Simon Ings puhuu
Haastattelu, julkaistu alunperin Aikakoneen numerossa 1b/1995.
Simon Ings (s. 1965) on englantilaisen tieteiskirjallisuuden nuoria mutta
suuria lupauksia. Hän on toistaiseksi julkaissut kaksi
romaania, joista ensimmäinen Hot Head (1992) ilmestyi heti
tuoreeltaa suomeksi Lokin kustantamana nimellä
Kuumapää ja sai hyvin ansaitun Tähtivaeltaja-
palkinnon. Toinen romaani City of the Iron Fish ilmestyi 1994 ja
ensi kesäkuussa pitäisi tulla Kuumapään
maailmaan liittyvä Hot Wire, jota juuri ollaan
suomentamassa. Hän on myös kirjoittanut joukon
novelleja mutta ei omien sanojensa mukaan aio julkaista
niistä kokoelmaa, koska hän hyödyntää
niitä romaaniensa aineosina. Lisäksi hän on
tehnyt tv- ja elokuvakäsikirjoituksia, jotka viime
maaliskuussa toivat hänen Tampereen
lyhytfilmifestivaaleille, jossa Aikakone hänet kohtasi.
(Huomautus lokakuussa 1998) Tämän haastattelun tietoja Ingsin teoksista ei ole millään tavoin päivitetty. Mainittakoon kuitenkin, että tekstissä mainittu romaani Hot Wire ilmestyi suomeksi 1996 nimellä Kuumalinja ja M. John Harrisonin Pastel City 1995 nimellä Pastellikaupunki.
Tämän haastattelun tekivät Juhani Hinkkanen ja
Leena Peltonen Tampereella
ravintola Sevillassa lauantaina 11. maaliskuuta 1995. Sen on
nauhalta purkanut ja suomentanut Juhani Hinkkanen.
Juhani Hinkkanen: Voitko kertoa jotain itsestäsi? Olet
ilmeisesti varsin nuori.
Simon Ings: Olen melko nuori ja aloin kirjoittaa vielä
nuorempana. Mielestäni yksi tieteiskirjallisuuden
ongelmista on se, että se houkuttelee kirjoittajia, jotka
eivät ole vielä kehittäneet teemoja, joista he
haluavat kirjoittaa, ja yksi sellainen asia, jota tietoisesti
pyrin välttämään on liikaa kirjoittaminen.
Jos alkaa kirjoittaa hyvin nuorena ennen kuin todella on
mistä kirjoittaa, päätyy helposti kirjoittamaan
kaksi kirjaa vuodessa, minkä kustantajani nimenomaan
haluaisi minun tekevän. Sitä huomaa
keksivänsä tyhjästä sen sijaan että
kirjoittaisi oikeista asioista. Tällainen vahingoittaa
tieteiskirjallisuutta siinä missä muitakin
genrejä mutta aivan erityisesti tieteiskirjallisuutta koska
sen sanavarasto on niin kaunis, niin houkutteleva, että
päätyy kirjoittamaan juttuja sen kalusteista. Juuri
tästä syystä luen hyvin vähän
tieteiskirjallisuutta. Olen jo kirjoittanut riitävästi
juttuja kalusteista koko loppuiäkseni.
Ja kyllä, minä aloitin nuorena. Kuumapää oli
ensimmäinen romaani, jonka kirjoitin. Aloitin sen ollessani
vielä koulussa ja myin sen pienelle taskukirjakustantajalle
nimeltä Unwin Hyman. Sen toimittaja Jane Robinson oli
koonnut melko epätavallisen listan kirjailijoita, sellaisia
kuin Geoff Ryman ja Colin Greenland, ja hänellä oli
niin sanottu laatulista, jolla julkaistiin uusia painoksia mm.
Garry Kilworthin ja M. John Harrisonin teoksista. Kustantamon
osti sitten HarperCollins ja seurauksena oli se, että
nämä kirjailijat, jotka menestyivät hyvin
pienellä kustantajalla, ovat havainneet olevansa hyvin
pieniä tekijöitä suuren kustantajan hyvin
suurella listalla eikä tämä ole erityisen terve
tilanne sillä, kun kustantajalla on varaa antaa kirjan
kuolla, epäonnistua, silloin on mahdollista kirjoittaa
hyvä kirja jonka hyväksi kukaan kustantamossa ei tee
mitään. On myös mahdollista kirjoittaa huono
kirja eikä kukaan kerro sinulle että se on huono.
Nämä ovat riskejä, jotka joudumme tällä
hetkellä kohtaamaan Englannissa, jossa suuret kustantajat
kuten HarperCollins omistavat 90 % kirjailijoista.
Leena Peltonen: Onko sinulla mitään taustaa
fandomissa? Miten päädyit valitsemaan
ilmaisumuodoksesi science fictionin ja aivan erityisesti
cyberpunkin?
SI: Olin Kuumapäätä kirjoittaessani tietoinen
fandomista lähinnä kirjoittajapiirien kautta.
