SCIENCE FICTION &
FANTASIA

Simon Ings puhuu

Haastattelu, julkaistu alunperin Aikakoneen numerossa 1b/1995.

Simon Ings (s. 1965) on englantilaisen tieteiskirjallisuuden nuoria mutta suuria lupauksia. Hän on toistaiseksi julkaissut kaksi romaania, joista ensimmäinen Hot Head (1992) ilmestyi heti tuoreeltaa suomeksi Lokin kustantamana nimellä Kuumapää ja sai hyvin ansaitun Tähtivaeltaja- palkinnon. Toinen romaani City of the Iron Fish ilmestyi 1994 ja ensi kesäkuussa pitäisi tulla Kuumapään maailmaan liittyvä Hot Wire, jota juuri ollaan suomentamassa. Hän on myös kirjoittanut joukon novelleja mutta ei omien sanojensa mukaan aio julkaista niistä kokoelmaa, koska hän hyödyntää niitä romaaniensa aineosina. Lisäksi hän on tehnyt tv- ja elokuvakäsikirjoituksia, jotka viime maaliskuussa toivat hänen Tampereen lyhytfilmifestivaaleille, jossa Aikakone hänet kohtasi.

(Huomautus lokakuussa 1998) Tämän haastattelun tietoja Ingsin teoksista ei ole millään tavoin päivitetty. Mainittakoon kuitenkin, että tekstissä mainittu romaani Hot Wire ilmestyi suomeksi 1996 nimellä Kuumalinja ja M. John Harrisonin Pastel City 1995 nimellä Pastellikaupunki.

Tämän haastattelun tekivät Juhani Hinkkanen ja Leena Peltonen Tampereella ravintola Sevillassa lauantaina 11. maaliskuuta 1995. Sen on nauhalta purkanut ja suomentanut Juhani Hinkkanen.

Juhani Hinkkanen: Voitko kertoa jotain itsestäsi? Olet ilmeisesti varsin nuori.

Simon Ings: Olen melko nuori ja aloin kirjoittaa vielä nuorempana. Mielestäni yksi tieteiskirjallisuuden ongelmista on se, että se houkuttelee kirjoittajia, jotka eivät ole vielä kehittäneet teemoja, joista he haluavat kirjoittaa, ja yksi sellainen asia, jota tietoisesti pyrin välttämään on liikaa kirjoittaminen. Jos alkaa kirjoittaa hyvin nuorena ennen kuin todella on mistä kirjoittaa, päätyy helposti kirjoittamaan kaksi kirjaa vuodessa, minkä kustantajani nimenomaan haluaisi minun tekevän. Sitä huomaa keksivänsä tyhjästä sen sijaan että kirjoittaisi oikeista asioista. Tällainen vahingoittaa tieteiskirjallisuutta siinä missä muitakin genrejä mutta aivan erityisesti tieteiskirjallisuutta koska sen sanavarasto on niin kaunis, niin houkutteleva, että päätyy kirjoittamaan juttuja sen kalusteista. Juuri tästä syystä luen hyvin vähän tieteiskirjallisuutta. Olen jo kirjoittanut riitävästi juttuja kalusteista koko loppuiäkseni.

Hot Head Ja kyllä, minä aloitin nuorena. Kuumapää oli ensimmäinen romaani, jonka kirjoitin. Aloitin sen ollessani vielä koulussa ja myin sen pienelle taskukirjakustantajalle nimeltä Unwin Hyman. Sen toimittaja Jane Robinson oli koonnut melko epätavallisen listan kirjailijoita, sellaisia kuin Geoff Ryman ja Colin Greenland, ja hänellä oli niin sanottu laatulista, jolla julkaistiin uusia painoksia mm. Garry Kilworthin ja M. John Harrisonin teoksista. Kustantamon osti sitten HarperCollins ja seurauksena oli se, että nämä kirjailijat, jotka menestyivät hyvin pienellä kustantajalla, ovat havainneet olevansa hyvin pieniä tekijöitä suuren kustantajan hyvin suurella listalla eikä tämä ole erityisen terve tilanne sillä, kun kustantajalla on varaa antaa kirjan kuolla, epäonnistua, silloin on mahdollista kirjoittaa hyvä kirja jonka hyväksi kukaan kustantamossa ei tee mitään. On myös mahdollista kirjoittaa huono kirja eikä kukaan kerro sinulle että se on huono. Nämä ovat riskejä, jotka joudumme tällä hetkellä kohtaamaan Englannissa, jossa suuret kustantajat kuten HarperCollins omistavat 90 % kirjailijoista.

Leena Peltonen: Onko sinulla mitään taustaa fandomissa? Miten päädyit valitsemaan ilmaisumuodoksesi science fictionin ja aivan erityisesti cyberpunkin?

