Robert Holdstock puhuu
Haastattelu, julkaistu alunperin Aikakoneen numerossa 2/1991.
Robert Holdstock on syntynyt 1948 ja hän aloitti sf-uransa 1960-luvun
lopulla Michael Moorcockin toimittamassa New Worlds -lehdessä. Romaanikirjailijana hän debytoi vuonna 1976 teoksella Eye Among the Blind (suom. Näkevä sokea). Se oli tieteisromaani kuten seuraajansakin, Earthwind (1977) ja Where the Time Winds Blow (1982). Hänen varhaistuotantonsa käsitti myös kauhua, erityisesti romaanin Necromancer (1978), sekä fantasiaa salanimellä Chris Carlsen. Vuosina 1983-84 ilmestyi vielä viisiosainen okkulttisaiheinen Nighthunter-sarja, jossa hän käytti salanimeä Robert Faulcon.
Robert Holdstockin tähänastisina pääteoksina pidetään myyttisaiheisia tieteisfantasiaromaaneja Mythago Wood (1984, suom. Aikumetsä) ja sen rinnakkaisteosta Lavondyss (1988, suom. Metsän henget), joista edellinen sai sekä British Science Fiction Awardin että World Fantasy Awardin. Hänen parhaat tieteisnovellinsa on julkaistu kokoelmassa In the Valley of the Statues (1982) ja fantasiatarinat osittain Alkumetsän maailmaan liittyvässä kokoelmassa The Bone Forest (1991).
Ihmisenä Robert Holdstock on osoittautunut helposti lähestyttäväksi, aina kohteliaaksi ja ystävälliseksi. Häneltä oli erittäin helppo saada haastattelu sekä näiden piirteiden vuoksi samoin kuin siksi, että olin häneen Leena Peltosen kanssa tutustunut jo Brightonin Worldconissa 1987, ja hän muisti minut hyvin - olihan hän vohkinut eksoottisen sukunimeni yhden metsänhengen nimeksi romaaniinsa Lavondyss.
Tämän haastattelun teki Johanna Sinisalo Glasgowissa järjestetyssä Easterconissa eli Speculationissa, jossa Robert Holdstock oli kunniavieraana, pääsiäisenä 1991. Tekstin purki nauhalta ja suomensi Johanna Sinisalo.
JS: Luulen, että aloitan hyvin tavanomaisella kysymyksellä: minkä lapsuudenkokemustesi luulet vaikuttaneen siihen, että sinusta tuli kirjailija. Voitko nimetä kirjoja joista pidit lapsena, vai luitko ylipäätään paljon tuohon aikaan? Luitko science fictionia?
RH: Kyllä, luin paljon. H.G. Wellsiä, Jules Verneä, lastenkirjoja tietenkin, mutta erityisesti science fictionia, ja sitten tieteellisiä kirjoja, erityisesti dinosauruksista. Luulen että kaikki lapset rakastavat dinosauruksia ja muinaisia aikoja. Sitten luin tietenkin runsaasti perusastronomiaa, minua viehättivät galaksit ja universumin etäiset koikat, ja lapsena minä toivoin ja toivoin ja toivoin puutarhassa illalla seistessäni ja tähtiä katsellessani, että joku ulkoavaruuden olento laskeutuisi alas luokseni ja puhuisi minulle. Se on varmaan aika monen lapsen toive... Mutta todellinen vaikuttaja oli isoisäni, äidin puolelta.
Hänen nimensä oli Douglas Ellis, ja hän oli kunnon vanhanajan tarinankertoja. Hän ei kirjoittanut, mutta hän kertoi tarinoita minulle ja veljilleni, hyvin pelottavia kummitusjuttuja. Ne olivat todella kauhistuttavia, koska muistan äitini usein sanoneen "isä, kuule, äläs nyt, älä kerro tuollaista pojille". Veljeni oli hyvin peloissaan ja minä perin säikähdyksissäni, mutta samaan aikaan nautin
suuresti aavemaisesta tunnelmasta ja tarinoinnista. Minulla on tässä suhteessa hänen tarinointikykynsä, mutta en osaa kertoa suullisesti juttua, osaan kirjoittaa sen. Uskon, että hän antoi mielelleni virikkeitä, sai minut aloittamaan ideoiden kiteyttämisen tarinoiksi. Kaipaan häntä paljon. Hän oli hyvä ystävä.
