|
Pastellikaupunki(Ennen julkaisematon)Takaisin arvosteluhakemistoon M. John Harrison: Pastellikaupunki (Pastel City, 1971), M. John Harrison on nk. New Wave kirjailijoista se, joka eniten on vaikuttanut nykyiseen britti- science fictioniin. Hän on ollut esimerkkinä mm. Tanith Leelle, Iain Banksille, Simon Ingsille ja monille muille. Jo pelkästään tämän kirjallisuuden alan historian kannalta on erittäin tärkeää, että teos on suomennettu. Harrison on runoilija ja metafyysikko. Kuitenkin hänen luomansa mystinen entropia on peiliheijastuma todellisuudesta, joka ei ole ajasta tai paikasta riippuvainen. Johonkin hamaan tulevaisuuteen sijoittuva Pastellikaupunki on ollut, on ja on tuleva. Se saattaa olla jokin Indusvirran kulttuurin hiekkaan hautautunut kaupunki, joka kuihtui ja kuoli ympäristön luonnonvarojen ehtymiseen ja sotiin. Se voi olla mikä tahansa metropoli nykyään, joka tukehtuu omaan jätteeseensä. Ja tulevaisuudessa se on tämä maailma, jossa nykysivistyksen jäännökset ovat yhtä arvotuksellisia kuin mayakulttuurin muinaiset rauniot viidakkojen keskellä. Ihmisen luoma entropia on gnostinen Ouroboros, käärme, joka nielee oman häntänsä. Kaaos siittää uuden kaaoksen. Kirjan päähenkilö, lordi Cromis pitää itseään parempana runoilijana kuin miekkamiehenä. Hän on kyllästynyt sotiin ja tappamiseen ja elää erakkona tornissaan. Hänen kohdaltaan soturin elämä on ohitse. Harha hiljaiselosta haihtuu. Hän havaitsee, mitä entisyys ja sotilaselämä on tehnyt hänen persoonalleen. Kun uusi sota syttyy ja Cromisin pelastama pakolainen uhkaa hänen henkeään, tappajan vaisto herää ja humanitäärinen ihminen jää varjoon. Hän ei halunnut valita sotaa, sota valitsi hänet. Harrisonilla on taito luoda kirjoihinsa ainutlaatuisia henkilöhahmoja, mutta samalla todentuntuisia aina ulkokuoresta syvimpään sisimpään. Omasta mielestäni lordi Cromisin henkilöhahmon inhimillisen tragedian psykologia on yksi parhaimpia ihmisluonnon kuvauksia, joita olen tältä genren alalta lukenut. Se mitä itse tahdomme olevamme, on ristiriidassa sen kanssa, miksi maailma on meidät tehnyt. Cromis lähtee puolustamaan kuningaskuntaa, kulttuuria ja nuorta hallitsijatarta mieli synkkänä, ei kunnian tähden vaan välttämättömyydestä. Hänen hiljaisena toiveenaan on koota ympärilleen ne toverit, jotka aikoinaan muodostivat toisilleen uskollisen veljeskunnan. Ja mitä veljeskunnsasta on jäljellä; salakuljettaja, joka johtaa epämääräistä rovsojoukkoa, köyhänä elävä, hylätty veteraanin vaimo, vanha juoppo, joka kapakoissa ahdistelee naisia, kääpiö, joka tonkii jätekasoista vanhaa teknologiaa sekä vihollisen puolelle siirtynyt petturi. Jokainen omalla tavallaan entisten sotien merkitsemä, rauhan aikaan sopeutumaton ja nyt uuden tilaisuuden tullessa raaka, epäinhimillinen tappaja. Jotenkin vaistomaisesti Cromisille selviää, että hän ystävineen ei ole hiukkaistakaan inhimillisempi kuin vihollisen käyttämät mekaaniset miehet, joilla on koneen mieli ja joita jokin epäinhimillinen johtaa vain tappamaan ja ryöstämään. Ja yhä irvokkaammaksi sodan kasvot muuttuvat, kun kaatuneiden miesten aivoista kasvatetaan uusia sotureita. Sodan kauhuista ei ole opittu mitään. On luotu uusi hallitsematon ase, joka kääntyy varmasti aikanaan luojaansa vastaan. Onko teos fantasiaa? Ei minusta. Teoksessa ei ole yhtään tietäjää, ei yhtään loitsua. Siinä ei harjoiteta minkäänlaista magiaa. Onko se science fictionia? On. Minusta se on realistinen scifi- kirja, josta eskapismi on etäällä. Jotakin hyvin tuttua on kirjan kuvauksessa siitä, miten jäljelle jääneet katselevat suojatussa tornissa sen ikkunoista välädykisä taisteluista, pakolaisvirroista ja raunioituneista kaupungeista. Kirjan ilmestumisen aikana käytiin Vietnamin sotaa, jonka taistelut television kautta tunkeutuivat ihmisten kotien norsunluutorneihin. Mutta tänään noiden kuvien tilalla on toiset sodat, toiset rauniot, Bosniassa, Kaukaasiassa, Afrikassa ja monessa muussa paikassa. Ja me istumme suojassa neljän seinän sisällä kauhistelemme ja ehkä tunnemme myötätuntoa ja sääliä, mutta loppujen lopuksi onnittelemme itseämme siitä, että oma elinympäristömme on rauhallinen. Pastellikaupunki on ennen kaikea kirja maailmasta, jonka me tällä hetkellä luomme tulevaisuudelle. M. John Harrisonin kirjoitustyyli on sekoitus lyriikan keinoja käyttävää metaforia vilisevää proosaa ja ekspressionistista maalaustaiteesta omaksuttua kuvakieltä. Pastellikaupunki on julman kaunis kirja. Sen miljöö on maalattu runsaalla väripaletilla. Se on tuhotun ja raiskatun maailman groteskia estetiikkaa. Auringon laskut ovat mitä uljaimipia niissä paikoissa, joissa ilma on saastuneita, Kobolttijärven metallinhohtoisessa peilipinnassa ja ruoste-erämaan yllä. Öljy- tai bensiini vanat juoksevat sateenkaaren värisinä ympyröinä ja spiraaleina metallisuola suon silmäkkeissä. Ihmisen aikaansaattama eroosio luo outoa kuvanveistoa rapautuvaan maisemaan. Tekstiä rytmittää taidokas toisto, joka on kuin esiripun repäisy joka kerta kun Cromis tarttuu miekkaan ja hänen itse tuntee jokaisen surmaamansa kohdalla itse kuolevansa pala palalta. Sodan jäljeiltä sortuvat tornit vertautuvat sisältä raajarikkoutuneeseen ihmiseen. Tuhotuneen maailman ja jälleen rakennettavan maailman väliin jää merenranta, jonka ylä puolella lentävät mustat lokit kuin repaleiset rievut ja aallot ovat tuoneet meren rajaan rikkoontuneen pullon sekä haalentuneen puukarakan. Ja soitto, sillä Cromis oli ehkä sittenkin enemmän runoilija kuin miekkamies. Ehdottomasti suositeltava kirja! Eeva-Liisa Tenhunen
Aloitussivu -
Sisältö -
Mitä uutta Aikakoneessa -
Uudet kirjat -
Kirja-arvostelut -
Kolahtaneita kirjoja -
DVD-elokuvat -
Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa -
Uutisia -
Kaikkiruokaisen päiväkirja -
Aikakoneen linkit -
Aikakoneen arkisto -
Lukijoiden äänet -
Kuukauden kuva -
Kapteeni Kuolio -
Aikakone FAQ -
Palaute |