SI: Olin Kuumapäätä kirjoittaessani tietoinen fandomista lähinnä kirjoittajapiirien kautta. Tällä ei ole mitään tekemistä tieteiskirjallisuuden tai fandomin kanssa mutta mielestäni kirjoittajapiirit tekevät melko paljon vahinkoa nuorille kirjoittajille koska niissä on aivan liian helppo ryhtyä kirjoittamaan ryhmää miellyttävästi sen sijaan että pyrkisi kirjoittamaan itseään syvemmältä koskettavista asioista ja koska science fiction keskittyy enimmäkseen kalusteisiin, tulee helpommin kirjoittaneeksi niistä kuin ihmisistä vaikka olisi aloittanutkin oikeista asioista.

Cyberpunkista olin kuullut toiselta kirjoittajalta Charles Strossilta, jonka kanssa kirjoitin muutaman novellin, ja sillä hetkellä kun kuulin siitä pakenin ja piilouduin enkä puhunut kenenkään science fiction -ihmisen kanssa enkä lukenut cyberpunkkia ennen kuin sain Kuumapään valmiiksi. En silti ole pahoillani että minut luetaan cyberpunkkiin. Se on minun taholtani pelkkää ahneutta. Pelkään tulla kategorisoiduksi mutta se myy kirjoja. Toisaalta olen niin äskettäin establisoitunut, kirjoittanut vain vähän kirjoja, vaikuttanut vain lyhyen aikaa, että ihmiset lukevat kirjojani vain jos heille kerrotaan että kirjoitan kuin joku muu. Se täytyy vain kestää, ei siitä ole mitään syytä ottaa pulttia.

JH: Niin ja tänäänhän cyberpunk-teemat ovat joka tapauksessa jo osa science fictionin valtavirtaa. Tulevaisuudesta ei voi kirjoittaa kirjoittamatta samalla tietotekniikasta. Sen täytyy olla siellä jossain, muodossa tai toisessa.

SI: Aivan niin, science fictionia kirjoitetaan aina cyberpunkin teemoista. Siinä ei ehkä aina puhuta kannettavista tietokoneista tai johdoista päässä mutta sitä on aina kirjoitettu samoista teemoista, irtaantumisesta ruumiin kahleista, elämästä vanhuuteen johtavana alamäkenä ja yrityksesta pelastautua siltä. Kaikki cyberpunkin teemat ja suurin osa sen kuvastosta on vanhaa science fiction kalustoa. Pääargumenttini on, että niin sanottu cyberpunk- liike ei koskaan ollut mikään liike. Se oli keino myydä kirjoja ja sen ideoi aivan avoimesti Bruce Sterling jonkinlaisena muunnelmana vanhasta kauppatavarasta.

Toinen näkökohtani on se, että cyberpunk ei sinänsä kuulu science fictionin kalusteisiin vaan elämän kalusteisiin. Sitä on jännittävää lukea, koska se ei ole ekstrapolaatiota. Se on paljon enemmän nykyhetkeä, paranoidia tutkimusta siitä mitä nyt parhaillaan tapahtuu. Se kertoo nykyhetkestä, joka on hukkumassa omaan tulevaisuuteensa, yhä nopeammin ja nopeammin.

Ottaakseni ilmeisen esimerkin, me synnymme teho-osastolla ja me kuolemme teho-osastolla. Elämämme on kuin sulkeissa näiden ällistyttävien bioteknologioiden välissä. Mutta onko todella välttämätöntä syntyä teho-osastolla ja kuolla teho-osastolla? Cyberpunk todella katsoi teknologiaa, jonka armoilla olemme ja sanoi: Tämä ei ole oikeaa teknologiaa tähän tarkoitukseen, tämä on teknologiaa elämäntapana, ja mihin tämä elämäntapa on johtamassa? Monessa tapauksessa se johtaa meidät painajaiseen vaikka William Gibson väittääkin, että hänen tulevaisuutensa on kaunis. Hän itse todella haluaisi elää siellä. Luulen hän käyttää tätä väittämää myydäkseen kirjoja ja mielestäni hän on väärässä.

LP: Kuumapää on hyvin armoton ja yksituumainen kirja. Oli mielenkiintoista kuulla sinun puhuvan tunteista lehdistötilaisuudessa Tampere-talossa. Tarkoitatko että ihmisten olisi jotenkin jätettävä tunteensa sivuun kohdatessaan tämän uuden teknologian?