JS: Sisältyikö hänen kertomuksiinsa myös myyttistä elementtejä?
RH: Ei oikeastaan. On asioita, jotka saavat alkunsa lapsen mielessä ja vaikuttavat vielä aikuisenakin. Onhan selvää, että hänen tarinoissaan oli myyttisiä elementtejä, kansanperinteen aineksia; erityisesti silloin kun hän kertoi jättiläisistä metsissä ja vanhoista hylätyistä taloista; mutta hän ei ollut kovin mielikuvituksekas tarinan rakentamismielessä. Myöhemmin tunnistin hänen tarinoidensa aineksia folkloressa. Kun ajattelen omaa kirjoittamistani, tiedän että käytän mytologisia elementtejä, mutta silti yritän tietoisesti olla korostamatta kirjoissani intellektuaalista puolta asiasta, vaan haluan löytää hauskan tarinan.
JS: Sinä siis aloitit kirjoittamisen, ja olen lukenut, että sait ensimmäisen tarinasi kaupaksi 60-luvulla...
RH: 1968, kyllä. Hyvin, hyvin mitättömän tekeleen nimeltä "Pauper's Plot", ja sen osti Michael Moorcock New Worlds -lehteen. kirjoitin sen ollessani lomalla Ranskassa. Tarina on allegoria yhteiskunnan luokkajärjestelmästä, ja se on mitä säälittävimmän naiivi nyt ajatellen. Mutta siinä oli hiukan sitä jotakin, siinä näkyi sen verran tarinankertomisen kipinää ja kirjoittamisen kykyä, että Michael Moorcock päätti rohkaista minua. Tätä kautta hänestä on tullut minulle oikein hyvä ystävä. En tunne häntä kovin läheisesti, mutta hän on aina tukenut kirjoittarnistani. Hänen avullaan sain ensimmäisen filaisuuteni. En muuten enää kykene lukemaan kyseistä tarinaa.
(Yleistä naurua ja sähläystä, kun Eeva-Liisa Tenhunen valokuvaa ja Rob ei tahdo tulla kuvatuksi tuoppi kädessä.)
JS: Oletko jo pitkään kirjoittanut työksesi?
 RH: Lasken ammattiurani alkaneen vuodesta 1976. Olin toki saanut kaupaksi novelleja jo ennen sitä. Ensimmäinen romaanini, jonka olin kirjoittanut omaksi ilokseni ja lähettänyt science fiction -kilpailuun, ei pärjännyt kilvassa, mutta yksi kilpailun raatilaisista suositteli minulle, että lähettäisin kirjan (Eye Among the Blind) eräälle brittikustantamolle johon hänellä oli suhteita. Kustantamo osti kirjan ja myös kolme seuraavaa. Siinä elämäni
vaiheessa olin hyvin onneton lääketieteen opiskelijana, tutkimustyöni sujui kehnosti ja viihdyin huonosti niiden ihmisten
kanssa, joiden parissa työskentelin. Kirjoittaminen oli aina ollut keskeinen asia elämässäni, ja silloin yhtäkkiä tuntui
aivan järkeenkäyvältä alkaa ansaita rahaa - tai ei ehkä rahaa, mutta ainakin elantonsa - tavalla, josta myös itse todella
nautti. Siispä lopetin projektini lääketieteellisessä, romaani kustannettiin, kamppailin kolme vuotta - olen tällaista
määrätietoista sorttia, joten tein kirjallisia hanttihommia kuten filmien romaaniversioita saadakseni laskut maksettua. Ja
heti kun aloin saada riittävästi rahaa muista töistäni, jätin hanttihommat sikseen. Siitä on - herran tähden, siitä on
viisitoista vuotta! Se on joltinenkin aika! (yhteistä naurua)
 JS: Me olemme tietenkin kaikkein kiinnostuneimpia mytologisista teemoistasi. Voitko aluksi kertoa, millainen ylipäätään on suhteesi metsiin. Onko sinulla itselläsi ollut samankaltaisia kokemuksia kuin mitä kuvailet kirjoissasi - en tarkoita varsinaista ilmestysten näkemistä, vaan tunnetta siitä, että joku tarkkailee sinua...