Tällä ei ole mitään tekemistä
tieteiskirjallisuuden tai fandomin kanssa mutta mielestäni
kirjoittajapiirit tekevät melko paljon vahinkoa nuorille
kirjoittajille koska niissä on aivan liian helppo
ryhtyä kirjoittamaan ryhmää
miellyttävästi sen sijaan että pyrkisi
kirjoittamaan itseään syvemmältä
koskettavista asioista ja koska science fiction keskittyy
enimmäkseen kalusteisiin, tulee helpommin kirjoittaneeksi
niistä kuin ihmisistä vaikka olisi aloittanutkin
oikeista asioista.
Cyberpunkista olin kuullut toiselta kirjoittajalta Charles
Strossilta, jonka kanssa kirjoitin muutaman novellin, ja
sillä hetkellä kun kuulin siitä pakenin ja
piilouduin enkä puhunut kenenkään science fiction
-ihmisen kanssa enkä lukenut cyberpunkkia ennen kuin sain
Kuumapään valmiiksi. En silti ole pahoillani että
minut luetaan cyberpunkkiin. Se on minun taholtani
pelkkää ahneutta. Pelkään tulla
kategorisoiduksi mutta se myy kirjoja. Toisaalta olen niin
äskettäin establisoitunut, kirjoittanut vain
vähän kirjoja, vaikuttanut vain lyhyen aikaa,
että ihmiset lukevat kirjojani vain jos heille kerrotaan
että kirjoitan kuin joku muu. Se täytyy vain
kestää, ei siitä ole mitään syytä
ottaa pulttia.
JH: Niin ja tänäänhän cyberpunk-teemat ovat
joka tapauksessa jo osa science fictionin valtavirtaa.
Tulevaisuudesta ei voi kirjoittaa kirjoittamatta samalla
tietotekniikasta. Sen täytyy olla siellä jossain,
muodossa tai toisessa.
SI: Aivan niin, science fictionia kirjoitetaan aina cyberpunkin
teemoista. Siinä ei ehkä aina puhuta kannettavista
tietokoneista tai johdoista päässä mutta
sitä on aina kirjoitettu samoista teemoista,
irtaantumisesta ruumiin kahleista, elämästä
vanhuuteen johtavana alamäkenä ja yrityksesta
pelastautua siltä. Kaikki cyberpunkin teemat ja suurin osa
sen kuvastosta on vanhaa science fiction kalustoa.
Pääargumenttini on, että niin sanottu cyberpunk-
liike ei koskaan ollut mikään liike. Se oli keino
myydä kirjoja ja sen ideoi aivan avoimesti Bruce Sterling
jonkinlaisena muunnelmana vanhasta kauppatavarasta.
Toinen näkökohtani on se, että cyberpunk ei
sinänsä kuulu science fictionin kalusteisiin vaan
elämän kalusteisiin. Sitä on
jännittävää lukea, koska se ei ole
ekstrapolaatiota. Se on paljon enemmän nykyhetkeä,
paranoidia tutkimusta siitä mitä nyt parhaillaan
tapahtuu. Se kertoo nykyhetkestä, joka on hukkumassa omaan
tulevaisuuteensa, yhä nopeammin ja nopeammin.
Ottaakseni
ilmeisen esimerkin, me synnymme teho-osastolla ja me kuolemme
teho-osastolla. Elämämme on kuin sulkeissa näiden
ällistyttävien bioteknologioiden välissä.
Mutta onko todella välttämätöntä
syntyä teho-osastolla ja kuolla teho-osastolla? Cyberpunk
todella katsoi teknologiaa, jonka armoilla olemme ja sanoi:
Tämä ei ole oikeaa teknologiaa tähän
tarkoitukseen, tämä on teknologiaa
elämäntapana, ja mihin tämä
elämäntapa on johtamassa? Monessa tapauksessa se
johtaa meidät painajaiseen vaikka William Gibson
väittääkin, että hänen tulevaisuutensa
on kaunis. Hän itse todella haluaisi elää
siellä. Luulen hän käyttää
tätä väittämää myydäkseen
kirjoja ja mielestäni hän on
väärässä.
LP: Kuumapää on hyvin armoton ja yksituumainen kirja.
Oli mielenkiintoista kuulla sinun puhuvan tunteista
lehdistötilaisuudessa Tampere-talossa. Tarkoitatko
että ihmisten olisi jotenkin jätettävä
tunteensa sivuun kohdatessaan tämän uuden teknologian?
SI: Luulen että en, ainakaan niin kuin sinä tarkoitat.
Levitän korttini pöydälle ja kerron, että
kehittyessäni kirjailijana olen havainnut tunne-
elämän käsittelemisen helpommaksi ja helpommaksi
ja se on myös tullut tärkeämmäksi minulle.
Oli aika jolloin oli vaara, että kirjoittaisin
kylmistä ja armottomista asioista loputtomiin muuta ne ovat
lopuksi aika tylsiä puhumattakaan siitä että ne
ovat niin kylmiä ja armottomia.