Hot Wire SI: Luulen että en, ainakaan niin kuin sinä tarkoitat. Levitän korttini pöydälle ja kerron, että kehittyessäni kirjailijana olen havainnut tunne- elämän käsittelemisen helpommaksi ja helpommaksi ja se on myös tullut tärkeämmäksi minulle. Oli aika jolloin oli vaara, että kirjoittaisin kylmistä ja armottomista asioista loputtomiin muuta ne ovat lopuksi aika tylsiä puhumattakaan siitä että ne ovat niin kylmiä ja armottomia. Ja niinpä uudessa kirjassani nimeltään Hot Wire, joka liittyy löyhästi Kuumapäähän, ovat henkilöiden tunteet ristiriidassa sen ympäristön kanssa, josta he itsensä löytävät. Kaksi henkilöä, joilla on hyvin erilainen tausta, yrittävät rakentaa välilleen normaalin suhteen ympäristössä, joka ei salli heidän tehdä niin. He yrittävät elää elämää, jota he luulevat normaaliksi mutta joka tosiasiassa on vain etäistä heijastusta elämästä, jota ihmiset ehkä elivät vuosia ja vuosia sitten. He eivät tosiasiassa tiedä miten sitoutua tunnetasolla.

Kirjassa, jonka parissa nyt työskentelen, kehitän tätä asiaa pitemmälle, tarvetta muodostaa jonkinlainen oma tila vastapainoksi ympäristölle, joka on muuttumassa yhä epäinhimillisemmäksi, yhä elinkelvottomammaksi, kun kone, teknologia, alkaa elää omaa elämäänsä, kun koneiden ja ihmiset ajatukset yhä enemmän alkavat kulkea omia teitään ja joutuvat yhä selkeämpään konfliktiin.

JH: Mikä on Hot Wiren ja Kuumapään suhde?

SI: Se ei ole jatko-osa.

JH: Niin toivoinkin.

SI: En tosiasiassa ole niinkään kiinnostunut kirjoittamaan romaaneja, jotka liittyvät toisiinsa. Kuumapää on kirja, joka seisoo omillaan. Se ei suoranaisesti liity Hot Wireen tai kirjaan, jota juuri nyt olen kirjoittamassa ja jolla ei vielä ole nimeä. Tai oikeastaan sillä on ollut jo kuusi nimeä mutta en aio vaivata teitä yksityiskohdilla.

Hot Wire sijoittuu muutamia vuosia eteenpäin Kuumapäästä. Snow, joka keksi tai ainakin löysi datafatin on löytänyt joitain vielä hurjempia teknologioita, jotka Kuumapään lopussa ovat hitaasti ottamassa ihmisten yhteiskuntaa ja teknologiaa valtaansa. Snowsta on tullut epäihminen, ei epäinhimillinen vaan jotain muuta kuin ihminen. Hän on luonnut tyttären nimeltä Rosa ja vaikka myös Kuumapäässä on henkilö nimeltä Rosa ei heidän välillään tässä osassa ole konnektiota. Konnektio tulee myöhemmin jo siksikin, että sarja on jotenkin saatava päätökseen.

Hot Wire on romaani keinotekoisesti luodusta naisesta, jolla on äärimmäisiä voimia ja joka katsoo näiden voimien olevan normaali asia. Se on myös romaani miehestä, toiminnan miehestä, joka on elänyt hyvin säädeltyä elämää. Koko elämänsä ajan hän on yrittänyt oikaista jotain kauheaa, jonka hän nuorempana on tehnyt, ja näiden kahden maailman ääripäistä tulleen henkilön välisestä suhteesta minä olen kirjoittanut vain nähdäkseni kuinka he selviytyvät.

Kirja jota tällä hetkellä kirjoitan on luultavasti niukin ja yksinkertaisin kolmesta. Olen tullut niukkasanaisemmaksi ajan myötä ja siitä olen varsin tyytyväinen. Kuumapää oli hyvin hämmentävä ja mutkikas kirja. Jossain mielessä tämä uusi romaani jatkaa Hot Wiren henkilöiden tarinaa mutta kehittelen siinä eteenpäin myös juttuja joiden parissa olen työskennellyt Simon Pummellin kanssa. Se kertoo koneiden viimeisestä mahdollisuudesta kommunikoida ihmisten kanssa. Niiden viimeinen toive on tulla ihmisiksi ja ihmisten viimeinen tavoite on tulla yhä enemmän ja enemmän koneiden kaltaisiksi. Luulisin että tämän jälkeen on melko mahdotonta kirjoittaa enää uutta tähän ympäristöön sijoittuvaa kirjaa sillä koneet ja ihmiset menevät omiin suuntiinsa ja uusi laji, joka syntyi Kuumapäässä Von Neumannin koneista tulee kehittymään edelleen ja olemaan monin tavoin ylivoimainen ihmisiin nähden.

JH: Milloin Hot Wire ilmestyy?

SI: Se julkaistaan Englannissa kesäkuun puolivälissä ja suomeksi sen ilmeisesti kustantaa Loki.

LP: Wille Keynäs suomentaa sitä parhaillaan.