RH: Ainoa, mitä todella voin sanoa, on että mytago - suhde metsän kanssa - kasvoi ja kasvaa monista, monista
lapsuuteni tunteista ... miltä tuntui mennä metsään, värisyttävä tunne siitä että oli eksynyt .. Kun sinä menet metsään -
sinun maassasihan on paljon metsiä - tiedät kuinka koko ajan tuntuu kuin joku katselisi. Puut liikkuvat, ja ympärillä on
lintuja, ja rahinaa ja rysketta... Minun isovanhempani asuivat hyvin lähellä metsää, joka on ollut perustana Alkumetsän kuvaukselle, vaikka Alkumetsä onkin yhdistelmä monia metsiä. Mutta isovanhempieni talo oli pellon
laidassa, mistä pääsi ihastuttaviin pikku metsikköihin, virtojen varsille, ja maisema oli avoin suoraan metsään. Koska tuohon aikaan, sodan jälkeen, seudulla oli paljon maankiertäjiä ja kulkureita, isovanhempani eivät olisi antaneet minun vaellella omin päin. "Metsässä on mustalaisia" - karmeasti sanottu nykypäivänä, mutta silloin sanottiin juuri näin: "Älä mene metsään, siellä on mustalaisia". Minut se sai tietenkin menemään metsään sitäkin useammin.
Kun tiesi metsässä olevan ihmisiä, siitä tuli tunne, että metsää käytetään... Sitten siellä oli tietenkin oravanmetsästäjiä. Jossakin tietyssä metsän kolkassa kävellessään saattoi törmätä oksaan, jossa riippui neljä-viisikymmentä oravanraatoa, osa muumioituneita ja mädäntyneitä, osa aivan tuoreita. Kauhea näky, mutta myös hyvin vaikuttava näky lapsen silmille.
Rakastan metsiä, ja rakastan metsästä pois tuloa - seisomista metsän reunassa, puiden suojassa, ja vaikkapa omien vanhempien katselemista - vanhempien, jotka ovat aivan toisessa maailmassa. Tarkkailen muita yhtä mielelläni kuin olen tarkkailtavana, ja tämä saa aikaan upean ulkopuolisena olemisen tunteen. Kaikista näistä seikoista rakentuu tietynlainen tiivistetty metsäkuva, ja kun alan tehdä kertomusta, rakennella teemoja ja problematiikkaa, minulla on valmiina luonteva ympäristö mihin sen sijoitan. Jos tässä nyt oli yhtään mitään järkeä (naurua). Toivon että pystyt selvittämään tämän sekasotkun.
JS: Enköhän. - Joissakin kirjoissasi on tietynlainen unenomainen tunnelma. Mitä unet merkitsevät sinulle? Oletan että olet tutkinut Jungin teorioita.
RH: En ole varsinaisesti tutkinut Jungia. Olen lukenut Jungia, kun kriitikot ovat sanoneet "tämähän on selvästi jungilaisen perinteen mukaista". Ehkäpä tekstini on sellaista, mutta se ei ole ollut tietoinen valinta. Luulen, että monet kirjailijat ovat päätyneet samaan ideaan - että maisema voi heijastaa alitajuntaa, meri voi heijastaa alitajuntaa, metsä voi heijastaa alitajuntaa. Kun näillä maisemilla leikittelee kaunokirjallisuudessa, leikkii samalla eräällä tavalla elävillä valveunilla... Kyllä, ymmärrän jungilaisen symbolismin; kyllä, voin löytää sitä kirjoistani; voin viitata samanlaiseen symbolismiin kuin hänkin, mutta se ei johdu siitä että, olisin lukenut Jungia. Aloin lukea hänen teoksiaan vasta sitten enemmän kun ihmiset alkoivat kommentoida tähän suuntaan.
JS: Aika tyypillistä.
RH: Sitten nämä näkökentän reunalla vilahtelevat näyt, joihin viittasit aikaisemmin, tunne että joku katselee, metsässä ollessasi näet liikettä silmäkulmassa... Ihmiset näkevät usein harhakuvia näkökenttänsä reunamilla. Erityisesti naisilla tiettyinä kuukauden aikoina on tehostunut raja-alueiden aistimiskyky. Ikäänkuin meillä olisi tietoinen katseen keskipiste edessämme ja sitten erikseen liikkeet äärialueilla. Pidän tästä silmäkulmassa vilahtamisen ideasta niin kovasti, että olen ottanut sen mukaan Alkumetsää rakentaessani. Asiat, joita ei voi nähdä kunnolla, jäävät vaivaamaan mieltä; ne ovat objektiivisen todellisuuden perusteiden liikahduksia.
