Lancelot - ensimmäinen ritari

Lancelot - Ensimmäinen ritari

(Aikakoneesta 4/1995)


Takaisin arvosteluhakemistoon

Elizabeth Chadwick: Lancelot - Ensimmäinen ritari
(First Knight, 1995, romaani perustuu William Nicholsonin elokuvakäsikirjoitukseen ja
Lorne Cameronin, David Hoseltonin ja
William Nicholsonin tarinaan),
Karisto, 1995, sidottu, ISBN 951-23-3509-3, 264 s.
Suom. Petri Tapola.

Varmaan kaikkeen tähänkin on jokin syy.

Miksi ne tekevät tällaista? Kirjoitetaan elokuvan pohjalta romaani ja saadaan aikaan litteä ja lattea suoritus. Ei niin että elokuvassakaan olisi ollut mitään hurraamista. Rahalla näköjään saa ja hevosella pääsee, mutta siinä sitten onkin kaikki. Kyllähän sekä Sean Conneryä että Richard Gereä katselee ihan mielikseen, ja lavastajakin on kieltämättä leipänsä tienannut, mutta arthuriaaniset aiheet ovat minulle sen verran pyhiä, ettei pelkkä estetiikka riitä oikeuttamaan mitä tahansa ryöstöviljelyä.

Arthur-taruston aiheita on toki varioitu lukemattomin tavoin tuhat vuotta, ei siinä ole mitään uutta, ja kyllä tämänkin hassutuksen tekijöillä jokin käsitys on ollut siitä, mille juttunsa ovat perustaneet. Kysymyksessä on tietenkin tuo ikivanha tarina siitä, kuinka Meleagant sieppaa (tulkinnasta riippuen) vallan tai seksin himossaan Arthurin kuningattaren Guineveren, ja Sir Lancelot rientää hätiin ja pelastaa armaansa. Ja kuningatar katsoo Meleagantin käyneen liian vaaralliseksi saamalla tietää liikaa hänen ja Lancelotin suhteesta, ja Lancelot tarjoutuu taistelemaan sieppaajaritaria vastaan vain puolessa haarniskassa ja toinen käsi selän taakse sidottuna. ja lyö sitten Meleagantin pään halki. Tätä upeaa jupakkaa ei kukaan ole toistaiseksi selostanut paremmin kuin Sir Thomas Malory (suosittelen mitä painokkaimmin), vaikka ei T. H. Whiten versio siitä kauas jää.

Lancelot - Ensimmäinen ritari kuitenkin jää valovuosien päähän sekä filminä että romaanina. Se ei tunnu miltään. Fantasiakirjallisuuden kuuluisi nimenomaan tuntua. Sen kuuluisi koskettaa ja tehdä vaikutus. Sen ei ole tarkoitus vedota älyyn eikä tietoihin, vaan nimenomaan tunteisiin ja johonkin vielä syvemmällä piilevään. Tämä elokuva on komea ja köykäinen, ja romaani on pelkästään köykäinen.

Tämän tarinan Lancelot (Richard Gere siis, mikä on fantastisinta koko jutussa) ei ollenkaan ole bretagnelaisen kuningas Banin poika, vielä vähemmän Järven Valtiattaren. Onpahan vain miekkailutaitoinen onnensoturi, jolla on traumaattinen menneisyys ja joka tienaa elantonsa hööpöttämällä juntteja markkinoilla. Sitten hän ottaa ja retkahtaa Guinevereen, joka jostakin tuntemattomasta syystä on Lyonnessen valtiatar ja menossa vihille Arthurin kanssa saadakseen tältä turvaa maalleen, jota paha Malagant muuna työnään ahdistelee. Camelot on kuin koulun kuusijuhlan satunäytelmästä, ja kaappausoperaatiokin hoituu jokseenkin käsikirjan mukaan. Samoin pelastushommat, joskin sankariparimme liukuu Malagantin kolkon linnan viemärijärjestelmissä kuin vesihuvipuistossa konsanaan. Mutta Malagant, alkuperäisessä tarinassa ei niin kauhean peljättävä mahti, pyttyynnyksissään käykin koko Camelotin kimppuun ja valtaa sen tuosta vain. Ja Arthur kuolee komeasti ja Lancelot hoitaa Malagantin päänhalkaisun melkein käsikirjan mukaan, ja valtakunta jää Lancelotille ja Guineverelle ja Arthurin hautajaislautta ammutaan liekehtimään kuin konsanaan olympiatuli. Ja sitten kaikki päättyykin oikeastaan aika onnellisesti. Valtakunta on turvattu, kun Ensimmäinen Ritari ottaa ohjat, ja lempiväisemmekin saavat toisensa ennenkuin montaa viikkoa koko homman alkamisesta on ennättänyt mennä hukille.

Ei tällaista saisi tehdä. Yhdestä taruperinteen yksittäisestä episodista on tehty koko juttu, kaikki muutkin mittasuhteet vääristelty ja perinteinen kuvio väännetty sijoiltaan, ja katastrofin huipuiksi tarinalle on annettu haikean onnellinen loppu, mikä nyt ainakin on ihan väärin. Tämä tarinamme oli sinänsä "enimmäkseen harmiton" ja kyllähän kai sen olisi näinkin voinut kirjoittaa, mutta miksi silloin ollenkaan sekoittaa siihen arthuriaanista nimistöä. Kohdeltakoon ikivanhoja taruja pieteetillä ja kirjoitettakoon uudet paremmiksi, jos osataan. Pyh.

Leena Peltonen


Takaisin arvosteluhakemistoon


Takaisin sivun alkuun


Aloitussivu - Sisältö - Mitä uutta Aikakoneessa - Uudet kirjat - Kirja-arvostelut - Kolahtaneita kirjoja - DVD-elokuvat - Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa - Uutisia - Kaikkiruokaisen päiväkirja - Aikakoneen linkit - Aikakoneen arkisto - Lukijoiden äänet - Kuukauden kuva - Kapteeni Kuolio - Aikakone FAQ - Palaute