SI: Aivan totta! Hän sai tekstin käsiinsä eilen (naurua). Teidän energianne tässä maassa on todella hämmästyttävää. Ihan todella!

JH: Voisitko kertoa jotain vaikutteistasi? Oletko ehkä lukenut Franz Kafkaa?

SI: Kyllä olen. Mitä vaikutteisiin tulee niin olen varmasti vaikutetuin kirjailija koko maailmassa koska luin kerran arvostelun Kuumapäästä, jossa minua verrattiin viiteen kirjailijaan joista neljää en ollut lukenut. Kyseessä on ilmeisesti prosessi, joka kirjailijoiden on käytävä läpi. Ajattelisin mieluimmin, että olen saanut vaikutteita Kafkalta kuin joiltakin muilta joihin minua on verrattu.

LP: Olet ehkä kuullut miten Robert Holdstock yhdistettiin jungilaiseen psykologiaan ja myytteihin. Hän kertoi minulle lukeneensa niistä vasta nähtyään tämän arvostelun.

SI: On varsin hauskaa seurata näitä vaikutusketjuja jotka on kirjattu arvosteluihin. On mahdollista seurata tieteiskirjailijoita sukupolvesta toiseen vain lukemalla arvosteluja. Huolestuttava trendi ovat kuitenkin muutamat uudet kriitikot, jotka näyttävät pyrkivän tekemään tästä arvon sinänsä ja sanovat että me tietenkin olemme kaikki vaikutteiden armoilla ja että kaikki mitä teemme on vain heijastusta menneestä. Niinpä kun kirjoitan avaruusoopperan kirjoitan tosiasiassa vain kaikista muista jo olemassa olevista avaruusoopperoista. On osoitettu että ei ole mitään uutta auringon alla, että meihin koko ajan vaikuttavat asiat, jotka olemme lukeneet, että me koko ajan yritämme kirjoittaa uudelleen varhaisimmat vaikutteemme ja että vuosien kuluessa me opimme tekemään sen.

Tosiasiassa uskon yhä että voimme kirjoittaa asioista jotka me itse koemme tärkeiksi, että meidän on kehityttävä kirjailijoina, ihmisinä ja yksilöllisinä persoonina. Yhteiskunta määrittelee meidät kuluttajina ennen kuin meidät määritellään ajattelijoina, rakastajina, taiteilijoina, työläisinä. Me määrittelemme kuluttamisen tärkeimmäksi asiaksi minkä teemme. Idea minuudesta, konkreettisesta, erillisestä ja tietystä persoonallisuudesta on jäämässä pois muodista. Media ja muut kirjoittajat yrittävät saada meidät näkemään itsemme vaikutteiden ja viettien summana.

En lopultakaan ajattele, että se auttaa meitä kunnolliseen kanssakäymiseen maailman kanssa. Mielestäni meidän on kehitettävä yksilölliset identiteetit ja sikäli kuin teoksillani on mitään suurta teemaa niin se on juuri tämä teema, kamppailu identiteetin löytämiseksi maailmassa, joka mieluimmin haluaisi että sitä ei olisi.

JH: En ole itse mitenkään viaton vaikutteiden etsimisessä. Toisessa romaanissasi City of the Iron Fish olin näkevinäni jälkiä Christopher Priestin Käänteismaailmasta ja Mervyn Peaken Gormenghast- trilogiasta mutta ovatko ne todella siellä?

SI: Minun täytyy jakaa tietämättömyyteni teidän kanssanne. Olen aina aikonut mutta en ole koskaan lukenut Mervyn Peakea. City of the Iron Fish oli toinen romaanini ja toiset romaanit tapaavat aina olla kaikkein itsetietoisimpia. Kirjoittaessani sitä olin huolissani vaikutteista ja se tuntui tulevan liian lähelle M. John Harrisonin Viriconium-tarinoita. Niinpä viimeisteltyäni sen luin sen läpi ja poistin kaiken Viriconium-kaman ja korvasin sen materiaalilla, jonka tunsin enemmän omakseni. Sitten katsoin sitä kauhuissani koska tajusin että se mitä se eniten muistutti, ja yhdennäköisyys oli huomattavan pelottava, oli Brian Aldissin Malacia Tapestry. Kirja ilmestyi ja ajattelin että voi ei, nyt kaikki vertaavat sitä Aldissiin. Mutta ei. He kaikki sanoivat, että hänen on täytynyt lukea Samuel Delanya. Hän on jälleen yksi kirjailija, jota valitettavasti en ole lukenut.

JH: Sinun ei pitäisi ajatella tuollaisia tai lopetat ennemmin tai myöhemmin kirjoittamisen kokonaan.