JS: Nuo ovat tuttuja tunteita. - Monet kriitikot ovat verranneet Alkumetsää Stanislaw Lemin Solarikseen, koska kummassakin esiintyy eläviksi tulleita muistoja ja muistin hahmoja. Luuletko itse saaneesi vaikutteita tästä kirjasta?
RH: Vaikutteista voi olla pariakin mieltä. Jos kirjailija sanoo: "tämä teos vaikutti työhöni", hänellä on kenties vähemmän vaikutteita juuri siitä kirjasta jonka hän erityisesti muistaa, ja enemmän niistä teoksista jotka hän on unohtanut. Mielestäni silloin, kun vaikutteita saadaan, niiden täytyy olla tiedostamattomia. Jos alkaa tuntua siltä, että kirja muistuttaa vaikkapa Solarista, silloin kirjailija alkaa tietoisesti eriyttää sitä tästä esikuvasta, ja silloin kysymys ei ole vaikutteiden ottamisesta. Näin Solariksen filminä ennenkuin luin sen, ja se on - kuten sanoit - hyvin voimakas kirja. Kun kirjoitin Alkumetsää, en ollut lainkaan tietoinen Solaris-yhteyksistä, ennenkuin niitä alettiin minulle osoittaa enempää kuin yhteyksistä Philip José Farmerin Riverworld-kirjoihinkaan.
JS: Se olisi ollut seuraava kysymykseni.
RH: Luulen, että Riverworld antoi vähemmän vaikutteita, koska olin tietoinen niistä. Solariksen suhteen olet ehkä oikeassa, se saattoi todellakin vaikutaa. Se mitä koin Solariksen suhteen, oli jonkinlainen loitolla olemisen, etäisyyden tunne, tunne joka mahdollisesti siirtyi Alkumetsään. Tuon planeetan ja siellä asuvan organismin yksinäisyyden tunne, organismin joka teki unia eläviksi ilahduttaakseen ihmisiä ... Mutta luulen että Alkumetsällä on voimakkaampiakin vaikuttajia, Rudyard Kipling esimerkiksi. Pidän todella tavasta, jossa hän sijoittaa aaveita maisemaan ja saa ihmiset tuntemaan olevansa eksyksissä; sillä on ollut suuri vaikutus minun tapaani ajatella. Maaseutu ei ole sinänsä aave, vaan se pitää sisällään ja säilyttää aaveita...
JS: Luulen että suurin yhteinen tekijä sinun töidesi, Solariksen ja Riverworldin välillä on kaikkien näiden maailmojen valtaisa joustavuus.
 RH: Ehdottomasti. Siksi olenkin pitäytynyt niin kauan mytago-tarinoissa. Olen kirjoittanut muitakin tarinoita ja muita kirjoja, mutta en koskaan lakkaa käyttämästä mytagoja. Mytagot ovat kuin kaikuja, ja siksi ne ovat niin joustavia ja taipuisia. Voin rikkoa kaikkia sääntöjä, koska mitään lopullisia sääntöjä ei ole määrätty. Aivan niinkuin Riverworldissa, mitä tahansa voi tapahtua ja ilmestyä. Minulla niiden vain tarvitsee olla myyttistä ja legendaarisia elementtejä. Mutta se on valtava maailma tutkittavaksi, idealla on taipumus laajentua koko ajan. Aluksi näin Lavondyssin kelttiläisenä Lavondyssina - kuten Alkumetsän lopussa sanotaan, "Tasankojen takana on Lavondyssin maa, jossa paljon outoja tapahtuu..." Sitten Lavondyssissa alkoi olla mukana sitä aikaa, jolloin tapahtui brutaaleja murhia, noin 12 000 vuotta sitten. Joku kysyi sitten minulta, onko kirjani Lavondyssin historia, ja minä ajattelin, että näin olin alunperin tarkoittanut, mutta itse asiassa Lavondyss onkin paljon laajempi alue... Ja sanoin, että ei, vielä tulee "Paluu Lavondyssiin" (naurua...)
JS: "Lavondyssin poika..."
RH: Kyllä, kyllä. (seuraa keskustelua Holdstockin toivomuksesta käydä joskus Suomessa, hänen Leena Peltoselta saamastaan poronluisesta lusikasta ja muuta sellaista, joka ei kiinnostane laajoja kansalaispiirejä)
JS: Esineistä puheenollen, toteemit ja naamiot ovat hyvin keskeisiä elementtejä tuotannossasi. Ovatko ne mielestäsi myytin esilletuonnissa perustavanlaatuisia esineitä?