Ja niinpä uudessa
kirjassani nimeltään Hot Wire, joka liittyy
löyhästi Kuumapäähän, ovat
henkilöiden tunteet ristiriidassa sen ympäristön
kanssa, josta he itsensä löytävät. Kaksi
henkilöä, joilla on hyvin erilainen tausta,
yrittävät rakentaa välilleen normaalin suhteen
ympäristössä, joka ei salli heidän
tehdä niin. He yrittävät elää
elämää, jota he luulevat normaaliksi mutta joka
tosiasiassa on vain etäistä heijastusta
elämästä, jota ihmiset ehkä elivät
vuosia ja vuosia sitten. He eivät tosiasiassa tiedä
miten sitoutua tunnetasolla.
Kirjassa, jonka parissa nyt työskentelen, kehitän
tätä asiaa pitemmälle, tarvetta muodostaa
jonkinlainen oma tila vastapainoksi ympäristölle, joka
on muuttumassa yhä epäinhimillisemmäksi, yhä
elinkelvottomammaksi, kun kone, teknologia, alkaa elää
omaa elämäänsä, kun koneiden ja ihmiset
ajatukset yhä enemmän alkavat kulkea omia
teitään ja joutuvat yhä
selkeämpään konfliktiin.
JH: Mikä on Hot Wiren ja Kuumapään suhde?
SI: Se ei ole jatko-osa.
JH: Niin toivoinkin.
SI: En tosiasiassa ole niinkään kiinnostunut
kirjoittamaan romaaneja, jotka liittyvät toisiinsa.
Kuumapää on kirja, joka seisoo omillaan. Se ei
suoranaisesti liity Hot Wireen tai kirjaan, jota juuri nyt olen
kirjoittamassa ja jolla ei vielä ole nimeä. Tai
oikeastaan sillä on ollut jo kuusi nimeä mutta en aio
vaivata teitä yksityiskohdilla.
Hot Wire sijoittuu muutamia
vuosia eteenpäin Kuumapäästä. Snow, joka
keksi tai ainakin löysi datafatin on löytänyt
joitain vielä hurjempia teknologioita, jotka
Kuumapään lopussa ovat hitaasti ottamassa ihmisten
yhteiskuntaa ja teknologiaa valtaansa. Snowsta on tullut
epäihminen, ei epäinhimillinen vaan jotain muuta kuin
ihminen. Hän on luonnut tyttären nimeltä Rosa ja
vaikka myös Kuumapäässä on henkilö
nimeltä Rosa ei heidän välillään
tässä osassa ole konnektiota. Konnektio tulee
myöhemmin jo siksikin, että sarja on jotenkin saatava
päätökseen.
Hot Wire on romaani keinotekoisesti
luodusta naisesta, jolla on äärimmäisiä
voimia ja joka katsoo näiden voimien olevan normaali asia.
Se on myös romaani miehestä, toiminnan miehestä,
joka on elänyt hyvin säädeltyä
elämää. Koko elämänsä ajan
hän on yrittänyt oikaista jotain kauheaa, jonka
hän nuorempana on tehnyt, ja näiden kahden maailman
ääripäistä tulleen henkilön
välisestä suhteesta minä olen kirjoittanut vain
nähdäkseni kuinka he selviytyvät.
Kirja jota tällä hetkellä kirjoitan on
luultavasti niukin ja yksinkertaisin kolmesta. Olen tullut
niukkasanaisemmaksi ajan myötä ja siitä olen
varsin tyytyväinen. Kuumapää oli hyvin
hämmentävä ja mutkikas kirja. Jossain
mielessä tämä uusi romaani jatkaa Hot Wiren
henkilöiden tarinaa mutta kehittelen siinä
eteenpäin myös juttuja joiden parissa olen
työskennellyt Simon Pummellin kanssa. Se kertoo koneiden
viimeisestä mahdollisuudesta kommunikoida ihmisten kanssa.
Niiden viimeinen toive on tulla ihmisiksi ja ihmisten viimeinen
tavoite on tulla yhä enemmän ja enemmän koneiden
kaltaisiksi. Luulisin että tämän jälkeen on
melko mahdotonta kirjoittaa enää uutta tähän
ympäristöön sijoittuvaa kirjaa sillä koneet
ja ihmiset menevät omiin suuntiinsa ja uusi laji, joka
syntyi Kuumapäässä Von Neumannin koneista tulee
kehittymään edelleen ja olemaan monin tavoin
ylivoimainen ihmisiin nähden.
JH: Milloin Hot Wire ilmestyy?
SI: Se julkaistaan Englannissa kesäkuun
puolivälissä ja suomeksi sen ilmeisesti kustantaa
Loki.
LP: Wille Keynäs suomentaa sitä parhaillaan.
SI: Aivan totta! Hän sai tekstin käsiinsä eilen
(naurua). Teidän energianne tässä maassa on
todella hämmästyttävää. Ihan todella!