SI: Nimenomaan. Luulen että yksi City of the Iron Fishin pääajatuksista on se, että kirjan kaupunki on etäinen heijastuma jonkinlaisesta ihannekaupungista. Se on kaupunki, jota itseään vaivaa huoli vaikutteista. Sen on löydettävä itsensä ideoista, jotka se on itse kehittänyt itsestään. Se on suljettu maailma ja se on ansassa. Siitä on tullut palimpsesti. Kaiken mikä tässä maailmassa muuttuu on tultava sen omista lähtökohdista.

JH: Pidätkö sitä enemmänkin fantasia- kuin tieteisromaanina?

SI: Kyllä, ehdottomasti.

JH: Ajattelin niin koska romaanin tilannetta ei millään tavoin selitetä eikä mitään selitystä tosiasiassa edes tarvita.

SI: Ajatukseni Kuumapäässä oli että tarina itsessään olisi tapa säilyttää tietoa ja City of the Iron Fish oli ympäristö, jonka kehitin tähän tarkoitukseen ja kirjoillaa on näin ollen löyhä temaattinen yhteys.

JH: Pidin sitä hyvin kiehtovana kirjana. Olen tietenkin tieteiskirjallisuuden lukija ja lukenut sitä koko ikäni. Se tapa jolla rakensit tämän kulttuurin, pienet asiat, jotka lukija huomaa ja alkaa vähitellen ymmärtää millaisesta tilanteesta on kyse. Kalastajat ja merimiehet ilman merta, laivat, jotka kulkevat pyörillä, ajatus siitä, että jossain on meri, kaupungissa on merilokkeja mutta se on keskellä autiomaata toivoen että siitä jonain päivänä tulisi merikaupunki.

SI: Yksi asia, joka fantasiassa minua paljon ärsyttää on se, että se pyrkii olemaan sisäisesti johdonmukaista. Minä halusin kirjoittaa fantasian, jossa olisi aukkoja, asioita, joissa ei olisi järkeä. Esimerkiksi miten voisi olla mahdollista syödä meren antimia kaupungissa, joka on keskellä autiomaata, miten saattaa olla olemassa lintuja, joita on ruokittava koska ne eivät kykene itse ruokkimaan itseään? Nämä olivat kuvia, jotka vain tulivat mieleeni ja jotka kirjoitin paperille samantien kun tulin ajatelleeksi niitä ja jätin ne tekstiin raaoiksi elementeiksi, joita ei millään tavalla selitetä.

Tieteiskirjallisuudella ja fantasialla ei ole kovin suurta ulottuvuutta mutta on yksi asia, jonka ne tekevät ällistyttävän hyvin, paremmin kuin mikään muu kirjallisuudenlaji. Ne antavat lukijalle mahdollisuuden luoda hämmästyttävän voimallisia visuaalisia ympäristöjä. Fantasia on kuin tämä Iron Fishin kuva kirjassani, mikä itse asiassa kertoo aika paljon siitä miten panin tämän romaanin kokoon. Fantasia on kuin puoliksi avoin ovi. Oven takana ei ole mitään, vain tyhjä huone ja se että sinne ei näe merkitsee sitä, että sen voi kansoittaa omilla mielihaluillaan. Englanninkielessä on sanonta "Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella". City of the Iron Fish on minun tapani oppia miten se tehdään, miten käytetään erilaisia trikkejä, tehokeinoja ja juonia jotta lukija rakentaisi mielessään maailman, joka on paljon suurempi kuin se, josta tosiasiassa kirjoitin.

Luulen että kirjailija, joka tekee sen parhaiten, ja juuri siksi hän vaikutti minuun niin paljon, on M. John Harrison Viriconium-tarinoissaan. Monet fantasia-kirjoittajat yrittävät kirjoittaa Viriconiumin tapaan ja he epäonnistuvat surkeasti koska he yrittävät kirjoittaa sitä mitä he ovat lukeneet Viriconiumista. Jos todella katsoo Viriconiumin tekstiä niin huomaa ettei siinä ole lainkaan yksityiskohtia, ei minkäänlaista johdonmukaista ympäristöä.

JH: Aivan totta. Viriconiumista on mahdotonta piirtää karttaa.

SI: Viriconium-tarinoista löytyy suurenmoinen lause, siteeraan sitä todennäköisesti väärin, mutta se menee jotensakin tähän tapaan: "Olut oli aina liian lämmintä Cafe Californiumissa mutta kesäisin puhalsivat tuulet kylminä pitkin tiettyä katua". Jos tämä lause olisi kuulunut: "Olut oli aina liian lämmintä Cafe Californiumissa ja kesäisin puhalsivat tuulet kylminä pitkin tiettyä katua", se ei olisi tarkoittanut mitään, se olisi ollut vain kaksi merkityksetöntä yksityiskohtaa. Sanan "mutta" käyttö sanan "ja" sijasta implikoi jotain tiettyä arvojärjestelmää, joka lukijan on itse löydettävä. Lukijan on itse tehtävä se ja tämä on yksi tekniikka, jota kokeilin City of the Iron Fishissa.