RH: Minun tuotannossani naamiot ovat hyvin tärkeitä, koska metsän reuna itsessään on jo naamio, samoin kuin kasvojen silmät ovat tavallaan naamio. Metsän sisällä on alitajunta, metsän ulkopuolella tajunta, joten metsän reuna on sen silmät, sen naamio. Ihmiset näkevät meidät silmillään ja näkevät meidän silmämme, mutta silmissä ei ole kuin heijastus siitä mitä todella olemme. Samalla tavalla metsän reuna on kuin heijastus metsästä itsestään - pelkästään sitä katsomalla ei voi päätellä, millainen metsä todella on.
Naamio edustaa minulle porttia, porttia maailmojen välillä, ja eri ajatustapojen ja tietoisuuden tasojen välillä. Naamioissa on se mukava puoli, että aivankuin mytagojakin, niitä voi luoda aina erilaisia. Niinkuin linnun naamion, jossa on mukana lentämisen elementti - tämä on jo hyvin shamanistista ajattelua. Olen antanut itseni luoda niitä hyvin vapaasti, en tiedä mitä oikea shamaani tekisi näissä tilanteissa, mutta tunnen hyvin vahvan yhteyden jonkin primitiivisen kanssa silloin kun keksin niitä. Naamio näkee kadonneen metsän varjon silloin, kun puut on hakattu nurin ja vain metsän aave on jäljellä; tämä naarnio näkee menneisyyden ja heijastaa samalla ihmiskunnan maalle tuomaa tuhoa. Kuutamounelma-naamio sallii pitäjänsä nähdä naisen hahmon maassa - tämä on minulle hyvin voimakas väline, ajatellen kaikkia kadonneita äitijumalatarelementtejä ja nykyistä patriarkaalista yhteiskuntaa, ja kuinka muutosvaiheessa maan naiseus katosi. Minusta brittiläinen maisema on hyvin naisellinen, kumpuileva. Etelä-Englannissa on jotain perin feminiinistä, jonka sinne tuleva saattaa aistia. Itse saatan tuntea kuinka ihmiset aistivat todellisen sukupolvia kestäneen luovuuden läsnäolon maisemassa, kuinka he tuntevat maan olleen naisellinen. Minä kerään ja järjestän näitä tunnelmia omalla henkilökohtaisella tavallani: luon naamioita, luon Tallis-hahmon - Tallis on pieni maan naisen varjo joka kasvaa ja kasvaa - ja tietenkin teen kaikista naishahmoistani luisevia ja kulmikkaita ja kookkaita, jotta he eivät olisi stereotyyppisiä...
Mutta naamioihin ja toteemeihin. Toteemit kiehtovat minua, koska toteemi on myöskin yhdysside kahden asian välillä: se on elävä puu, joka ei ole elävä puu. Se on peräisin maan ensimmäisestä todellisesta elämästä, puun ensimmäisestä oikeasta elämästä. Joten puun rungossa on maagisia symboleja ja merkintöjä... se on kuin peili, johon ihmiset katsovat, he katsovat puuta, toteemia, ja se heijastaa heidän ajatuksiaan ja ideoitaan takaisin ja voimistaa alitajuisia prosesseja. Pidän kirjani toteemeista, koska tahdoin nähdä niiden palavan. Minulla oli nimittäin tämä mielikuva, jota työstin - kaikki oikeastaan alkoi siitä - mielikuva kahdestatoista toteemista, jotka palavat kukkulalla yöllä. Ja pikkupoika, tanssimassa ja hyppimässä ja kirkumassa syytöksiään - se oli paras mielikuva, mikä minulla oli tästä kirjasta, enkä yhtään tiennyt mihin kohtaan se tulisi. Ensin ajattelin että se tulisi alkuun, mutta se tulikin varsin loppuvaiheille. Olin tehnyt töitä pitkään ja kaivannut tätä kohtausta. Milloin se oikein ottaa asiakseen tulla? (Naurua.) Yhtäkkiä se sitten oli siinä ja sitä oli hauska kirjoittaa, koska se oli jo parin vuoden ajalta tuttu.