JH: Voisitko kertoa jotain vaikutteistasi? Oletko ehkä
lukenut Franz Kafkaa?
SI: Kyllä olen. Mitä vaikutteisiin tulee niin olen
varmasti vaikutetuin kirjailija koko maailmassa koska luin
kerran arvostelun Kuumapäästä, jossa minua
verrattiin viiteen kirjailijaan joista neljää en ollut
lukenut. Kyseessä on ilmeisesti prosessi, joka
kirjailijoiden on käytävä läpi. Ajattelisin
mieluimmin, että olen saanut vaikutteita Kafkalta kuin
joiltakin muilta joihin minua on verrattu.
LP: Olet ehkä kuullut miten Robert Holdstock yhdistettiin
jungilaiseen psykologiaan ja myytteihin. Hän kertoi minulle
lukeneensa niistä vasta nähtyään
tämän arvostelun.
SI: On varsin hauskaa seurata näitä vaikutusketjuja
jotka on kirjattu arvosteluihin. On mahdollista seurata
tieteiskirjailijoita sukupolvesta toiseen vain lukemalla
arvosteluja. Huolestuttava trendi ovat kuitenkin muutamat uudet
kriitikot, jotka näyttävät pyrkivän
tekemään tästä arvon sinänsä ja
sanovat että me tietenkin olemme kaikki vaikutteiden
armoilla ja että kaikki mitä teemme on vain
heijastusta menneestä. Niinpä kun kirjoitan
avaruusoopperan kirjoitan tosiasiassa vain kaikista muista jo
olemassa olevista avaruusoopperoista. On osoitettu että ei
ole mitään uutta auringon alla, että meihin koko
ajan vaikuttavat asiat, jotka olemme lukeneet, että me koko
ajan yritämme kirjoittaa uudelleen varhaisimmat
vaikutteemme ja että vuosien kuluessa me opimme
tekemään sen.
Tosiasiassa uskon yhä että
voimme kirjoittaa asioista jotka me itse koemme tärkeiksi,
että meidän on kehityttävä kirjailijoina,
ihmisinä ja yksilöllisinä persoonina.
Yhteiskunta määrittelee meidät kuluttajina ennen
kuin meidät määritellään ajattelijoina,
rakastajina, taiteilijoina, työläisinä. Me
määrittelemme kuluttamisen tärkeimmäksi
asiaksi minkä teemme. Idea minuudesta, konkreettisesta,
erillisestä ja tietystä persoonallisuudesta on
jäämässä pois muodista. Media ja muut
kirjoittajat yrittävät saada meidät
näkemään itsemme vaikutteiden ja viettien
summana.
En lopultakaan ajattele, että se auttaa meitä
kunnolliseen kanssakäymiseen maailman kanssa.
Mielestäni meidän on kehitettävä
yksilölliset identiteetit ja sikäli kuin teoksillani
on mitään suurta teemaa niin se on juuri
tämä teema, kamppailu identiteetin
löytämiseksi maailmassa, joka mieluimmin haluaisi
että sitä ei olisi.
JH: En ole itse mitenkään viaton vaikutteiden
etsimisessä. Toisessa romaanissasi City of the Iron Fish
olin näkevinäni jälkiä Christopher Priestin
Käänteismaailmasta ja Mervyn Peaken Gormenghast-
trilogiasta mutta ovatko ne todella siellä?
SI: Minun täytyy jakaa tietämättömyyteni
teidän kanssanne. Olen aina aikonut mutta en ole koskaan
lukenut Mervyn Peakea. City of the Iron Fish oli toinen
romaanini ja toiset romaanit tapaavat aina olla kaikkein
itsetietoisimpia. Kirjoittaessani sitä olin huolissani
vaikutteista ja se tuntui tulevan liian lähelle M. John
Harrisonin Viriconium-tarinoita. Niinpä
viimeisteltyäni sen luin sen läpi ja poistin kaiken
Viriconium-kaman ja korvasin sen materiaalilla, jonka tunsin
enemmän omakseni. Sitten katsoin sitä kauhuissani
koska tajusin että se mitä se eniten muistutti, ja
yhdennäköisyys oli huomattavan pelottava, oli Brian
Aldissin Malacia Tapestry. Kirja ilmestyi ja ajattelin että
voi ei, nyt kaikki vertaavat sitä Aldissiin. Mutta ei. He
kaikki sanoivat, että hänen on täytynyt lukea
Samuel Delanya. Hän on jälleen yksi kirjailija, jota
valitettavasti en ole lukenut.
JH: Sinun ei pitäisi ajatella tuollaisia tai lopetat
ennemmin tai myöhemmin kirjoittamisen kokonaan.
SI: Nimenomaan. Luulen että yksi City of the Iron Fishin
pääajatuksista on se, että kirjan kaupunki on
etäinen heijastuma jonkinlaisesta ihannekaupungista. Se on
kaupunki, jota itseään vaivaa huoli vaikutteista. Sen
on löydettävä itsensä ideoista, jotka se on
itse kehittänyt itsestään. Se on suljettu maailma
ja se on ansassa. Siitä on tullut palimpsesti. Kaiken
mikä tässä maailmassa muuttuu on tultava sen
omista lähtökohdista.
