|
Mona Lisa(Ennen julkaisematon)Takaisin arvosteluhakemistoon William Gibson: Mona Lisa (Mona Lisa Overdrive, 1988), Ensiksi tuli Neurovelho, sitten Kreivi Nolla ja nyt viimein Mona Lisa - mikä nimi ei kuulu joukkoon? No, tietenkin viimeinen. Kahdessa ensimmäisessä on rinnastettu sekä vanhaa että uutta kuten kyberpunkilla on tapana. Nimillä on kummaa taikaa. William Gibsonin trilogian viimeisen osan alkuperäinen englanninkielinen nimi on Mona Lisa Overdrive, eli suomeksi Mahtikäsky Mona Lisa (tällä nimellä se ennakkotiedoissa mainittiinkin). En voi ymmärtää, miksi trilogian osien nimien temaattinen yhtenäisyys rikottiin; todennäköisesti jostain joutavasta typografisesta syystä, ehkä kansien suunnittelija halusi kirjan nimen mahtuvan yhdelle riville. Gibson ja kumppanit olivat profeettoja. Kyberpunk muutti tieteiskirjallisuuden, koko lajityypin läpi kulki niin voimakas sähköisku, että kaikki heräsivät. Ja muutkin kuin rillipäiset näppylänaamat havahtuivat osille. Kyberpunk alkoi muuttua todellisuudeksi. Gibson väittää keksineensä kyberavaruuden metaforaksi ihmisen vieraantuneisuudelle, mutta insinöörit koputtivat hänen ovelleen ja kiittivät ideasta. Aivan näillä hetkillä on tulossa nettimarkkinoille jakeluun hypertekstikielen hiljalleen korvaava virtuaalitodellisuutta standardoiva kieli, joka loihtii datasta kolmiulotteisia tiloja näytölle. William Gibson on tällä hetkellä kuuma nimi Hollywoodissa, hänen novelliinsa perustuva Johnny Mnemonic mellastaa Keanu Reevesin näköisenä valkokankailla, tarinaan perustuvat videopelit ja romput ovat markkinoilla. Kyse on valtavista rahoista. Elokuvan tekeminen maksoi sinänsä vaatimattomat 30 miljoonaa dollaria. Samalla tehtiin myös romppuversio Betacamilla, joka sekin saatiin purkkiin minimaalisilla kolmen miljoonan dollarin kustannuksilla. Joten voittoa tulee varmasti. Gibson on flirttaillut Hollywoodin kanssa aiemminkin. Löysin Netistä hänen käsikirjoittamansa Alien-elokuvien kolmannen jatko-osan ja voin vain pahoitella sitä, että hänen versiotaan ei filmattu. (toim. huom: ko. tekstin aitoudesta ollaan tiettävästi ainakin kahta mieltä) Yksin Amerikassa ihmiset pistävät vuodessa rahaa kymmenen miljardin (montako nollaa luvussa mahtaa ollakaan?) taalan verran interaktiivisiin videopeleihin, kaksi kertaa enemmän kuin elokuviin. Gibsonin kaltainen kaveri, jonka taide voidaan pakata kaikenlaisiin paketteihin ja oheistaa tilpehöörillä, hän on painonsa arvoinen kultaa, tai pikemminkin platinaa. Williamista on tullut yksi niistä suuren luokan pelureista, joita hän kirjoissaan kuvaa, yleensä negatiivisesti. Hänen "sankarinsa" kuuluvat väliinputoajiin, jotka haaveilevat paremmasta osasta itselleen tai jotka tieteiskirjallisuuden parhaiden perinteiden mukaan ovat kapinallisia, vallitsevien arvojen vastustajia. William Gibson on kertonut, että hän kirjoitti Neurovelhon oliivinvihreällä Hermes-matkakirjoituskoneella, vuoden 1927 mallia, joka oli niin kolhiintunut, että se näytti olleen Hemingwayn mukana maailmalla. Tällä hetkellä hän käyttää vanhaa Macia. Vaatimaton mies. Viehtymys kaikkeen vanhaan on näkyvissä hänen romaaneissaankin, kulttuurit kerrostuvat toistensa päälle ja näkyvät läpi. Kyberpunkin haamut ovat tietokoneohjelmia ja jumalat tekoälyjä. Mona Lisa on kolmas osa, ja se yrittää punoa kaikki langat yhteen. Kirjan alussa esitellään puolisenkymmentä uutta henkilöä, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Taustalla huuhailevat kaikenlaiset voodoo-jumalat, yakuza-konnat, Sense/Net-agentit, edellisten osien henkilöt sekä muuta konkkaronkkaa; ja tuloksena on niin sekava sähellys, että ei paremmasta väliä. Lukijalla on vähintään yhtä orpo olo kuin kirjan henkilöillä. Ylenmääräisen koukeroiset juonet toki kuuluvat tähän kirjallisuudenlajiin, jonka esi-isiä ovat Chandlerin, Hammetin ja MacDonaldin dekkaritarinat. Gibsonin viimeisin, Virtual Light, kulkee samoja polkuja. Neurovelho on pakollinen luettava, jotta nykyaikaista tieteiskirjallisuutta voisi edes ymmärtää. Sen kaksi jatko-osaa ovat lisäyksiä, joita ilmankin tulee toimeen. Kun virtuaalitodellisuutta rakennetaan mallintamalla todellisuutta, mahdoton tulee mahdolliseksi, tosi ja taru sekoittuu. Mieleen tulee vanha tieteistarina, jossa rakennetaan valtava, superälykäs tietokone. Kun koneelta sitten kysytään se perimmäinen kysymys, onko Jumalaa olemassa, kone vastaa: nyt on. Tämä trilogia on vain vähän pidempi muunnelma samasta teemasta. Ja lopussa haiskahtaa jo niin transkendentaalille, niin transkendentaalille. Sauli Santikko
Aloitussivu -
Sisältö -
Mitä uutta Aikakoneessa -
Uudet kirjat -
Kirja-arvostelut -
Kolahtaneita kirjoja -
DVD-elokuvat -
Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa -
Uutisia -
Kaikkiruokaisen päiväkirja -
Aikakoneen linkit -
Aikakoneen arkisto -
Lukijoiden äänet -
Kuukauden kuva -
Kapteeni Kuolio -
Aikakone FAQ -
Palaute |