JS: Amerikkalaien tutkija Brian Attenbury sanoo kirjassaan The Fantasy Tradition in American Literature, ettei yksikään merkittävä Tolkienin jälkeen kirjoitettu fantasiateos ole vailla Tolkien-vaikutteita. Jos minun pitäisi mainita poikkeus tästä säännöstä, mainitsisin Alkumetsän ja Metsän henget. Tunnetko itse olevasi riippumaton Tolkienin perinnöstä?
RH: Erittäin. - Olen toki lukenut Tarun Sormusten Herrasta, ja nautin monesta kohdasta, se on hyvin jännittävä kirja, mutta en tunne tätä kirjoittamistraditiota itselleni läheiseksi. En siis katso saaneeni Tolkienilta vaikutteita, mutta sen sijaan uskon, että sekä Tolkien että minä olemme saaneet vaikutteita samalta suunnalta, eli Pohjois-Euroopasta.
JS: Kun lukee Alkumetsää ja Metsän henkiä, on kiinnostavaa havaita, että mytagojen laatu tietyllä tapaa riippuu havaitsijan kulttuuritaustasta. Entäpä moderni havaitsija ilman kunnollista kulttuuritaustaa? Tämä on nyt vitsi, mutta voisiko tällainen havaitsija saada vaikkapa Beatlesit ilmestymään mytagometsään? (Naurua.)
RH: Tuohan oli kiinnostava ajatus! No, ensinnäkin täytyy ottaa huomioon se, ettei sellaista kuin "moderni havaitsija" ole, koska on olemassa kollektiivinen alitajunta, missä nämä legendaariset oliot luodaan. Mutta missä tilanteessa nykyihmisestä tulee legendaarinen - se on hyvä kysymys. Olen ajatellut Beatleseja, olen ajatellut folk-laulajia - olen pohtinut kertomusta, jossa mytagot olisivat kuolleita kansanlaulajia - ja silloinhan he voisivat olla vaikka kuolleita rock'n roll -laulajia, kuten Jimi Hendrix tai Janis Joplin. (Naurua.)
JS: Ovathan sellaiset myytit kuin King Kong, esimerkiksi, kollektiivisia myyttejä...
RH: Näin on. Itse asiassa en ole vielä ulottanut ajatteluani tälle alueelle. Kaikkein nykyisin mytagohan oli ensimmäisen maailmansodan sotilas. Hän oli tietynlainen toivon mielikuva. Mytagot ovat toivon mielikuvia, ja minun täytyy jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, että ne ovat legendahahmoja, alitajuisia hahmoja, jotka täyttävät jonkun tietyn tarpeen ihmisen mielessä. Sotilas, joka voi johdattaa pois vaarasta... Kuningas Arthur, joka saapuu lyömään takaisin valloittajat vaaran hetkenä.. Joten en ole aivan varma siitä kuinka King Kong sopii tällaiseksi toivon mielikuvaksi... ehkä voimme kääntää jutun nurinniskoin ja katsoa, että King Kong tulee ja pelastaa pikku apinat kauhealta kohtaloita... (hyvin huvittunutta, molemminpuolista naurua)
JS: Entäs nämä esihistorialliset ainekset teksteissäsi? Ovatko ne aitoja vai oletko keksinyt ne?
RH: Olen täysin keksinyt ne. Mutta minulta on kysytty tätä ennenkin - luulen, että olen saanut niihin paljon vaikutteita niistä samoista perimmäisistä lähteistä, joista vanhat tarinatkin syntyivät. Ja jos nuo samat vaikutteet ovat vielä olemassa, ja ihmiset katsovat vaikkapa metsää tai kukkulaa, jonka huipulla on raunioitunut linna - samantyyppinen luova prosessi voi syntyä monissa ihmisissä, eri sukupolvien aikana. Siis, kertomukseni ovat uudelleen keksittyjä, mutta ne voivat olla hyvin samankaltaisia aikaisempien kertomusten kanssa. Siksi onkin hyvin kiehtovaa tehdä tällaisia vertailuja. Tarinoissa on erilaisia vaikuttavia efektejä - esimerkiksi tarina jättiläisestä, joka juoksee vuolaan virran poikki käyttäen joessa olevia kiviä astinsiltanaan - siinä on hyvät efektit, ja juuri sellaisia tarinoita haluaisin uudelleen keksiä. (Naurua.)
 JS: Aiotko tehdä vielä uusia kirjoja mytago-aiheesta? Nythän juuri on ilmestynyt novellikokoelma The Bone Forest.