JH: Pidätkö sitä enemmänkin fantasia- kuin
tieteisromaanina?
SI: Kyllä, ehdottomasti.
JH: Ajattelin niin koska romaanin tilannetta ei
millään tavoin selitetä eikä
mitään selitystä tosiasiassa edes tarvita.
SI: Ajatukseni Kuumapäässä oli että tarina
itsessään olisi tapa säilyttää tietoa
ja City of the Iron Fish oli ympäristö, jonka kehitin
tähän tarkoitukseen ja kirjoillaa on näin ollen
löyhä temaattinen yhteys.
JH: Pidin sitä hyvin kiehtovana kirjana. Olen tietenkin
tieteiskirjallisuuden lukija ja lukenut sitä koko
ikäni. Se tapa jolla rakensit tämän kulttuurin,
pienet asiat, jotka lukija huomaa ja alkaa vähitellen
ymmärtää millaisesta tilanteesta on kyse.
Kalastajat ja merimiehet ilman merta, laivat, jotka kulkevat
pyörillä, ajatus siitä, että jossain on
meri, kaupungissa on merilokkeja mutta se on keskellä
autiomaata toivoen että siitä jonain
päivänä tulisi merikaupunki.
SI: Yksi asia, joka fantasiassa minua paljon
ärsyttää on se, että se pyrkii olemaan
sisäisesti johdonmukaista. Minä halusin kirjoittaa
fantasian, jossa olisi aukkoja, asioita, joissa ei olisi
järkeä. Esimerkiksi miten voisi olla mahdollista
syödä meren antimia kaupungissa, joka on keskellä
autiomaata, miten saattaa olla olemassa lintuja, joita on
ruokittava koska ne eivät kykene itse ruokkimaan
itseään? Nämä olivat kuvia, jotka vain
tulivat mieleeni ja jotka kirjoitin paperille samantien kun
tulin ajatelleeksi niitä ja jätin ne tekstiin raaoiksi
elementeiksi, joita ei millään tavalla selitetä.
Tieteiskirjallisuudella ja fantasialla ei ole kovin suurta
ulottuvuutta mutta on yksi asia, jonka ne tekevät
ällistyttävän hyvin, paremmin kuin
mikään muu kirjallisuudenlaji. Ne antavat lukijalle
mahdollisuuden luoda hämmästyttävän
voimallisia visuaalisia ympäristöjä.
Fantasia on kuin tämä Iron Fishin kuva kirjassani,
mikä itse asiassa kertoo aika paljon siitä miten panin
tämän romaanin kokoon. Fantasia on kuin puoliksi avoin
ovi. Oven takana ei ole mitään, vain tyhjä huone
ja se että sinne ei näe merkitsee sitä, että
sen voi kansoittaa omilla mielihaluillaan.
Englanninkielessä on sanonta "Ruoho on aina
vihreämpää aidan toisella puolella". City of
the Iron Fish on minun tapani oppia miten se tehdään,
miten käytetään erilaisia trikkejä,
tehokeinoja ja juonia jotta lukija rakentaisi
mielessään maailman, joka on paljon suurempi kuin se,
josta tosiasiassa kirjoitin.
Luulen että kirjailija, joka
tekee sen parhaiten, ja juuri siksi hän vaikutti minuun
niin paljon, on M. John Harrison Viriconium-tarinoissaan. Monet
fantasia-kirjoittajat yrittävät kirjoittaa
Viriconiumin tapaan ja he epäonnistuvat surkeasti koska he
yrittävät kirjoittaa sitä mitä he ovat
lukeneet Viriconiumista. Jos todella katsoo Viriconiumin
tekstiä niin huomaa ettei siinä ole lainkaan
yksityiskohtia, ei minkäänlaista johdonmukaista
ympäristöä.
JH: Aivan totta. Viriconiumista on mahdotonta piirtää
karttaa.
SI: Viriconium-tarinoista löytyy suurenmoinen lause,
siteeraan sitä todennäköisesti väärin,
mutta se menee jotensakin tähän tapaan: "Olut oli
aina liian lämmintä Cafe Californiumissa mutta
kesäisin puhalsivat tuulet kylminä pitkin tiettyä
katua". Jos tämä lause olisi kuulunut: "Olut
oli aina liian lämmintä Cafe Californiumissa ja
kesäisin puhalsivat tuulet kylminä pitkin tiettyä
katua", se ei olisi tarkoittanut mitään, se olisi
ollut vain kaksi merkityksetöntä yksityiskohtaa. Sanan
"mutta" käyttö sanan "ja" sijasta
implikoi jotain tiettyä arvojärjestelmää,
joka lukijan on itse löydettävä. Lukijan on itse
tehtävä se ja tämä on yksi tekniikka, jota
kokeilin City of the Iron Fishissa.
