivon, että...

- Älä toivo mahdottomia. Se mitä on tapahtunut, sitä ei tekemättömäksi saada. Ei sellaisia piirustuksia ole, joilla karhun ihmiseksi muuttaa.

- Sittenkin, mä keksin ihan varmasti, miten se tehdään.

- Mitä siinä on keksimistä. Selvässä tiedossa. Kun karhu kuo..

- Älä isä, älä! Auta mua rakentamaan se karhupesä!

Isä irroitti toisen kätensä ohjauspyörästä. Hän nipisti minua poskesta. - Kyllä, kyllä, karhutyttöin! Kyllä minä autan! Karhu ei tullut. Kun koulu alkoi, seisoimme kaikki pulpettiemme vieressä. Vietimme minuutin hiljaisen hetken, tulipalossa surmansa saaneiden, viiden luokkatoverimme muistoksi. Vetäydyin aina jonnekin kauemmaksi, kun puhe kääntyi poikien kohtaloon. Tyttökaverit pitivät sitä hurjan romanttisena, että minä olin kuin musta leski ja surin poikaystävääni omassa nurkassani. Vältin takarivin tyhjien pulpettien katsomista. Siellä ne istuivat, viisi haamua, suurin kysyvin, armoa anovin silmin.

Kotona saatoin istua tunninkin kynttilään tuijottaen. Mantin lusikka ja Ontrein otso olivat sen kummallakin puolella. Kyselin niiltä oikeuden vasenta ja oikeaa puolta. Lusikka oli vaaka, jolla punnittiin. Karhunkirves oli kaksiteräinen miekka, joka sivalsi. Miten saattoi lusikka mitata tai otso tietää, kuinka tuomita? Jos sainkin hyvityksen, niin oikeuden takana nauroi Kostotar koleaa nauruaan. Tulettaren hameenhelman äärettömyys kertoi kätketystä valosta omissa käsissäni. Ne keräsivät elämän energiaa kaikesta mihin kosketin. Mieti tarkaan, mitä karhulta pyydät, mummo sanoi. Miksi hän ei itse miettinyt? Miksi hän polulta poikkesi?

Minä mietin, ja mietin, mutta yhä nukkui karhumummoni jossain talviuntaan, yhä istuivat poikien haamut pulpeteissaan. Pohdin, olisiko ollut parempi variksena raakkua poikien yläpuolella, antaa heidän itse tuomita tekosensa. Häpeän pelon ja nöyryytyksen tuskan mummo minusta itseensä imi, hartioilleen otti kostoni. Lusikka tai otso kuiskasi: - Niin kapea on se kuunsäteen polku, jolla Karhutar vaeltaa. Kun karhulta jotakin pyydät, on sydämen energian oltava lepotilassa, keskellä, ei äärilaidoilla. Tämän kun muistat, niin on sinun hyvä elää.

Kun kuvittelin jotakin tärkeää oivaltaneeni, viimeistelin kaakeliuuniin elämänpuuni. Sen ylimmäiseen oksan haarottumaan kirjoitin oman nimeni; URSA AMANDA KARHU, Karhu, jota Karhutar rakastaa, mummon pikku Manti. Minä itkin, itkin kauan. Äänettöminä virtasivat kyyneleet kuin puhdistava Valottaren aamukaste.

Kudoin valmiiksi mattotilaukset, jotka mummolta oli tilattu. Savipotteja toimitin tutuille torikauppiaille entiseen tapaan. Jopa muutamalle sydänsuruiselle korteista povasin. Kun Kettusen rouva kerran uteli mummoa, minä kerroin, että hän on hieman sairaalloinen. Mummo pysyttelee paikallaan omassa pesässään. Sen jälkeen joka kerta, kun me kohtasimme, sanoin kohteliaasti, että mummon vointi, ikävä kyllä, oli aika huono. Joskus toukokuun puolivälissä Helsingin Sanomissa oli uutinen. Keskuspuistossa liikuskeli karhu. Kun me saimme kevättodistukset, ne luokkatoverit, jotka asuivat Pirkkolassa, valittivat, että kesäloma menee pilalle, kun ei uskalla olla ulkona sen karhun takia. Joku toinen sanoi, että oli kuullut joltakin kaveriltaan miehestä, joka oli nähnyt karhun Oulunkylän ja Vantaanjoen välisessä maastossa. Minä sanoin, että on se kumma juttu, kun joku luulee nähneensä karhun, niin kohta koko Helsinki vannoo sen nähneensä.

Mummo oli tulossa kotiin. Tunsin sen luissani. Kiroilin näitä kevään valoisia öitä. Tutkin tarkkaan almanakasta auringon lasku- ja nousuajat. Aavistin, että mummo tulee Tapion päivän yönä, sen pimeimmällä tunnilla. Seinäkello näytti varttia yli yhtä, kun kivikarhu alkoi kolistella salalokerossa. Mantin lusikka kädessäni tuntui lämpimältä. Menin ulos. Vilkuilin Kauhavankujaa molempiin suuntiin. Varjona jolkutteli laiha, nälkiintynyt ja takkuinen kontio asfaltilla. Avasin ajoportin. Ohjasin karhun pihanpuolelle kellarin ovelle. Takkuturkki tallusti sisään. Se asettui makuulle hakkuupölkyn viereen. Otso mörisi minulle, nosti käpälänsä pölkylle ja alkoi nuolla sitä kynsien välistä. Kirveenvarsi makasi lappeellaan sen tassun alla. Hain pesuvadillisen vettä sekä toisen silakoita. Nousin kellarista verannalle. Jätin Ontrein otson ylimmälle portaalle.

Vuoteessa rukoilin Mantin emua. Silitin lusikan karhunpäätä korvien välistä. Pyysin, että se suostuttelisi Ontrein Otsoa päästämään mummon pahasta, antamaan mummolle anteeksi, jotta hän saisi emunsa takaisin. Nukahdin rauhalliseen uneen. Heräsin kahdeksan lyönteihin. Keitin puuron ja söin. Panin kahvin päälle. Lähdin kellariin. Hajoitin havuisen laavun. Korjasin pois veden ja silakat. Otin tiskipöydän alta suojahansikkaat ja liinavaatekomerosta pellavaliinan. Sen sisässä oli kirveenterä. Palasin halkoliiteriin. Painoin varovasti mummon otsaa hamarapuolella samaan kohtaan, johon otsokirves oli osunut. Rautakirveen vaihdoin kivikirveen paikalle. Peitin liinalla mummon kasvot. Karhunpään vein kellon salalokeroon. Mummo oli kuollut. Ensin tuli ambulanssi sekä poliisi. Loppupäivä oli yhtä mylläkkää.

Ohtonen Otavanpoika, Eeva-Liisa Tenhusen artikkeli karhumytologiasta

Takaisin Aikakoneen arkistoon

Takaisin sivun alkuun