JH: Tämä Viriconium-konnektio kiinnostaa minua aivan erityisesti, koska toimittamassani sarjassa ilmestyy lähiaikoina Harrisonin Pastel City ja Leena tässä on sen suomentaja.

SI: Harrison ja minä olemme kirjoittaneet yhdessä joitakin novelleja, joista yksi nimeltään "Dead" on julkaistu Interzonessa äskettäin. Me työskentelimme useissa yhteisissä projekteissa mutta mielestäni kahden kirjailijan on hyvin vaikeaa työskennellä yhdessä erityisesti siksi, että science fictionin tapaisella alueella päätyy väistämättä kilpailutilanteeseen vaikka kirjoittaakin yhdessä, koska markkinat ovat hyvin kapeat. Se ei haittaa meitä paljon koska tulemme hyvin toimeen yhdessä, mutta on paljon helpompi tehdä yhteistyötä Simon Pummellin kanssa koska me työskentelemme eri alueilla. Hän on elokuvantekijä ja hänen toimialaansa on ohjaaminen ja toimittaminen. Minä olen kirjailija ja minun toimialaani on käsikirjoituksen tekeminen. Me kehittelemme tarinat yhdessä mutta toteutamme ne erillään. Koska me olemme kiinnostuneet samanlaisista asioista me kykenemme sovittamaan näkemyksemme yhteen ja työskentelemään yhtenä yksilönä. Mutta kun kirjailjat sovittavat näkemyksiään yhteen niin he vähintäänkin huonontavat ansiomahdollisuuksiaan, työn tuotto on jaettava kahtia. Viime kädessä kysymys on taloudellinen.

JH: Olen kiinnostunut tavasta, jolla esittelet uusia henkilöitä kirjoissasi, esimerkiksi Allingham Nye City of the Iron Fishissa ilmaantuu aivan yllättäen. Äkkiä hän on siinä ilman mitään esittelyä ja puhuu kuin olisimme tulleet keskelle keskustelua eikä lukija ole koskaan aikaisemmin kuullut mitään tästä henkilöstä.

SI: Hänet itse asiassa mainitaan kerran aikaisemmin, mutta olet kyllä oikeassa. Syy siihen miksi kirjoitin niin paljon Kuumapäästä eroavan kirjan, oli se että olin hyvin tietoinen siitä että se oli ensimmäinen romaanini. Olin vielä oppimassa ammattiani ja halusin kirjoittaa niin toisenlaisen kirjan kuin mahdollista vaikka tiesinkin, että kustantaja ei olisi halunnut minun tekevän niin. Mutta halusin tehdä siitä niin erilaisen kuin mahdollista oppiakseni uusia asioita. Yksi niistä asioista, joita halusin tehdä, oli kirjoittaa romaani ihmisen elämästä ja kirjoitin sen kertomaan kaksi- tai kolmekymmentä vuotta päähenkilöni elämästä.

Tieteiskirjallisuus suhtautuu maailmaan intensiivisen vainoharhaisesti ja perustuu intensiivisesti thrillerirakenteeseen, ja cyberpunk-muodossa on hyvin vaikeaa kirjoittaa yhden ihmisen elämästä, koska yhden elämän aikana tapahtuu suunnaton määrä asioita. Kun kirjoittaa ihmisen elämästä on pakko kirjoittaa fantasiaa. En usko, että on todella mahdollista kirjoittaa sellaista ja sijoittaa sitä meidän maailmaamme ja nykyisyyteemme koska siinä vaiheessa kun päähenkilö on vanha on maailma muuttunut. Niinpä rakensin fantasiakaupungin mikä antoi minulle mahdollisuuden keskittyä henkilöön tarvitsematta koko ajan miettiä ympäristöä koska kaupunki pysyi aina samanlaisena. Meidän maailmassamme tai Kuumapään maailmassa se ei olisi ollut mahdollista.

Kirjoittaessani City of the Iron Fishiä minun oli löydettävä uusia tapoja esitellä henkilöitä, uusia tapoja kehitellä henkilöhahmoja. Havaitsin erityisen hyödylliseksi tässä yhteydessä sen tosiasian että henkilöhahmojen ei tarvitse olla johdonmukaisia kaiken aikaa. Henkilöhahmot rakennetaan nimenomaan epäjohdonmukaiselta pohjalta. Otan esimerkin. Kumpi kuullostaa realistisemmalta, henkilö, joka on kasvissyöjä, joka protestoi ketunmetsästystä vastaan ja jonka setä oli nyrkkeilijä ja lopulta kuoli sen seurauksena, vai henkilö, joka on kasvissyöjä, käy nyrkkeilyotteluissa ja todella nauttii niistä ja käy työssä asetehtaassa? Uskon rehellisesti, että jälkimmäinen hahmo on paljon uskottavampi.