JH: Tämä Viriconium-konnektio kiinnostaa minua aivan
erityisesti, koska toimittamassani sarjassa ilmestyy
lähiaikoina Harrisonin Pastel City ja Leena tässä
on sen suomentaja.
SI: Harrison ja minä olemme kirjoittaneet yhdessä
joitakin novelleja, joista yksi nimeltään
"Dead" on julkaistu Interzonessa äskettäin.
Me työskentelimme useissa yhteisissä projekteissa
mutta mielestäni kahden kirjailijan on hyvin vaikeaa
työskennellä yhdessä erityisesti siksi, että
science fictionin tapaisella alueella päätyy
väistämättä kilpailutilanteeseen vaikka
kirjoittaakin yhdessä, koska markkinat ovat hyvin kapeat.
Se ei haittaa meitä paljon koska tulemme hyvin toimeen
yhdessä, mutta on paljon helpompi tehdä
yhteistyötä Simon Pummellin kanssa koska me
työskentelemme eri alueilla. Hän on
elokuvantekijä ja hänen toimialaansa on ohjaaminen ja
toimittaminen. Minä olen kirjailija ja minun toimialaani on
käsikirjoituksen tekeminen. Me kehittelemme tarinat
yhdessä mutta toteutamme ne erillään. Koska me
olemme kiinnostuneet samanlaisista asioista me kykenemme
sovittamaan näkemyksemme yhteen ja
työskentelemään yhtenä yksilönä.
Mutta kun kirjailjat sovittavat näkemyksiään
yhteen niin he vähintäänkin huonontavat
ansiomahdollisuuksiaan, työn tuotto on jaettava kahtia.
Viime kädessä kysymys on taloudellinen.
JH: Olen kiinnostunut tavasta, jolla esittelet uusia
henkilöitä kirjoissasi, esimerkiksi Allingham Nye City
of the Iron Fishissa ilmaantuu aivan yllättäen.
Äkkiä hän on siinä ilman mitään
esittelyä ja puhuu kuin olisimme tulleet keskelle
keskustelua eikä lukija ole koskaan aikaisemmin kuullut
mitään tästä henkilöstä.
SI: Hänet itse asiassa mainitaan kerran aikaisemmin, mutta
olet kyllä oikeassa. Syy siihen miksi kirjoitin niin paljon
Kuumapäästä eroavan kirjan, oli se että olin
hyvin tietoinen siitä että se oli ensimmäinen
romaanini. Olin vielä oppimassa ammattiani ja halusin
kirjoittaa niin toisenlaisen kirjan kuin mahdollista vaikka
tiesinkin, että kustantaja ei olisi halunnut minun
tekevän niin. Mutta halusin tehdä siitä niin
erilaisen kuin mahdollista oppiakseni uusia asioita.
Yksi niistä asioista, joita halusin tehdä, oli
kirjoittaa romaani ihmisen elämästä ja kirjoitin
sen kertomaan kaksi- tai kolmekymmentä vuotta
päähenkilöni elämästä.
Tieteiskirjallisuus suhtautuu maailmaan intensiivisen
vainoharhaisesti ja perustuu intensiivisesti
thrillerirakenteeseen, ja cyberpunk-muodossa on hyvin vaikeaa
kirjoittaa yhden ihmisen elämästä, koska yhden
elämän aikana tapahtuu suunnaton määrä
asioita. Kun kirjoittaa ihmisen elämästä on pakko
kirjoittaa fantasiaa. En usko, että on todella mahdollista
kirjoittaa sellaista ja sijoittaa sitä meidän
maailmaamme ja nykyisyyteemme koska siinä vaiheessa kun
päähenkilö on vanha on maailma muuttunut.
Niinpä rakensin fantasiakaupungin mikä antoi minulle
mahdollisuuden keskittyä henkilöön tarvitsematta
koko ajan miettiä ympäristöä koska kaupunki
pysyi aina samanlaisena. Meidän maailmassamme tai
Kuumapään maailmassa se ei olisi ollut mahdollista.
Kirjoittaessani City of the Iron Fishiä minun oli
löydettävä uusia tapoja esitellä
henkilöitä, uusia tapoja kehitellä
henkilöhahmoja. Havaitsin erityisen hyödylliseksi
tässä yhteydessä sen tosiasian että
henkilöhahmojen ei tarvitse olla johdonmukaisia kaiken
aikaa. Henkilöhahmot rakennetaan nimenomaan
epäjohdonmukaiselta pohjalta. Otan esimerkin. Kumpi
kuullostaa realistisemmalta, henkilö, joka on
kasvissyöjä, joka protestoi ketunmetsästystä
vastaan ja jonka setä oli nyrkkeilijä ja lopulta kuoli
sen seurauksena, vai henkilö, joka on
kasvissyöjä, käy nyrkkeilyotteluissa ja todella
nauttii niistä ja käy työssä asetehtaassa?