RH: The Bone Forest juontaa juurensa Alkumetsässä päiväkirjaa pitäneeseen isään. The Bone Forest on kertomus päiväkirjan pitäjästä, hänen suhteestaan metsään, omaan itseensä ja vaimoonsa ja, kuten muistanet, suhteesta itsemurhaan. Kerroin tuon itsemurha-ajatuksen taustoista, koska minua kiinnosti se, kuinka tietty pakkomielle voi tuhota kokonaisen perheen. Olen itse kai määriteltävissä pakkomielteiseksi persoonaksi - monien kirjailijoiden perheet kärsivät heidän pakkomielteistään - joten minun kai pitäisi tuntea tämä asia... Se, mitä oikeastaan tahtoisin tehdä, on nopeasti luettavissa oleva mytago-tarina, jotakin Alkumetsän tapaista, mutta sulavaa, soljuvaa... Metsän hengistä sanottiin, että se on melko vaikea kirja. Itse en ole sitä mieltä, mutta lukijat tuntuvat pitävän sitä sellaisena. Se täytyy kuulemma lukea kahteen kertaan jotta saisi siitä tolkkua. (Naurua.)
JS: Etkö kirjoita enää perinteistä avaruus-scifiä lainkaan?
RH: En ole halunnut kirjoittaa avaruus-scifiä pitkään, pitkään aikaan. Minulle tapahtui jotain hämmästyttävää: kadotin viehtymykseni avaruuteen. En tiedä palaako se koskaan. Toisaalta, en tiedä onko minulla varaa kadottaa koskaan viehtymystäni menneisyyteen, mutta niinkin voi tapahtua, eihän sitä koskaan tiedä. Pakkomielteet muuttuvat.. En tietenkään ole unohtanut sitä, että Alkumetsää kirjoittaessani myös kirjoitin rahaa saadakseni, mutta jos aihe ei olisi kiinnostanut minua intohimoisesti, olisin varmaan monta kertaa lopettanut. Raha-asioideni hoitaja varmaan näkisi mieluummin, että tekisin romaaniversioita muiden teksteistä tai vastaavaa varmaa tuottoa tuovaa työtä...
 JS: Entäpä, todellakin, nämä romaanit, jotka olet kirjoittanut salanimellä...
RH: Mitä niistä?!? (naurua)
JS: ...onko jokin erityinen syy siihen, että olet käyttänyt toista kirjailijanimeä?
RH: En ole omistautunut niille yhtä paljon kuin muille teksteilleni. En katso, että ne ovat yhtä paljon minun kirjojani kuin ne, joissa on oma nimeni. Varsinkin siksi, että osa niistä on muiden ihmisten työtä, filmikäsikirjoituksia, joista olen vain muokannut romaaniversion. Käytän pseudonyymiä siksi, että kirjoitan muiden ihmisten mielen mukaan - esimerkiksi kirjasarjan toimittajan mielestä fantasiakirjassa täytyy olla tietty määrä toimintaa ja tietty määrä väkivaltaa. En halua kieltää kirjoittaneeni noita kirjoja, mutta käytän salanimeä osoittaakseni, etten ole tehnyt niitä aivan vakavalla mielellä. Night Hunter -kirjat - oletko lukenut niitä? - olivat tietynlaisia hanttihommakirjoja, ja näin jälkeenpäin minua on kaduttanut, etten tehnyt niistä parempia ja kirjoittanut niitä omiin nimiini. Esimerkiksi romaanit The Ghost Dance ja The Talisman ovat hyvin varteenotettavia romaaneja, joista olin kiinnostunut ja joihin olisi voinut panostaa enemmänkin aikaa. Mutta esimerkiksi ensin mainittu sisältää varsin paljon väkivaltaa, joka ei ole minulle luontainen kerronnan sisältö, ja jos haluan tehdä jotakin omilla ehdoillani - no, en kirjoita nykyään enää salanimellä...
JS: Romaanisi Where the Time Winds Blow oli aikoinaan kai jonkinlainen välimuoto avaruusfantasian ja myyttisen fantasian välillä.
 RH: Oletan että näin on. Tuulet, jotka tuovat asioita menneisyydestä... todellakin. Minä aina sotken muistiinpanoni (naurua) - en koskaan epäröi marssittaa aaveita science fictioniin (lisää naurua). Sitä oli valtavan hauska kirjoittaa. Kuvittele tuulenpuuskaa, joka puhaltaa laaksosta, ja jossa nainen ja mies valtavissa robottimaisissa puvuissaan juoksevat henkensä edestä päästäkseen tuulen tieltä pois... Se oli alkuperäinen mielikuvani, josta kaikki lähti. Siitä voisi saada vaikka elokuvan...