JH: Tosiasiassa ihmiset eivät ole johdonmukaisia.

SI: Juuri niin. Ihmiset ovat todellisuudessa täynnä ristiriitoja. Ei ole mahdollista olla johdonmukainen ja selviytyä elämästä.

JH: Esimerkkihenkilösi haluaa esittää tiettyä roolia ulospäin ja menee sitten nyrkkeilyotteluun kertomatta asiasta niille ihmisille, jotka tuntevat hänet kasvissyöjänä.

SI: Ainoa tapa selviytyä science fictionissa ilman toista ammattia on kirjoittaa aivan liian paljon ja se ei ole hyväksi ja se johtaa huonoihin tottumuksiin kuten henkilöiden välittömään esittelemiseen ensimmäisellä sivulla ja tämän identiteetin säilyttämiseen loppuun asti. Se on mahdollista jos kirjoittaa nopeasti mutta jos yrittää kehittää epäjohdonmukaisia hahmoja, se saattaa käydä hyvin vaikeaksi.

JH: Molemmissa kirjoissasi on päähenkilöillä tärkeä homoseksuaalinen suhde. Onko sillä jotain erityistä merkitystä?

SI: Merkitseekö se jotain erityistä? En tiedä merkitseekö se mitään sellaista mitä heteroseksuaalinen suhde ei merkitsisi. Mielestäni se sopii City of the Iron Fishiin, sikäli että sen ilmapiiri heijastelee hyvin edwardiaanisen ajan hillittyä homoseksuaalista kirjallisuutta. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään poliittinen kannanotto. Hot Wiressa on merkittävä heteroseksuaalinen suhde, jota ei missään mielessä voi määritellä normaaliksi.

Luulen että olen pyrkinyt kehittämään seksuaalisia asioita heijastamaan henkilöiden luonnetta pikemminkin kuin niiden yhteiskuntien normeja, joista kirjoitan. Tarkoitan sitä, että kahta ensimmäistä kirjaa kirjoittaessani ei emotionaalinen sanavarastoni ollut vielä riittävän laaja joten minulla oli taipumusta johonkin selvästi normeja rikkovaan. Nyt luulen olevani itsevarmempi seksuaalisten teemojen suhteen ja homoseksuaalisuus on aika kömpelö väline. Mutta toisaalta se tuli henkilöistä itsestään. En halua antaa sellaista kuvaa että kirjoitin homoseksuaalisuudesta tai lesbolaisuudesta siksi, että kuvittelin niitä trendikkäiksi aiheiksi.

JH: Kertoisitko jotain käsikirjoittajan työstäsi? Täällä on nähty kirjoittamasi filmi Rose Red. Oletko tehnyt muita käsikirjoituksia?

SI: Rose Red on ensimmäinen filmi, jossa työskentelin Simon Pummellin kanssa. Hän soitti minulle noin puolitoista vuotta sitten luettuaan Kuumapään. Hän kertoi olevansa animaattori joka nyt työskenteli näytelmäelokuvien parissa ja etsi jotakuta kirjoittamaan käsikirjoituksia kanssaan. Siitä lähtien olemme olleet hyvin läheisessä yhteistyössä.

Rose Redin lisäksi olemme kirjoittaneet viisiminuuttisen animaation nimeltä Butcher's Hook mikä on riimiteltyä cockneyslangia ja tarkoittaa "look". Se on kauhistuttava ja samalla kertaa hauska tarina eläinkokeiden tekijästä, jonka hänen omat eläimensä pistävät läpi näiden kokeiden. Se käsittelee biologiassa ja koko tieteellisessä prosessissa itsessään piilevää väkivaltaa. Se ei pyri sanomaan että tiede olisi sinänsä "pahaa" mutta että siihen väistämättä liittyy väkivaltaa.

Me olemme myös suunnitelleet kahta ideaa pitkiksi elokuviksi ja toinen niistä on parhaillaan kehiteltävänä British Film Institutessa ja BBC:ssä. Palattuani kotiin tulen luultavasti kuulemaan meneekö se tuotantoon. Kyseessä on tieteiselokuva ja tieteiselokuvaan liittyy yksi ongelma. Jos siinä ei ole avaruusaluksia tai se ei sijoitu tulevaisuuteen sitä ei kutsuta science fictioniksi. Sitä kutsutaan kauhuksi. Esimerkiksi David Cronenbergin elokuvat on brittiläisissä videovuokraamoissa luokiteltu kauhuun eikä science fictioniin. Niinpä minun pitäisi kai sanoa että teemme kauhufilmiä, emme science fictionia, mutta kuten suurimmassa osassa Cronenbergin töitä siinä ei ole mitään kauhistuttavaa.