Uskon rehellisesti, että jälkimmäinen hahmo on
paljon uskottavampi.
JH: Tosiasiassa ihmiset eivät ole johdonmukaisia.
SI: Juuri niin. Ihmiset ovat todellisuudessa täynnä
ristiriitoja. Ei ole mahdollista olla johdonmukainen ja
selviytyä elämästä.
JH: Esimerkkihenkilösi haluaa esittää
tiettyä roolia ulospäin ja menee sitten
nyrkkeilyotteluun kertomatta asiasta niille ihmisille, jotka
tuntevat hänet kasvissyöjänä.
SI: Ainoa tapa selviytyä science fictionissa ilman toista
ammattia on kirjoittaa aivan liian paljon ja se ei ole
hyväksi ja se johtaa huonoihin tottumuksiin kuten
henkilöiden välittömään esittelemiseen
ensimmäisellä sivulla ja tämän identiteetin
säilyttämiseen loppuun asti. Se on mahdollista jos
kirjoittaa nopeasti mutta jos yrittää
kehittää epäjohdonmukaisia hahmoja, se saattaa
käydä hyvin vaikeaksi.
JH: Molemmissa kirjoissasi on päähenkilöillä
tärkeä homoseksuaalinen suhde. Onko sillä jotain
erityistä merkitystä?
SI: Merkitseekö se jotain erityistä? En tiedä
merkitseekö se mitään sellaista mitä
heteroseksuaalinen suhde ei merkitsisi. Mielestäni se sopii
City of the Iron Fishiin, sikäli että sen ilmapiiri
heijastelee hyvin edwardiaanisen ajan hillittyä
homoseksuaalista kirjallisuutta. Kyseessä ei kuitenkaan ole
mikään poliittinen kannanotto. Hot Wiressa on
merkittävä heteroseksuaalinen suhde, jota ei
missään mielessä voi määritellä
normaaliksi.
Luulen että olen pyrkinyt
kehittämään seksuaalisia asioita heijastamaan
henkilöiden luonnetta pikemminkin kuin niiden yhteiskuntien
normeja, joista kirjoitan. Tarkoitan sitä, että kahta
ensimmäistä kirjaa kirjoittaessani ei emotionaalinen
sanavarastoni ollut vielä riittävän laaja joten
minulla oli taipumusta johonkin selvästi normeja rikkovaan.
Nyt luulen olevani itsevarmempi seksuaalisten teemojen suhteen
ja homoseksuaalisuus on aika kömpelö väline.
Mutta toisaalta se tuli henkilöistä
itsestään. En halua antaa sellaista kuvaa että
kirjoitin homoseksuaalisuudesta tai lesbolaisuudesta siksi,
että kuvittelin niitä trendikkäiksi aiheiksi.
JH: Kertoisitko jotain käsikirjoittajan työstäsi?
Täällä on nähty kirjoittamasi filmi Rose
Red. Oletko tehnyt muita käsikirjoituksia?
SI: Rose Red on ensimmäinen filmi, jossa työskentelin
Simon Pummellin kanssa. Hän soitti minulle noin puolitoista
vuotta sitten luettuaan Kuumapään. Hän kertoi
olevansa animaattori joka nyt työskenteli
näytelmäelokuvien parissa ja etsi jotakuta
kirjoittamaan käsikirjoituksia kanssaan. Siitä
lähtien olemme olleet hyvin läheisessä
yhteistyössä.
Rose Redin lisäksi olemme
kirjoittaneet viisiminuuttisen animaation nimeltä Butcher's
Hook mikä on riimiteltyä cockneyslangia ja tarkoittaa
"look". Se on kauhistuttava ja samalla kertaa hauska
tarina eläinkokeiden tekijästä, jonka hänen
omat eläimensä pistävät läpi
näiden kokeiden. Se käsittelee biologiassa ja koko
tieteellisessä prosessissa itsessään
piilevää väkivaltaa. Se ei pyri sanomaan
että tiede olisi sinänsä "pahaa" mutta
että siihen väistämättä liittyy
väkivaltaa.
Me olemme myös suunnitelleet kahta ideaa
pitkiksi elokuviksi ja toinen niistä on parhaillaan
kehiteltävänä British Film Institutessa ja
BBC:ssä. Palattuani kotiin tulen luultavasti kuulemaan
meneekö se tuotantoon.
Kyseessä on tieteiselokuva ja tieteiselokuvaan liittyy yksi
ongelma. Jos siinä ei ole avaruusaluksia tai se ei sijoitu
tulevaisuuteen sitä ei kutsuta science fictioniksi.
Sitä kutsutaan kauhuksi. Esimerkiksi David Cronenbergin
elokuvat on brittiläisissä videovuokraamoissa
luokiteltu kauhuun eikä science fictioniin. Niinpä
minun pitäisi kai sanoa että teemme kauhufilmiä,
emme science fictionia, mutta kuten suurimmassa osassa
Cronenbergin töitä siinä ei ole mitään
kauhistuttavaa.