JS: Idea on mielestäni hyvin omaperäinen.
RH: Halusin kirjoittaa eri kansoista ja ihmisten suhteista muukalaisiin. Muukalaisten ei tarvitse välttämättä olla fyysisiä olentoja, vaan muukalaisuus voi olla erilainen tapa ajatella. Romaanissani Earthwind muukalaisuus on sitä, että ihmiset kadottavat oman identiteettinsä ja löytävät vieraalta planeetalta uuden. Where the Time Winds Blow -kirjassa muukalaisuus sisältyy vieraisiin ajanjaksoihin ja vieraaseen ilmapiiriin, jotka yhtäkkiä tulevat kokemuspiiriin ... mikä voisi olla muukalaismaisempaa, paitsi käsikirjoituksesta lipsuminen, tietenkin... (naurua)
JS: Mainitsit aiemmin, että haluaisit tulla joskus Suomeen. Siitä tulikin mieleeni lumi, joka on vahva elementti kirjoissasi...
RH: Se on sitä.
JS: ... joten sinun pitää tulla Suomeen
syksyllä tai talvella...
RH: Rakastan lunta. Se on yksi vahvimmista lapsuuden mielikuvistani: lumessa leikkiminen, meneminen metsään silloin kun puissa on lunta, lumi, joka leijailee alas... se on hyvin alakuloista. Lumella täytyy olla hyvin melankolinen merkitys minulle, koska se ei esiintynyt lainkaan aikaisimmissa töissäni. Lunta alkoi esiintyä Alkumetsässä, ja Alkumetsä päättyy hyvin alakuloiseen sävyyn. Metsän henget päättyy lumeen, The Bone Forest alkaa lumella - luulen, että lumi liittyy mielessäni onnellisimpiin lapsuuteni muistoihin, kiihtyneeseen onnellisuuteen siitä, että koko perhe oli koolla; tarinoita kerrottiin, isoisät olivat läsnä ja joululounaan jälkeen lähdettiin ulos, kohti lumen
peittämää metsää. En tuntenut oloani silloin alakuloiseksi, mutta koska perheemme on niin laajalle levinnyt emmekä näe juuri koskaan toisiamme, itse tuntee vanhenevansa ja miehillä on tällainen keski-iän kriisikin läpi käytävänä, lumi herättää minussa onnellisen alakuloisia muistoja.. Lumi on tietyllä tapaa erottava, eristävä elementti ympäristössä - te varmaan olette tottuneet tähän omassa maassanne -
JS: Me emme ole aivan noin viehättyneitä lumesta, koska meillä on sitä yli oman tarpeen. (Naurua. Seuraa keskustelua siitä, mikä novelli olisi sovelias käännettäväksi suomeksi. Rob antaa useampiakin ehdotuksia, ja lupaa julkaisuoikeudet ilmaiseksi. Kiitos, Rob! Itse asiassa hän myös tarjoutuu kirjoittamaan esipuheen novelliinsa, mitä minä pöljä en innoissani edes huomaa, vaan olen keskittynyt vain julkaisuoikeuksien selvittämiseen. Rob tahtoo kopion valokuvasta, jota juuri otetaan.)
JS: Yksi kysymys vielä: mitä erityistä haluaisit sanoa suomalaisille lukijoillesi?
RH: Olen hyvin iloinen siitä, että olette pitäneet mytago-kirjoistani, koska Suomi ja Pohjois-Eurooppa antavat minulle koko ajan enemmän vaikutteita. Sinun maasi ja kaikki mikä siihen liittyy - energiat, musiikki - tulee vaikuttamaan paljon seuraavaan kirjaani. Toivon, että pidätte siitä... mutta tuskin maltan odottaa sitä, että pääsen itse näkemään nuo järvet ja nuo metsät, ja teidät kaikki... Haluan vain, että annatte minun tietää, olenko kertonut metsistänne oikein...
JS: Me teemme sen, varmasti. Kiitos sinulle, Rob.
Robert Holdstock: Keskeneräisen uran kertomuksia
Robert Holdstock -linkkejä
Takaisin Aikakoneen arkistoon
Takaisin sivun alkuun
|