JH: Kuinka pitkä se tulee olemaan?

SI: Siitä tulee noin tunnin ja kahdenkymmenen minuutin mittainen. Rose Red oli kaksikymmentä minuuttia pitkä.

JH: Mielestäni pienoisromaani tai pitkä novelli on luonnollinen mitta kirjoitetulle science fictionille mutta en usko että lyhyitä science fiction filmejä on niinkään paljon.

SI: Ei niitä todella kovin paljon olekaan. Syynä on luultavasti lyhytfilmien tuotantotapa. Voin varsinaisesti puhua vain tilanteesta Englannissa, jossa filmit rahoitetaan julkisista varoista sellaisten tahojen kuin British Film Instituten kautta. Channel Four, joka toimii yhteistyössä BFI:n kanssa ei ole julkisesti rahoitettu mutta se toimii yhdessä Arts Councilin kanssa.

Näitä organisaatioita kiinnostaa lähinnä korkeakulttuuri. Ne eivät ole tottuneet käsittelemään genremateriaalia tai populaarikulttuuria yleensäkään. Niinpä lyhyitä science fiction -filmejä on viime aikoihin asti tehty hyvin vähän koska science fictionia on pidetty populaariviihteenä lukutaidottomille, Tähtien sotana ja Taisteluplaneetta Galaktikana. Seurauksena on ollut, että ne filmit joita on tehty on tehty käytännöllisesti katsoen nollabudjetilla filmiopiskelijoiden työnäytteinä koska he pitävät science fictionia helppona lajityyppinä. Mutta mikään lajityyppi ei ole helppo, länkkärit eivät ole helppoja, rakkauselokuvat eivät ole helppoja. Jokaisella genrellä omat sääntönsä ja jollei niitä osaa etuperin ja takaperin ei lopputulos voi olla hyvä.

JH: Toisin sanoen säännöt on tunnettava ennen kuin niitä voi rikkoa.

SI: Ehdottomasti. Viime aikoina raha on ollut tiukemmassa ja niinpä tehtyjen lyhytfilmien täytyy pyrkiä tavoittamaan laajempi yleisö ja näin ollen niiden on käsiteltävä suosittuja aiheita. Science fiction on suosittua. Se vetää ihmiset teattereihin ja televisioiden ääreen. Se on suosittua ja niinpä rahoittavat tahot ovat alkaneet kiinnostua siitä. Lisäksi ovat ihmiset jotka arvostavat science fictionia varttuneet siihen ikään että he ovat päässeet vastuullisiin asemiin filmiteollisuudessa ja niinpä he ovat halukkaita harkitsemaan science fictionia kun taas edellinen sukupolvi ei ymmärtänyt siitä paljoakaan ja oli sitä paitsi perinnyt edeltäjiensä ennakkoluulot.

Meillä oli kuitenkin vakavia vaikeuksia Rose Redin kanssa. Ihmiset olivat suunnattoman innostuneita siitä, suunnattoman halukkaita oppimaan ja suunnattoman halukkaita työskentelemään kanssamme, ja sama taho, joka rahoitti sen, kehittelee nyt pitkää elokuvaamme ja he pitävät siitä. Mutta parhaalla tahdollakaan nämä ihmiset eivät ymmärtäneet mitään science fictionista. Seurauksena oli, että sen lisäksi että muunsimme ideamme käsikirjoitukseksi, mikä sinänsä oli uutta minulle, jouduimme myös selittämään koko jutun ihmisille, jotka eivät kyenneet ymmärtämään science fictionia. Jouduimme kirjoittamaan Rose Redin uudelleen seitsemäntoista kertaa. Se oli painajaista, se oli absoluuttista painajaista alusta loppuun.

Mutta kuten sanoin, nämä ihmiset olivat halukkaita oppimaan. Joudumme vielä kirjoittamaan uusia luonnoksia pitkän elokuvamme käsikirjoituksesta mutta olemme päässeet vaiheeseen, jossa päätös jatkamisesta ja rahoituksesta riippuu toisesta luonnoksesta. Jouduin siis kirjoittamaan seitsemäntoista luonnosta lyhytfilmistä ja kaksi pitkästä elokuvasta. Joku jossain on ilmeisesti oppinut jotakin. Ainakin minä olen oppinut paljon ja ja luulen että ihmiset BFI:ssä suhtautuivat paljon myönteisemmin ideoihimme koska jaksoimme puurtaa läpi kaikkien noiden seitsemäntoista version saadaksemme sen tehdyksi.

Aikakone: Kiitoksia, Simon Ings.

Simon Ingsin novelli Toiset kaupungit on luettavissa Aikakoneessa. Älkää jättäkö väliin!

Takaisin Aikakoneen arkistoon

Takaisin sivun alkuun