JH: Kuinka pitkä se tulee olemaan?
SI: Siitä tulee noin tunnin ja kahdenkymmenen minuutin
mittainen. Rose Red oli kaksikymmentä minuuttia pitkä.
JH: Mielestäni pienoisromaani tai pitkä novelli on
luonnollinen mitta kirjoitetulle science fictionille mutta en
usko että lyhyitä science fiction filmejä on
niinkään paljon.
SI: Ei niitä todella kovin paljon olekaan. Syynä on
luultavasti lyhytfilmien tuotantotapa. Voin varsinaisesti puhua
vain tilanteesta Englannissa, jossa filmit rahoitetaan
julkisista varoista sellaisten tahojen kuin British Film
Instituten kautta. Channel Four, joka toimii
yhteistyössä BFI:n kanssa ei ole julkisesti rahoitettu
mutta se toimii yhdessä Arts Councilin kanssa.
Näitä organisaatioita kiinnostaa lähinnä
korkeakulttuuri. Ne eivät ole tottuneet
käsittelemään genremateriaalia tai
populaarikulttuuria yleensäkään. Niinpä
lyhyitä science fiction -filmejä on viime aikoihin
asti tehty hyvin vähän koska science fictionia on
pidetty populaariviihteenä lukutaidottomille, Tähtien
sotana ja Taisteluplaneetta Galaktikana. Seurauksena on ollut,
että ne filmit joita on tehty on tehty
käytännöllisesti katsoen nollabudjetilla
filmiopiskelijoiden työnäytteinä koska he
pitävät science fictionia helppona lajityyppinä.
Mutta mikään lajityyppi ei ole helppo,
länkkärit eivät ole helppoja, rakkauselokuvat
eivät ole helppoja. Jokaisella genrellä omat
sääntönsä ja jollei niitä osaa etuperin
ja takaperin ei lopputulos voi olla hyvä.
JH: Toisin sanoen säännöt on tunnettava ennen
kuin niitä voi rikkoa.
SI: Ehdottomasti. Viime aikoina raha on ollut tiukemmassa ja
niinpä tehtyjen lyhytfilmien täytyy pyrkiä
tavoittamaan laajempi yleisö ja näin ollen niiden on
käsiteltävä suosittuja aiheita. Science fiction
on suosittua. Se vetää ihmiset teattereihin ja
televisioiden ääreen. Se on suosittua ja niinpä
rahoittavat tahot ovat alkaneet kiinnostua siitä.
Lisäksi ovat ihmiset jotka arvostavat science fictionia
varttuneet siihen ikään että he ovat
päässeet vastuullisiin asemiin filmiteollisuudessa ja
niinpä he ovat halukkaita harkitsemaan science fictionia
kun taas edellinen sukupolvi ei ymmärtänyt siitä
paljoakaan ja oli sitä paitsi perinnyt
edeltäjiensä ennakkoluulot.
Meillä oli kuitenkin vakavia vaikeuksia Rose Redin kanssa.
Ihmiset olivat suunnattoman innostuneita siitä,
suunnattoman halukkaita oppimaan ja suunnattoman halukkaita
työskentelemään kanssamme, ja sama taho, joka
rahoitti sen, kehittelee nyt pitkää elokuvaamme ja he
pitävät siitä. Mutta parhaalla tahdollakaan
nämä ihmiset eivät ymmärtäneet
mitään science fictionista. Seurauksena oli, että
sen lisäksi että muunsimme ideamme
käsikirjoitukseksi, mikä sinänsä oli uutta
minulle, jouduimme myös selittämään koko
jutun ihmisille, jotka eivät kyenneet
ymmärtämään science fictionia. Jouduimme
kirjoittamaan Rose Redin uudelleen seitsemäntoista kertaa.
Se oli painajaista, se oli absoluuttista painajaista alusta
loppuun.
Mutta kuten sanoin, nämä ihmiset olivat
halukkaita oppimaan. Joudumme vielä kirjoittamaan uusia
luonnoksia pitkän elokuvamme käsikirjoituksesta mutta
olemme päässeet vaiheeseen, jossa
päätös jatkamisesta ja rahoituksesta riippuu
toisesta luonnoksesta. Jouduin siis kirjoittamaan
seitsemäntoista luonnosta lyhytfilmistä ja kaksi
pitkästä elokuvasta. Joku jossain on ilmeisesti
oppinut jotakin. Ainakin minä olen oppinut paljon ja ja
luulen että ihmiset BFI:ssä suhtautuivat paljon
myönteisemmin ideoihimme koska jaksoimme puurtaa läpi
kaikkien noiden seitsemäntoista version saadaksemme sen
tehdyksi.
Aikakone: Kiitoksia, Simon Ings.
Simon Ingsin novelli Toiset kaupungit on luettavissa Aikakoneessa. Älkää jättäkö väliin!
Takaisin Aikakoneen arkistoon
Takaisin sivun alkuun
|